Antti Tuuri (s. 1944) on tuottelias ja arvossa pidetty suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen tuotannostaan valitettavan vähän, mutta monet hänen kirjojensa tarinat ovat siirtyneet elokuviksi, kuten Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Ikitie. Viime vuonna luin pari Tuurin näytelmää ja joitakin kuunnelmia. Tykkäsin erityisesti kuunnelmasta Lintujen kesyttäjä (1978). Joskus aiemmin luin romaanin Kylmien kyytimies (2007). Halpa-Halliin oli ilmestynyt viime viikolla muitakin kuin kristillisiä kirjoja. Lyhyen valikoinnin jälkeen ostin itselleni romaanin Aavan meren tuolla puolen, vuodelta 2018. On tässäkin kirjassa hengellinen ulottuvuutensa, joka lopussa vaikuttaa vahvistuvan.
Tuurin romaani kertoo Ruotsiin 1960-70-luvuilla siirtyneistä suomalaisista maahanmuuttajista, joita olemme tottuneet nimittämään siirtolaisiksi. Romaanissa viljellään tarkoituksella sanaa maahanmuuttajat, sillä vertauskohtana suomalaisten kokemukseen Ruotsista tuodaan esiin myös muilta maailman rannoilta kansankotiin saapuneitten maahanmuuttajain eloa. Tuuri kirjoittaa maahanmuuttajajoukkioista, joitten väkivaltainen toiminta on saanut ruotsalaiset pyörtämään aikaisempaa sallivaa asennettaan kuningaskuntaan tulijoihin nähden. Toisaalta romaanissa myös ymmärretään uudempien tulijoitten näköalattomuus ja toivottomuus. Riikinruotsalaisia hahmoja romaanissa on kovin vähän. Suurimmaksi osaksi suomalaiset saavat setviä omia näkemyksiään omasta ja toisten ryhmien maahanmuutosta. Muut väestöryhmät ovat mukana vain sivuhahmoina, peilailemassa suomalaisten asenteita.
Romaanin juonellisen rungon muodostaa kaksi dramaattista tapausta eläkkeellä olevan hanurinsoittajan perheessä. Ensin soittaja itse kuolee kotonaan ja sitten vielä hänen tyttärentyttärensä tytär katoaa kouluun tehdyn polttopulloiskun jälkeen. Mikään dekkaritarina ei kyseessä ole. Romaanin henkilöitä kuohuttavat tapahtumat sattuvat samana päivänä kuin poikain muurahaispesään heittämät kävyt. Saman päivän aikana myös jonkinlainen ratkaisu molempiin asioihin alkaa hahmottua. Minulta 222-sivuisen romaanin lukeminen vaati kyllä kolme päivää, mikä voi johtua lukemisen ajoittumisesta viikonloppuun. Sen sijaan näkökulman tai kertojan vaihtelu ei häirinnyt vaan pikemminkin piristi.
Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja Skövdeen, jossa ainakin olivat Volvon tehtaat. Lienevätkö vielä, int vet jag. Tehtailla työskenteli vuosien saatossa paljon suomalaisia maahanmuuttajia, myös iso osa romaanin henkilöhahmoista.
Laitan tähän häntään tekstistä lainauksen, joka mielestäni kuvaa hyvin myös lukemisen ymmärtämisen vaikeutta:
Olin kerran Dramatenin aikaan kurssilla, jossa henkilökuntaa koulutettiin puhutun ymmärtämiseen. Se on vaikein laji, mitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on olemassa. Moni miettii jo toisen ihmisen puhetta kuunnellessaan, kuinka vastaisi tai kuinka alkaisi selittää omia asioitaan ja kuinka todistaisi toisen ihmisen mielipiteen vääräksi.
Mainiosti sanottu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti