Uuno Kailas (toim.+suom.): Kaunis Saksa

Vuonna 1924 julkaisi WSOY Uuno Kailaan valikoiman ja suomentaman saksalaisia runoja sisältävän pikku antologian nimeltä Kaunis Saksa – Sarja saksalaista lyriikkaa. Joulukuussa 1923 päivätyssä esipuheessaan Kailas nimittää teosta lyyrilliseksi sarjaksi, jonka runoja hän ei ole valikoinut kirjallisuushistoriallisten näkökohtien vaan ennemminkin omien mieltymystensä mukaisesti. Hän kertoo teoksen sisältävän uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta, joskin ekspressionismia vain niukasti. Tarkkana miehenä Kailas myös myöntää toisinaan joutuneensa poikkeamaan alkuperäisen runon askelmerkeistä:

Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa origaalin rytmiin, olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan – mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kailas omisti runosarjansa kunnioituksella suomentajamestari Otto Manniselle, jolla oli tekeillä Goethen runojen suomennosvalikoima (ilmestyi vuonna 1928 osana Goethen koottuja teoksia). Lahtelaisesta antikvariaatista netissä ostamassani Kauniin Saksan kappaleessa koreilee ensilehdellä suomalaisen kulttuurisuvun edustajan nimi mustekynällä piirrettynä. Sen alla on hieman hapuilevasti lyijykynällä kirjoitettuna lyhyt teksti, jonka alta löytyy Mannisen tunnetun runoilijaystävän allekirjoitusta muistuttava kuittaus.

Tämä kirja oli kaukokiehtonut minua jo pitempään ja minulla oli omat kuvitelmani sen suhteen. Otaksuin, jotta siinä olisi jokilaaksoja ja maiseman yllä kaartelevia kotkia. No, oli siinä yhdessä runossa kotka, tosin meren äärellä. Luin kirjan runot päivän aikana ja ajattelin osaavani helposti nykäistä niistä jotain henkevää sanottavaa. Varmuuden vuoksi lukaisin kaikista kirjailijoista wikipediasta ja vielä saksaksi. Tajusin, etten ollutkaan tainnut tajuta niistä runoista paljon mitään edes suomeksi. Vaimoni sanoi, että voithan sinä käsittää ne omalla tavallasi. Huomasin sentään wikipediasta, että ”saksalainen” tarkoittaa valikoimassa saksankielistä runoilijaa. Muutamat ovat itävaltalaisia, nobelisti Spitteler sveitsiläinen kuten Hermann Hessekin lopulta oli. Natsihallinnon aikana joittenkin runoilijoitten kirjoja oli poltettu. Jotkut juutalaisrunoilijoista muuttivat pois Saksanmaalta, kuten teoksen runoilijoista ainut nainen.

Laitan loppuun sanasen jokaisesta kirjan runosta. Niitä ei tarvitse lukea, sillä lyhyet kuvailuni tuskin avautuvat lukijalle. Viimeinen runo jätti niin miellyttävän ymmärryksen tunteen, että liitän siitä loppuun pienen katkelman. Se nyt vielä mainittakoon, että runot on järjestelty melkein tekijän synnyinvuoden perusteella, mutta valikoitu siten, että seuraava runo tarttuu edeltäjäänsä käsipuolesta samoja aineksia sisältäen. Yritän vähäisiä kykyjäni peittelemättä selventää tätä ketjutusta.

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Prometheus. Omavoimaisuuden ylevöitystä.

Friedrich Hölderlin (1770 – 1843): Hyperionin kohtalolaulu ja Illassa. Yksinjäänyt kaipaa kuollutta rakastettuaan.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857): Kaksi runoa sikermästä ”Lapseni kuoltua”. Lohdullista kuolemanromantiikkaa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862): Hyvä ystävä ja Kievarin tytär. Lyhytsäkeistä kuolemanromantiikkaa.

Heinrich Heine (1799 – 1856): Ylösnousemuspäivänä ja Rouva Suru. Kuolemanromantiikasta maanläheisyyden suuntaan.

Paul Heyse (1830 – 1914): Maailmanarvoitus. Hieroglyfinen todellisuus.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900): Yksinäinen. Elämän kylmyys.

Carl Spitteler (1845 – 1924): Isä. Kuolemanromantiikkaa unessa.

Otto Julius Bierbaum (1865 – 1910): Yön hetkin hiljaisin. Aikuisuuden häpeällinen kipeä.

Detlev von Liliencron (1844 – 1909): Eräälle vainajalle ja Ennen hälinää ja Suuressa kaupungissa ja Viimeinen tahto. ”Ah, eläisitpä!” rakas maisema, kuoltuani ja sitä ennen.

Richard Dehmel (1863 – 1920): Merenkäyntiä. Sumusuukot purjeen läiskeessä.

Hermann Hesse (1877 – 1962): Musta ritari. Ruusuton turnajaisvoittaja.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929): Elämys. Elämys kuolemasta.

Otto Erich Hartleben (1864 – 1903): Seikkailija ja Kuihtunut lehti ja Laulu elämästä. Ylevyysparodiaa?

Frank Wedekind (1864 – 1918): Laulu lapsiparasta. Runotar vammoja rakastaa.

Peter Altenberg (1859 – 1919): Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä ja Pelko. Sydän kyllä tekisi, vaan pelko ahistaa.

Carl Hauptmann (1858 – 1921): Kallioääniä. Tiheäsanaiset hautakivet.

Max Dauthendey (1867 – 1918): Sun silmäs hiljaiset ja Syväss' astumme hiekassa ja Harmaat enkelit. Taivas silmissä, pisaroina mereen, sielun tuhkat siivillä.

Gustav Schüler (1868 – 1938): Ilta. Käy ilta yöksi, lemmentyöksi.

Franz Ewers (1871 – 1947): Nuoruus. Lemmenunia oratuomen tuoksussa.

Christian Morgenstern (1871 – 1914): Lintu Synkkämieli ja Metsän yössä. Lintu huilailee tuonta, mutta tie johdattaa.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926): Syksy. Kaikk vajoo, vaan Iso Käsi hoitaa.

Alfred Mombert (1872 – 1942): Puutarhassa ja Perhonen ja Meren pohjassa lepäsin ja Kuun tahi auringon nähden. Sydäntä käteen, perhosessa maailmankaikkeus, kotka tempaisee miehen talvisen meren pohjilta kevääseen, pilviin, lopuksi ivaisat taivaanmerkit.

Else Lasker Schüler (1876 – 1945): Me kaksi. Kotkain teitä liihotellaan paaratiisiin.

Albert Ehrenstein (1886 – 1950): Vaeltajan laulu ja Epätoivo. Epäiltyä epäluotettavuutta ja tahdotonta elämää.

Franz Werfel (1890 – 1945): Puhtauden rukous. Vihamies sisällä vainoaa.

Johannes R. Becher (1891 – 1958): Mielipuoli. Mies psykoosin viemänä. (Becher muuten kirjoitti myöhemmin sanat DDR:n kansallishymniin)

Walter Hasenclever (1890 – 1940): Kuolinilmoitus. Äiti mua rakastaa.

Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää:
”Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.”
Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt:
oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt.
Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan;
rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan.

Kirjassa on 105 sivua. Lukaisin sen päivässä, tämän tekstin laadinta otti aikansa. Monessa runossa on havaittavissa valikoitsijan+suomentajan kädenjälki ja ehkä myös toisinpäin.