Kuvauksia naisista ja miehistä

Lukaisin pari kirjaa. Nainen rinnastaa kirjansa otsikossa miehen kotimaahan ja mies asettaa naisen kulkemaan lomallaan sylikoiran kanssa.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto (1924 – 2019) kirjoitti vuonna 1977 julkaistun romaanin Kotimaa kuin mies. Romaania on kuvailtu varsin kiitettävästi Kirjanaisen blogissa. Sain vihiä kirjasta Elinan blogista, jossa on lueteltu naisten kirjoittamia kirjoja. En oikeestaan olisi halunnut nyt lukea maahanmuuttajakertomusta, mutta luinpahan kumminkin.

Tämä kirjoittais tähän vähän epäselvästi ja hajanaisesti. Romaani on tosiaankin runoilijan tekstiä, sen ilmaisu on paikoin sirpaleista, vaikka selkeitä osuuksiakin löytyy kosolti. Ajattelinhäntä silleen, että romaanissa kerrotaan sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Elinan tarina siten, että lukiessa voi vähän eläytyä Elinan tuntoihin. Kirjan keskeinen aihe, joka lukijalle vähän kerrassaan selkiytyy, on identiteetin etsiminen. Elina elää sotalapsena Ruotsissa useammassa perheessä ja välillä taas Suomessa, joka on häneltä alkanut jo unohtua ja sitten taas Ruotsissa, jonne hän sitten jää.

Elinan käsitys siitä kuka hän on ja minne hän kuuluu, on hajonnut kuin peili kehystensä sisällä. Osa palasista on pudonnut poikkeen, mutta valtaosa on vielä tallella. Ne eivät kuitenkaan heijasta tasaista, yhtenäistä kuvaa, vaan säröilevän, osin puutteellisen ja hauraan kokonaisuuden, joka järjestyy uudelleen, kun elämä sitä peiliä vähän ravistelee. Loppua kohden Elinan sirpaleinen identiteetti saa turvalliset kehyksensä ajan ja unohduksen myötä. Sitä ennen Elina kuitenkin omalla yritteliäisyydellään ja vähän tuurillakin järjestää itse niitä kehyksiä sopimaan yhteen sirpaleisen kuvansa kanssa.

Meriluodon romaani on kirjallista tekstiä, kuten fiktiiviset kirjat yleensä ovat, joten se sisältää ajatuksia kirjoista ja lukemisesta. Laitan tähän pari näytettä:

Elina ei sanonut mitään, syventyi kiireesti kirkkohistoriaan: kun oikein luki niin jokin irtiriistäytynyt mielen aaltoilu raukeni kuin öljyyn. Siitä kirjat tietysti olivat hyviä.

Minulla tuppaa käymään juuri päinvastoin. Kirjat tuovat mieleen niitä aaltoiluja ja saattavat kehittää ne myrskyksi, silloin on lukemiseen vaikea keskittyä. Kirkkohistoriasta tykkäsin koulussa.

Laina-aivot, Elina ajatteli. Oli sekin kuvitelma kirjastosta: hyllymäärin aivoja joita lainattiin ajattelemaan kun itse pelkäsi.

Elina työskentelee (tietenkin) kirjastossa. Kirjastojen ajatteleminenkaan ei ole omiaan rauhoittamaan minua.

No, eikös tämä nyt riitä. Kirjassa on 183 sivua. Taisin lukea tahkota sitä nelisen päivää.

Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira

Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti paljon novelleja. Luin Ulla-Liisa Heinon vuonna 1961 suomentamana vuonna 1990 julkaistun kolme Tsehovin novellia sisältävän pikku valikoiman, joka on nimetty yhden novellin mukaan.

Nainen ja sylikoira. (1899) Dmitri Gurov on Jaltalla lomailemassa. Kokeneena ja charmikkaana valloittajana hän saa tälläkin kertaa naista mutta ei sylikoiraa. Koiran nimi ei minulle paljastu eikä Gurovkaan sitä muista. Hämärän peittoon myös jää mitä koira tekee hotellissa sillä aikaa, kun hänen emäntänsä syli on varattuna. Näytteeksi kerrontatyylistä iäisyyksiä tavoitteleva kohta:

Jalta hädin tuskin näkyi aamusumun läpi, valkoiset pilvet seisoivat liikkumattomina vuorten huipuilla. Puitten lehdet eivät liikahtaneetkaan, heinäsirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen ja kumea kohina, joka kantautui alhaalta, kertoi rauhasta, siitä ikuisesta unesta, joka meitä odottaa.

Rotkossa. (1899) Uklejevon kylässä tapahtuvat asiat verkkaisesti, mutta tässä novellissa on tietyt säpinäkohtansa. Lukija voi niin halutessaan ajatella kertomusta pelkästään tietyn pienen kylän kuvauksena tai sitten tarkastella sitä laajan keisarillisen Venäjänmaan epäoikeudenmukaisten olojen kannalta. Immeiset elävät yksilöinä yhteiskunnassa, jonka rakenteet ihanpa huutavat syvällekäypää muutosta. Joka sitten tulikin, mutta paransiko sekään asioja? Näkisin novellin hengessä jotain tolstoilaista pienen jumaluskoisen ihmispolon kunnioitusta, noin niinkuin parhaampien ahneuden ja itsekkyyden arvostelun lisäksi. Laitan tästä yhden katkelman, joka jäi mieleeni:

Hän ei nukkunut, vaan huokaili raskaasti heittelehtien kuumuudesta ja viskattuaan yltään melkein kaiken - miten kauniilta ja ylpeältä eläimeltä hän näyttikään kuunvalossa!

Elämäni – Maaseutulaisen kertomus. (1896) Oikein hieno pisempi, minämuotoinen novelli, jossa kerrotaan maaseutukaupungissa asuvan aatelismiehen henk.koht. idealismista ja sen kestävyydestä. Myös rakkaus on mukana kuvioissa. Novellissa käsitellään monenmoisia asioja ja kuvataan erilaisia ihmisiä kaupungista ja maalta, niin että tämä on kuin Rikos ja rangaistus ilman rikosta ja rangaistusta ja viitisensataa sivua lyhyempänä, mistä kaikesta nöyrät kiitokseni. Tärkeällä sijalla ovat ylemmän luokan etuoikeudet ja alemman luokan tekemä ruumiillinen työ. Tätä teemaa korostavat henkilöhahmojen jäykät asenteet.

Luin nämä novellit tässä järjestyksessä, vaikka ne ovatkin kirjassa toisessa järjestyksessä. Lukeminen vei aikansa. Kirjassa on sivuja 206. Tosi hieno valikoima ja sujuvasanaista luettavaa.