Zacharias Topelius: Viikingin hauta

Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti kuulemma Helsingfors Tidningar lehteen kertomuksia ja niitä on nyttemmin julkaistu suomennettuina kolmessa pikku kirjasessa, joista yksi on Topeliuksen juhlavuonna 2018 julkaistu valikoima nimeltä Viikingin hauta ja muita kertomuksia. Jo ensimmäisessä kertomuksessa Topelius själv sijoittaa tarinansa romantiikan tyylisuunnan kehyksiin, jotka kaiketi kelpaavat kehystämään suurta osaa hänen tuotannostaan. Suomentajia on ollut koko joukko, heidän ohjaajanaan toimi Eeva-Liisa Nyqvist. Tulkintojen apuneuvona on käytetty Svenska Litteratursällskapet i Finlandin kriittistä Topelius-editiota, jota voi netissä lukea ketjukolaajakin.

Salaperäinen rekiseurue. (vuodelta 1842, suom. Noel Torri) Nuori koijari lähtee seuraamaan sattumalta kohtaamaansa viehkoa naishahmoa ja päätyy tuskastuttavalle rekiajelulle Helsingin keskustaan. Huomiota herättää ajankuva: Helsingin kaunottaret, kaupungin ensimmäinen nimetty katu, kauppaliikkeet, väisteltävät ohikulkijat, vossikat ym. Loppuratkaisu yllättää mikäli odottaa kertomukselta pietististä jäykkyyttä.

Aarteenkaivajat. (1842, Iina Kurunmäki) Minämuotoisessa kertomuksessa pojat etsivät aarretta, joka olisi kätketty sata vuotta sitten. Isonvihan aikaan (1713 – 1721) kerrottiin suomalaisten kätkeneen aarteitaan järveen tai suohon, jotteivät maata miehittäneet venäläiset pääsisi niihin käsiksi. Haudatun aarteen merkkinä uskottiin palavan aarnivalkea eli virvatuli, jonka pojat yllättäen äkkäävät.

Öinen vierailu. (1842, Noel Torri) Vanhoja uskomuksia sisältävä tarinointi on kertomuksen alkuvirityksissä johtanut suomentajaa harhapoluille. Ennen uskottiin, että kolmetoista henkilöä saman pöydän ympärillä tietää epäonnea. Rusa tarkoittaa ryntäämistä tai säntäämistä, mutta rysa tarkoittaa hytisemistä tai kammoksumista. Jos hassu savolainen setä saa tarjota suomennosvaihtoehtoa, niin se voisi olla tämmöinen:

He saattavat kammoksua istumista pöydässä, jossa on kolmetoista henkilöä tai astuvat kahden ristissä olevan oljenkorren yli, mutta eivät he ajattele ukkosen yöllä jylhästi jyristessä Thorin vaunujen kulkevan pilvien päällä, tai myrskyn ulvoessa kallioilla ja autioissa metsissä tarujen villin jahtiväen ratsastavan ilmojen teillä.

Tässä kertomuksessa on jatkossa sepitettä sen verran ammattislangilla, että muuten en pystyisi suomentajaa opastamaan. Lopputoteamus on hauska.

Tuhkakeskiviikon morsian. (1843, Mirva Löfberg) Tässä sitä on roppakaupalla romantiikkaa tarkoittaen sekä tyylilajia että nykyään vallalla olevaa merkitystä. Kertomus vaikuttaa hieman hentoiselta, mutta on varmasti soveltunut hyvin lehdessä julkaistavaksi. Pieni kristillisten perinteitten pakottavuus häviää vanhemmille taikauskoille selkein tuomariäänin.

Kuutamo kalliolla. (1844, Iina Kurunmäki) Topelius lienee kirjoittanut tämän kertomuksen vaikutuksen alaisena. Nimittäin Ludvig Holbergin näytelmästä Jeppe Niilonpoika olen huomaavinani tiettyjä vaikutteita. Veijariksi heittäytyvä minäkertoja seilailee veneellään nukuksissa ja kohtaa salaperäisen näyn tässä alkujaan urponpäivänä julkaistussa tarinassa.

Noita-akkoja Oulussa. Pääsiäiskertomus. (1846, Leila Rauta-aho) Oulusa on eilen satanut ja salamoinut, mutta tässä tarinassa eletään muuten salaperäisissä & sähköistyneissä tunnelmissa. Kertomuksen alussa Topelius kertoo romanttisesta kertojanlaadustaan: häntä kiehtoo oikeutus opereerata tiedon ja uskomusten välisellä vyöhykkeellä. Hän kirjoittaa ettei satsaisi kahta lanttia runouteen, josta

pyyhittäisiin pois kaikki ihmeellinen ja jäljelle jäisi vain kuiva, mehuton todellisuus.

Viikingin hauta. Puolittain todenperäinen kertomus. (1849, Aura Jaakkola, Heidi Lehtinen, Otso Norblad) Pisempi kertomus ilmestyi lokakuussa 1849 kuudessa numerossa jatkiksena, suomentajiakin on ollut kolme. Minämuotoinen kuvaus opiskelijain kesäisestä tutkimusreissusta Kirkkonummen seuduille. Tärkeässä osassa kummelintapainen kiviröykkiö.

Kummitustarina. (1850, Henrik Hurme, Ida Hallantie) Neljän numeron jatkis sisältää alkupuolella metafyysisen maailmankuvan selityksiä, jotka eivät suomennoksessa ihan avaudu, mutta joulukuinen keskustelu takkatulen ääressä ja yöpyminen ullakkokamarissa, jossa kerrotaan kummittelevan, tuovat elävästi mieleen Topeliuksen romaanin Linnaisten kartanon vihreä kamari.

Kirjassa on 133 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.