Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta

Luvin italialaisen Luigi Pirandellon (1867 – 1936) novelleista suomennetun valikoiman nimeltä Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja, suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen. Kirja ilmestyihe vuonna 2007.

Luvin aluksi kolkyt sivua kattavat Jälkisanat. Alku olikin hyvin sujuvaa ja suorastaan menevää luettavaa, sillä Rantanen kertoo aluksi Pirandellon vaiheikkaasta elämästä. Mies oli kotoisin Sisiliasta, jossa hänen isänsä johti rikkilouhimoa ja perheen asuinpaikat vaihtelivat välillä Agrigento, Caos, Porto Empedocle. (Tämä nimistö avajaa eteheni semmoisia kirjallisia teemoja kuin maatalouden harjoitus, kaaos, huono maine ja tulivuoreen hypännyt filosofi Empedokles.) Rantanen käy läpi Pirandellon kirjallista tuotantoa ja sen erityispiirteitä. Tuli semmoinen vaikutelma, että tuskinpa tulen kaikkia novellien hienouksia ymmärtämään, menen taas omien mielikuvieni varassa – jospa en kumminkaan kraateriin. Novellin nimen perässä ensimmäinen ilmestymisvuosi.

Ruumisarkku odottaa. (1907) Selkeydestään huolimatta yllättävän helppotajuinen kuvaus sisilialaisesta venkoilevasta elämänmenosta.

Totuus. (1912) Oikeussalidraama, jossa maalaismiestä syytetään vaimonsa tappamisesta, vaikka hän oli vain koettanut huolehtia maineestaan.

Pienen kyttyräselkäisen mietteitä. (1905) Lapsena sairastettu tauti pysäytti Clementinan pituuskasvun, jalat vääntyivät kieroon ja selkään kasvoi kyhmy. Voisiko joku mies vielä kiinnostua hänestä?

Kolmas poika. (1905) Jyrkkä kertomus, joka päihittää ”tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä”. Tavianin veljekset ovat tehneet tästä osan Pirandello-elokuvaansa Kaos.

Mizzarron korppi. (1902) Kello kaulassa liihotteleva korppi korpee maatyöläistä, jonka kosto päättyy kuin kiirenuottinen ralli. Korppi sen sijaan pääsi Tavianien elokuvaan.

Ääni. (1904) Kuin Antreas ja syntinen Jolanda ilman erityisen syntistä Jolandaa ja Antreaskin on tässä jo valmiiksi markiisi.

Pako. (1923) Virkamies päättää lähteä reissuun kesken kotimatkan. Muistelen monesti halunneeni työssä käydessäni varsinkin aamuisin jättää kaiken järkevän ja hypätä Vaasaan menevään bussiin.

Ciàula löytää kuun. (1912) Rikkilouhoksen apupoika. Olen kuullut, että kovaonnisten ihmisten tarinaa eivät kirjoita he itse vaan mestarit. Onko Pirandello kyennyt uimaan Ciàulan nahkoihin? Tietääkö hän Ciàulan tunnot? Toisaalta – tämä ei ole kansatiedettä vaan kertomus. Kertomuksen lukija voi itse perehtyä kansatieteeseen, mutta Ciàulaan tuskin kukaan voi perehtyä – paitsi hän itse eikä se helppoa ole hänellekään. Toisen henkilön nahkoissa kirjailija näyttelee itseään?

Seppele. (1925) Tohtorin nuori vaimo ei osaa päästää irti nuorena kuolleen rakastettunsa muistosta ja tämäkös kismittää tohtoria ja hänen harmaantuvia ohimohiuksiaan.

Pythagoraan huono onni. (1903) Tuntematta tarkemmin doppelgänger-tarinoitten tarkoituksellisia periä, on vaikea sanoa, ovatko ne yleensä tai tämä lukemani sinällään tarkoitettuja otettaviksi kuvana tietynlaisen psyykillisen häiriötilan laadusta. Tätä Pirandellon kertomusta lähestyisin taideteoksena, joka leikittelee erilaisten elämänvalintojen mukanaan tuomilla mahdollisuuksilla. Merkillepantavaa on, että tapahtumien keskushenkilönä on keskenään samankaltaisia henkilöitä ulkopuolelta tarkkaileva immeinen. Huomionarvoista on sekin, että Tito, jonka nuoruuden hahmo alunperin ilmestyy tarkkailijalle, väistyy kertomuksesta loppupuolella ja mielenkiinto siirtyy Ermannoon ja lopulta hänen elämänsä potentiaalisiin naisiin. Eräs tapa tulkita kertomus on pitää sitä avioliiton siunauksellisuuden vakavana epäilynä. Minä muuten olin häämatkalla tuolloisen nuorikkoni kanssa Samos-saarella paikkakunnalla nimeltä Pythagoreio, jonka olen vääntänyt muotoon PyytääköReijo.

Sitruunoita Sisiliasta. (1900) Köyhä sisilialainen huilunsoittaja Micuccio äkkää vielä köyhemmän Teresinan laulunlahjat, hankkii hänelle laulunopen ja tie tähtiin aukeaa Teresinalle. Vuosien kuluttua Micuccio saapuu noutamaan Sinaa hänen loisteliaasta kodistaan Napolista, mutta tajuaa, että aika ja varsinkin rikkaat ihailijat ovat ajaneet Sisilian pojan ohitse niin että tuntuu. Kaupassa katselin olisiko siellä sisilialaisia sitruunoita, mutta löysin vain napolilaisia. Ehkä ne olivat niitä, joita Micuccio toi Teresinalle? Novellissa on joiltain osin samantapainen asetelma kuin Minna Canthin novellissa Laulaja (1895).

Ruukku. (1909) Kyseessä ei ole pieni ruskea vaan aikamoisen iso ruukku oliiviöljyn säilytykseen. Ruukun tilaajalla on tapana haastaa kanssakulkijoitaan oikeuteen vääryyttä kärsittyään ja tapana on myös että hän yleensä häviää juttunsa.

Hyvästi, Leonora! (1910) Eräs veljistäni osti minulle aikoinaan joululahjaksi kasetin, josta löytyi Verdin oopperan La Traviatan sävelmiä saksaksi laulettuna. Myös tässä novellissa nautitaan oopperasta hamaan loppuun saakka.

Muotokuva. (1904) Tarina merkillisestä emonrakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Palvelijattaria. (1914) Kell’ nukke on, se nukkens’ pitäköön...

Kottikärryt. (1917) Loppuunpalanut asianajaja alkaa hullutella perheen lemmikin kustannuksella. Katkelma miehen kontempleerauksesta:

Itsensä tunnistaa vain jos osaa nähdä muodon jonka itse tai joku toinen tai kohtalo, sattumat tai olosuhteet mihin itse kukin on syntynyt, ovat hänelle antaneet. Mutta jos voimme nähdä tämän muodon, se merkitsee ettei elämää enää ole, sillä se eletään näkemättä. Voimme siis nähdä ja tuntea itsessämme vain sen mikä meissä on kuollutta. Itsensä tunteminen merkitsee kuolemaa.

Cinci. (1932) Cincin koulupäivä loppui, mutta elämänkoulun ehtolaiskurssi vasta alkaa.

Onni olla hevonen. (1935) Ennen omien elonpäiviensä loppua Pirandello miettii tässä novellissaan hylättyä hevosta tiedostavana olentona ja toteaa, että hevosen onni on, ettei se osaa ajatella. Suomalainen sanonta on toista mieltä ja kehottaa jättämään murehtimisen hevoselle, jolla on isompi pää. Näin kaunokirjallisuus auttaa meitä jäsentämään maailmaa!

Vain päivä. (1935) Tätä novellia voivat minua tietävämmät luonnehtia vaikka existemporalistiseksi, mutta minä luen siinä kuvauksen orastavan alzheimerin ensihipaisuista. Minämuotoinen kertomus miehestä, joka miettii missä on ja kuka on.

Lukemani perusteella voi olla, että jos päätän joskus jatkaa Pirandelloon tutustumista, saattaisi minulle maistua hänen romaaninsa Mennyttä miestä, jota Rantanen luonnehtii pikareskiromaaniksi. Luulen voivani samaistua jonkinlaiseen hassuun tikku-ukkohahmoon paremmin kuin vakavien novellien herrasmiehiin.

Kirjassa on 272 sivua. Sen lukeminen vei viitisen päivää. Viehättynyt kuvaus kirjasta blogissa Tarukirja ja toinen samantapainen Kirjanaisen blogissa. Myös Hdcanis on lukenut tämän kirjan. Joo, ja samaten blogissa Hurja Hassu Lukija on tutustuttu Pirandelloon. Muitakin näyttäisi olevan vaikka kuinka ja paljon, katelkee ite!