Amerikkalainen Joseph Heller (1923 – 1999) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun näytelmän We Bombed in New Heaven. Näytelmän suomensi Markku Lahtela ja se julkaistiin vuonna 1969 nimellä Me pommittajat. Kuten Hellerin tunnetuin teos, romaani Catch-22 (vuodelta 1962), myös nyt lukaisemani näytelmä sijoittuu pommituslentäjien maailmoihin.
Minä itsekin sijoitun lentäjien maailmoihin, kun asun tässä Karjalan Lennoston hornettien parveilureitillä ja saan en-niinkään-ilokseni kuulla näitten taistelukoneitten jylytystä päivittäin. Siihen nähden puheenaolevan näytelmän yleisö selviää vähällä, taistelulentoja suuremman osan saavat sotaa käyvän lentotukikohdan arki ja sen ihmiset. Toisaalta näytelmä ei päästä helpolla katsojaansa ladatessaan näyttämölle sodan oikeutusta koskevan kysymyksen: onko oikein lähettää ihmisiä kuolemaan taisteluihin? Tavallaan näytelmän loppuratkaisu on siten lähes euripidinen.
Heller ei ole tehnyt näytelmäänsä muutoinkaan turhan helposti sulavaksi. Lukiessa vei ensimmäisen näytöksen verran aikaa päästä sisään näytelmään, joka murtaa kerran toisensa jälkeen näytelmien make-believe-asetelman. Näyttelijät ovat tietoisia siitä, että he esittävät näytelmää. He näkevät yleisön, lausuvat ääneen millä paikkakunnalla teatteriesitys tapahtuu ja moneltako se loppuu, muistelevat omia ja toistensa aikaisempia roolisuorituksia ja toivovat pääsevänsä mieluummin esiintymään jonkin Shakespearen näytelmän dramaattisessa osassa. Hahmot myös puntaroivat sitä, kenellä on paras osa ja miksi juuri hänellä. Tosin onko tällä kertaa kyseessä pelkästään näytelmä vai sittenkin tosi tapahtuma herättää näyttelijöissä monin paikoin epätietoisuutta, jota näytelmän loppupuoli ei helpota.
Kirjailijan antamissa ohjeissa sanotaan, että näytelmän tulee tapahtua sillä paikkakunnalla, jossa näytelmää esitetään ja myös sinä ajankohtana. Kuopioon näytelmä sopisi valitettavan hyvin juuri Karjalan Lennoston läheisen sijainnin vuoksi. Ajankohta tällaiselle näytelmälle olisi todella sopiva Ukrainan sodan vuoksi. Antaako hornetteja vai eikö antaa, on siinä pulma.
Näytelmässä hupaisat ja dramaattiset jaksot vuorottelevat. Loppua kohti näytelmä kallistuu vakavasti draaman puolelle, alkupuolessa on paikoitellen farssin piirteitä. Oikeastaan tykkäsin tavasta, jolla näytelmä riisuu naamiot näyttelijöitten kasvoilta ja myöntää olevansa vain näytelmä, mitä seikkaa päähahmoksi kohoava kapteeni lopussa yrittää vakuuttaa katsojille ja itselleen.
Noin vuosi sitten nappasin tämän näytelmäkirjan mukaani Siilinjärven kaatiksen kirjakierrätyskontista. Kun aikaisempi lukemani kirja oli Frank Hellerin kirjoittama, ajattelin, että nythän voisi yhteen perään lukea Joseph Hellerin teoksen. En ollut viime vuonna huomannut, että tämä kirja on ollut kosteassa säilytyksessä. Se haisee vahvasti homeelle. Tämä on harmillista, sillä haluaisin säilyttää kirjan, se on muuten hyvässä kunnossa, mutta home ei ole kovin terveellistä. Mitään homelänttejä en näe, hajusta ei silti voi erehtyä. Nyt sitten kaikki pääsevät sanomaan, että mitäs luet niitä vanhoja, homeisia kirjoja! Huomautan, että olen itse vanhempi kuin tämä kirja. Hellerin näytelmän sanoma ei vanhene, niin kuin ei Ifigeneiankaan sanoma ole vanhentunut, Krimillehän siinä paetaan. Viime vuosituhannen puolella luin lehdestä, että Karjalan Lennosto saa uusia suihkuhävittäjiä, jolloin pieni tyttäreni kysäisi: ”Tuopko ne meille uuvet suihkuhuoneet?”
Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, pääosin tänä aamuna.
Luin Hellerin Catch 22:n ja kyllä sekin on sekava, mutta näyttää sodan hulluuden
VastaaPoista