Tämän tekstin teemaa voisi kuvailla laulun sanoin: ”Isä, äiti, te rakkahat mulle!” Joulukuu on semmoinen. Käperrymme perheeksi, joka saattaa olla enemmän tai vähemmän pyhä sinänsä, mutta itse kullekin se perhe on pyhä. Ja meille jokaiselle se perhe on erilainen kuin muille perheemme jäsenille. Antakoot siis ne muut jäsenet minulle anteeksi, että tämän harvan kerran perhettäni omalta kannalta kuvailen.
Ensimmäinen kuva on
otettu jouluaattona 2017 Siilinjärven sankarihautausmaalla. Kuvassa
on kivi, joka on lumihärmän peitossa. Hetkeä myöhemmin se kivi
pyyhkäistiin puhtaaksi ja näkyviin tuli vaimoni äidin isän nimi. Tämä vaimoni ukki kaatui talvisodassa, helmikuussa 1940, Laatokan Karjalassa.
Anoppini, joka hänkin on nyt Siilinjärven hietakehtoon kätketty,
ei varmaan paljon isäänsä muistanut, sillä hän oli vasta
kolmannella ikävuodellaan isänsä kuollessa. Hänellä oli
muistonaan kirjeet, joita isä oli lähettänyt ”täältä
teltasta” ja ”täältä jostakin”, arkisia asioita ilman
välimerkkejä.
Meidän jouluumme
kuuluu vierailu haudoilla. Itselleni varasin hautapaikan tänä
syksynä. Se on sen verran syrjässä, että toivon, ettei kenenkään
siellä tarvitse vierailla ellei nyt ihan välttämättä siltä
tunnu. Isää voi käydä tapaamassa hänen eläessään. Myöhemmin
voi vain todeta: ”mies kuoli, hokemat jäivät”.
Toisen kuvan otin
äidistäni hänen viimeisellä vierailullaan luonamme joulupäivänä
2014. Äiti väsähti syömisistä ja juomisista ja otti pienet
ettonet pyörätuolissaan. Kuvasin tarkoituksella äidin siten, että
takana näkyvä kynttelikkö näyttää kruunaavan hänet. Äiti eli
vielä puolisentoista vuotta kuvan ottamisen jälkeen ja kuoli
90-vuotiaana. Äiti tuli jo lapsena orvoksi, hänen molemmat
vanhempansa menehtyivät sairauksiin, kun äiti oli vielä
pikkutyttö. Hän kasvoi jonkin aikaa lastenkodissa kaksosveljensä
kanssa. Lopulta heidän ukkinsa meni uusiin naimisiin ja pystyi
ottamaan lapset huostaansa. Äiti muisteli ukin kodissa ensimmäisenä
eineenä saamaansa riisipuuroa, joka oli tehty oikeaan maitoon eikä
veteen kuten lastenkodissa. Äiti oli veljensä kanssa syönyt puuroa
niin ahnaasti, että kunnon ruokaan tottumaton vatsa oli kääntynyt
ylös ja sisarukset olivat molemmat oksentaneet pihamaalle.
Kolmas kuva kertoo
sekin syömisestä. Kävimme vaimoni, tyttäreni ja hänen
miesystävänsä kanssa vuoden 2019 joulunpyhinä Puijon tornissa,
minkä jälkeen piipahdimme Ramin konditoria-kahvilassa. Tilaan
siellä yleensä perunaleivoksen, jonka olen kuvassa jo kuorinut
esiin kääreestään. Leivos näyttää pieneltä, mutta sen
nautittuaan tietää saaneensa makeaa massun täydeltä. Kahvila on
laaja, siellä on aina rauhallinen tunnelma, Kuopion paras kahvila
minun mielestäni.
Kuva on otettu
viattomien lasten päivänä. Eikös se sulje perheteeman mukavasti
kääreeseen?