Lucius Annaeus Seneca: Herakles-tragediat

Roomalainen Lucius Annaeus Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa.) kirjoitti Herakles-tarujen pohjalta joitakin murhenäytelmiä, joista kaksi on säilynyt. Nämä näytelmät suomentivat latinasta Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen. He kirjoittivat myös lukemaani teokseen johdannon ja selitykset sekä laativat hakemiston.

Herakles oli kreikkalainen taruhahmo ja jumalolento, joka syntyi Zeuksen suhteesta naisimmeiseen nimeltä Alkmene. Herakles sai voittamattomat voimat ja lopulta kuolemattomuuden ja kohosi jumalien joukkoon. Sitä ennen hänellä oli aika lailla puuhaa, sillä esim. äitipuoli Hera vihasi häntä ja ainakin toivoi hänen tuhoaan. Herakles sai suorittaakseen kymmenen mahdottoman tuntuista työtä ja niitäkin vielä lisättiin kahdella, kun pari suoritusta hylättiin.

Koska Herakles oli kreikkalainen jumaluus ja koska näytelmä on roomalainen, käytetään näytelmässä ja etenkin selityksissä tarkoituksella vuoroin kreikkalaisia vuoroin roomalaisia jumaluuksien ja muitten hahmojen nimityksiä. Laitan tähän muutaman esimerkin:

kreikk. Herakles → room. Hercules
Zeus → Jupiter
Hera → Juno

Herakleen hulluus (Hercules furens) Näytelmää pidetään aidosti Senecan kirjoittamana joskus vuosina 49 – 54. Näytelmä on viisinäytöksinen, joskin näytökset tuntuvat vastaavaan lähinnä kohtauksia. En tosin tiedä mitä kaikkea oheisesitystä näytelmiin on Rooman valtakunnassa sisältynyt. HUOM! Seuraavaksi spoilaan näytelmän isolta osin:

1. näytös. Herakles on juuri suorittanut kaikki tehtävänsä ja häntä venataan Haadeksesta, kuoleman valtakunnasta Teebaan. Äitipuoli Hera on Heraklesta oottelemassa vihasta kiehuen. Hera pitää monta sivua pitkän monologin, joka hehkuu tarkoin täsmennettyä vihaa poikapuoltaan Heraklesta kohtaan. Oikeastaan Hera vihaa miestään Zeusta, jolla tuntuu olevan aviottomia kläppejä joka pitäjässä, Herakles heistä kuuluisimpana. Heran jälkeen suunvuoron saa kuoro, joka kuvailee kauniisti ja varmaankin Senecan harjoittaman stoalaisen filosofian hengessä yön vaihtumista päiväksi, epätoivon ja hulluuden kasuamista toivoksi, kunhan hyveitä noudatetaan ja kohtuudessa pysytellään.

2. näytös. Herakleen kasvatusisä Amfitryon solauttaa oman monologinsa, jossa hän kertaa Herakleen urotyöt. Sitten saa puheenvuoron Herakleen vaimo Megara, joka kiihkeästi odottaa Heraklesta palaamaan kotiin kukistamaan Lykoksen, joka on surmannut Megaran veljet ja ruvennut Teeban kunkuksi. Lykos astuu näyttämölle ja kosii Megaraa. Rukkaset tulee että roikaa. Lykos uhkaa tappaa koko suvun. Megara on entistä varmemmin häntä vastaan. Pian kuuluu jo maan tärinää ja Megara toivoo sen enteilevän Herakleen saapumista.

3. näytös. Herakles astuu näyttämölle ensimmäistä kertaa. Hän saa kuulla perheensä tilanteesta ja kiirehtii muitta mutkitta kostamaan Lykokselle. Theseus tekee Amfitryonille selkoa Manalan maista ja joista sekä muista manalaisista noista.

4. näytös. Herakles palaa näyttämölle ja kertoo surmanneensa Lykoksen ja kaikki hänen joukkonsa. Sitten hän alkaa hourailla, näkee näkyjä ja aivan yllättäen surmaa omat lapsensa ja vaimonsa Megaran. Amfitryon yrittää pidätellä hurjistunutta Heraklesta ja lopen uupuneena Herakles nukahtaa. Kuoro esittää hienovireisen valituslaulun.

5. näytös. Ymmärrettävistä syistä Herakles ajautuu itsemurhahankkeisiin. Amfitryon, joka nimittää itseään hänen isäkseen, tekee parhaansa puhuakseen Herakleen luopumaan ajatuksestaan. Myös Theseus yrittää rauhoittaa Heraklesta, joka viimein päättää jatkaa eloaan.

Näytelmän mielipuolisuuskohtausta on vaikea käsittää. Tulee mieleen, että kärsiikö Herakles työstään, jossa hänen tehtävänsä on tehdä selvää ihmisistä ja eläimistä? Heran osuus alussa jää jotenkin irralliseksi.

Herakles Oitavuorella. (Hercules Oetaeus) Näytelmän epäillään valmistuneen kymmeniä vuosia Senecan kuoleman jälkeen, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi sen sepittämiseen osuutensa. HUOM! Spoilaaminen jatkuu.

Herakles on mennyt jo kolmannen kerran naimisiin ja lapsikin on syntynyt. Sodasta Herakles on napannut mieleisensä naisimmeisen orjaksi taloonsa, mikä hämmentää tunteita kotilieden äärellä.

1. näytös. Herakles valittaa ääneen ikäänkuin puhuisi isälleen Zeukselle, että miksei häntä ole jo korotettu jumalaksi, kun niin moni muukin on. Kerjää tunnustusta kuin Spede aikoinaan elokuvasäätiön tukirahoja. Kuoro asettuu Herakleen kannalle. Herakleen orjaksi kaappaama naisimmeinen sen sijaan suree osaansa, mitä kuoro ei asetu myötäilemään.

2. näytös. Herakleen vaimo Deianeira on suunniltaan pelosta, että Herakles tekee uudesta jalkavaimosta rakastettunsa. Hän valmistautuu surmaamaan Herakleksen, mutta hänen vanha imettäjänsä suostuttelee käyttämään muita konsteja. Pitkän ja tuntehikkaan jahkailun jälkeen Deianeira paljastaa jo tietävänsä taikakeinon, jolla Herakles rakavoituu taas vaimoonsa. Kuoro, joka koostuu Deianeiran tyttökavereista myötäelää Deianeiran tunnoissa, mutta painottaa viisautta reitin valinnassa. Tästä näyte:

Vaatimaton laivani kulkekoon liki rantoja,
älköönkä voimakas tuuli pakottako purttani
halkomaan aaltoja keskellä merta.
Epäonni ohittaa turvalliset poukamat
ja etsii keskeltä ulappaa laivoja,
joiden märssypurjeet hakkaavat pilviä.

3. näytös. Deianeiran käyttämä taikakeino toimii toisin kuin hänelle oli kerrottu. Herakleen nahkaan palaa kiinni myrkytetty silkkivaate eikä lähe pyhäksään pois. Deianeira arvelee miehensä kuolevan ja aikoo surmata itsensä ja pyytää lopuksi poikaansa tappamaan äitinsä. Poika ei tiedä mitä tehdä.

4. näytös. Herakles kärsii valtavista tuskista. Myrkkyviitta tuhoa häntä sisältä ja ulkoa. Herakles sanoo, ettei pysty enää edes itkemään, mutta hän valittaa monisanaisesti lävitse näytöksen, joten myrkky ei ole iskenyt kieleen. Paikalle saapuvat hänen äitinsä ja poikansa, vaimo on surmannut itsensä. Herakles kehottaa poikaansa naimaan Iolen, orjanaisensa ja jos hänelle nyt jotain syntyy, niin nekin on pojan lapsia. Viimeisenä tulee kuoron mukaan Poiaan poika Filoktetes, jolle Herakles luovuttaa aseensa.

5. näytös. Filoktetes tekee selkoa Herakleen viimeisistä hetkistä. Herakles tahtoi tulla roviolla poltetuksi Oitavuorella. Herakleen äiti Alkmene saapuu paikalle ja jatkaa valitustaan. Lopulta taivaaseen ehtinyt Herakles käy tyynnyttelemässä äitiään ja lähtee sitten takaisin taivaaseen.

Tämä toinen näytelmä oli minusta aikamoinen valitusten sarja runsaalla mytologiakuorrutteella. Antiikin ajan näytelmissä näyttää suuntauksena olleen vanhoihin taruihin viittaaminen tavan takaa.

Itse asiassa aniharvoinhan antiikin näytelmät edes tuntuvat kertovan jotain uutta tarinaa. Ehkä ne ovat senaikaista saippuaoopperaa? Ainakin tässä jälkimmäisessä valitus jatkui alusta loppuun ja joka välissä muistettiin mainita, mitä mainetekoja Herakles on tehnyt, vähän niin kuin mainemainontaa. Saippua Roomassa tunnettiin, mutta oopperasta en tiedä. Roomalaiset kai olivat sen verran visionäärejä, että valmistivat saippuaoopperoita ennen television tai oopperoitten aikakautta.

Kirja oli minulla lainassa huhtikuusta asti. Lauantaina sain viestin, jonka mukaan laina-aika alkoi olla loppumassa. Olin uusinut lainan useamman kerran, mutta lukeminen ei vain ollut kiinnostanut riittävästi. Nyt luin kirjan parissa päivässä ja palautin sen kirjastoon, koska se oli varattu. Kirjassa on 228 sivua.

Kesän 2025 tapahtumia

Vaikka en ole itse tehnyt mullistavan pitkiä lomamatkoja, on kuluva kesä silti pitänyt sisällään sitä ja tätä.

Kesäkuun alussa kävimme vaimon enon 80-vuotispäivillä Uudellamaalla neljän hengen sukulaisporukalla. Yhdellä autolla mentiin. Yövyimme Nurmijärvellä, Röykän kylässä, hotelli Kiljavassa. Se on vuonna 1950 valmistunut ammattiyhdistysliikkeen kansanopisto, isäni aikoinaan kertoi siellä olleensa Yrjö Kallisen luentoa kuulemassa. Röykän kylä näytti tosi kauniilta, tulisikohan käytyä siellä joskus uudelleen?

Kuopion Elon jalkapallojoukkue joutui luopumaan sarjapaikastaan rahavaikeuksien vuoksi. Masentava uutinen. Mutta kai se on ajateltava, että siitäkin on vain elolle eistyttävä.

KuPS sen sijaan peri makean 6 – 2 voiton Gnistanista Kuopiossa. Katselin maalin takaa, kun se on siitä halvempaa.

Heinäkuussa seurailin naisten jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja. Olin Ylen maksuttomassa veikkauksessa mukana neljännesvälieriin asti, mutta kun lemmikkijoukkueeni Ranska putosi, meni minulta mielenkiinto veikkailuun. Olin silloin jossain 2000 – 3000 paikkeilla osallistujista. Espanja vielä tiputti Saksan ja meni loppuotteluun. No, Espanjalla on hyvä vasemman laidan hyökkäjä nimeltä Pina. Tykkään hänen pelaamisestaan. Italian hyökkääjä Cantore jakeli upeita maaliin johtaneita syöttöjä.

Tytär kävi reissussa keskisessä Euroopassa ja toi meille kaikille Brussels-sukat. Sitten vaimo lähti siskonsa kanssa Kööpenhaminaan ja toi meille kaikille Denmark-sukat! Pian on tytär lähdössä uudelle Euroopan reissulle. Mitähän sieltä tulee…? 

 

Ennen vaimon reissua kävimme tyttären ja hänen miesystävänsä kanssa Kuopiossa risteilyllä. Prisessanne-alus tiputti meidät Hietasalon saareen, jossa on kuulemma Kuopion hienoin hiekkaranta. Makkaranpaiston ja uimisen jälkeen sama alus haki meidät pois ja kierrätti vielä eteläisessä Kuopiossa. Enpä olisi tuntenut Kumpusaaren seutuja, jos niitä olisi minulle kuvista näytetty. Ei tainnut olla mitään jäljellä entisestä saunailtojen maisemasta. Paitsi muistot. Kuvasta voi päätellä, että pitäisi ruveta laihduttamaan, kun kerran horisonttikin menee vinoon vedessä kahlatessa.

 

Ennen Euroopan matkaansa tytär käväisi luonamme hellettä pitämässä. Juhlimme etukäteen hänen synttäreitään ja kävimme Iisalmen Koivukujabiennaalissa. Teemana oli Totta vai satua? Kaupungin halki kulkevan Pohjolankadun keskellä on koivukuja ja sen keskellä kävelytie. Tälle kävelytielletielle on pystytetty taidenäyttely, jossa on komeaa nähtävää kellenkä vain. Esimerkkeinä Alexander Reichsteinin teos Minotaurus  ketjukolaajalla maustettuna ja detalji Kim Simonssonin teoksesta Kaalimaja.

Kävimme Iisalmessa Pyhän Elian kirkossa, josta ohessa pieni kuva alttarin edustalla olevasta ikonista, jossa Simeon siunaa Jeesus-lapsen. Kuvassa on myös Anna, suomeksi Hanna. Lopuksi einehdimme Kultakupoli-ravintolassa. Minä söin kaksi uunimakkaraa.

Herakles New Yorkissa

Katselin vuonna 1970 valmistuneen amerikkalaisen elokuvan Herakles New Yorkissa (Hercules in New York). Elokuvan ohjasi Arthur Seidelman. Pääosassa Herculesta tai Heraklesta näyttelee Arnold Strong, joka tunnetaan paremmin oikealla sukunimellään Schwarzenegger. Hänen kaveriaan, Pretzietä, näyttelee Arnold Stang. Elokuvassa on mukana myös suomalainen Hollywood-tähti Taina Elg, roolinaan Nemesis, koston jumalatar.

Elokuva on kepeä seikkailukomedia, jossa antiikin Hellaan puolijumala Herakles tympääntyy elettyään parituhatta vuotta Olympoksella hyvällä ruualla ja juomalla. Isänsä Zeuksen tahtoa uhmaten Herakles lähtee maailmalle ja päätyy New Yorkiin. Hän herättää huomiota voimillaan eikä ulkonäkökään ole erityisen vastenmielinen. Muistan, miten meillä oli 70-luvun alussa Arnoldin kehonrakentajakuva poikainhuoneen liukuovessa.

Herakles tutustuu ensiksi Pretzieen, miekkoseen, joka myy pretzeleitä satamassa. Sittemmin Herakles tutustuu myös kauniiseen naisimmeiseen, jolla tosin on jo miesystävä. Muitakin tuttavuuksia ilmaantuu kuvioihin.

Isäpappa-Zeus seuraa tapahtumia Olympokselta jonkinlaisen kristallipallon kautta. Hän uhkaa heittää Heraklesta salamasauvallaan, joka näyttää olevan harjateräksestä taivuteltu ja vaalean hopeanharmaaksi maalattu. Mercurius ja muutamat muut jumaluudet saavat kuitenkin taivuteltua Zeuksen säästämään poikansa. Äitipuoli Juno ei tykkää tästä, eikä Herakleesta ylipäätään. Zeus määrää Nemesiksen kostamaan Herakleelle ja Juno lisää kostoon omat mausteensa. Herakleen ylivertaiset voimat poistetaan ja hänestä tehdään muitten kuolevaisten kaltainen.

Sillä aikaa New Yorkissa Herakles on ajautunut mukaan ammattipainiin ja muihin voimalajeihin. Gangsterit painostavat Pretzietä, joka taipuu paineen edessä ja myy Herakleen oikeudet tukusta seteleitä.

Lopussa asioita setvitään ja sanomattakin on selvää, että jumala ilmaantuu koneesta. Ja lopussa jumala ilmaantuu koneen ulkopuolellakin.

Jumaluudet on kivasti kuvattu, Iso-Arska sopii osaansa mainiosti. Elokuvan mainoksessa Herakles ohjaa valjakkoa New Yorkin keskustan kadulla. Musta valjakko vaikuttaa olevan kuin Ben Hur -elokuvasta. Katsomassani elokuvassa hevosia on vain kaksi ja ne ovat valkoisia. Herakles kaappaa valjakon kadulta, kun sen ohjastaja on ostamassa hodaria. Seuraa kilometrien mittainen takaa-ajo, jossa valjakon ohjastajan perässä juoksee myös hodarin myyjä, joka juoksulenkin jälkeen saa tarjoiltua asiakkaalleen hapankaalit hodarin päälle. Taisi olla elokuvan paras vitsi.

Kesto 91 min.

Siegfried Lenz: So zärtlich war Suleyken

Siegfried Lenz (1926 – 2014) syntyi Saksalle kuuluneessa Itä-Preussissa. Toisen maailmansodan myötä alue jaettiin osaksi Puolaa (mm. Gdansk + Masuria), Neuvostoliittoa (Kaliningrad, entinen Königsberg) ja Liettuaa (Memel, nykyään Klaipeda). Pikanttia saksalaista huumoria ennenvanhaiseen kipakkaan ja omaleimaiseen elämisenmenoon lisäämällä on Lenz keittänyt kokoon kertomuskokoelman kuvitteellisesta itäpreussilaisesta Suleykenin kylästä. Alkuteos So zärtlich war Suleyken ilmestyi vuonna 1955. Suomennoksesta minulla ei ole tietoa, joten olen suomennellut kertomusten nimet omalla ymmärrykselläni. Kirjan nimi voisi olla suomeksi vaikka Niin oli hempeä Suleyken.

Lainasin tästä kirjasta helpotetulla saksan kielellä tehdyn satasivuisen kirjasen Kuopion kirjastosta. Kyseessä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut saksan kielellä. Kirjassa on lähes joka sivun alalaidassa selitetty lukijalle muutama ilmaisu nykysaksaksi. Lukijan iloksi sivuille on livautettu hauskanpuoleisia piirroskuvia, jotka teki Erik Strøm. Kirjan on helpotetuksi toimittanut Gisela Betke Nielsen. Kirja kuuluu Easy Readers -sarjaan ja se on painettu Tanskassa vuonna 1977.

Der Leseteufel. (Lukemisen piru) Kertojan isoisä Hamilkar Schaß oli innokas lukija. Vihollisen lähestyessä kotiseutua Hamilkar löysi ilokseen kirjan ja luki sitä niin innoissaan, ettei huomannut vihollisen saapuneen.

Füsilier in Kulkaken. (Kulkanenin fusilieerit) Isoisä saa kutsun seutukunnan puolustusvoimiin. Siellä puuhaillaan oletettujen salakuljettajien kiinniottamiseksi. Vielä ei ole tärpännyt, mutta annas olla kun Hamilkar saapuu paikalle.

Das Bad in Wszscinsk. (Kylpy Wszscinskissä) Kertojan mukaan puolalaiset lausuvat paikannimen oikein melodisesti. Hän kuvailee miten järjestyikään vanhan tädin kylpy majatalon isossa paljussa.

Duell in kurzem Schafspelz. (Kaksintaistelu lyhyessä lampaantaljassa) Kertojan eno lyö karjakauppiaan kanssa vetoa Napoleonin etunimistä ja voittaa suuren summan rahaa. Omaisuus masentaa miehen, kunnes postinkantaja neuvoo häntä hankkimaan reen ja hevosen. Rekiretkellä eno kohtaa vedonlyönnissä hävinneen karjakauppiaan kapealla metsätiellä.

So war es mit dem Zirkus. (Näin kävi kun sirkusta seurattiin) Anita Schiebukatin sirkus joutuu lujille Suleykenin juurevalla tavallansa tiedostavan maalaisyleisön edessä.

Der rasende Schuster. (Raivoisa suutari) Suutari ajautuu jokikalastajan kanssa kiistaan siitä, olisivatko ritarit edenneet pisemmälle, jos heillä olisi ollut käytössään polkupyörät. Kiista päätetään ratkaista uintikilpailulla. Toivoisin jotenkin käsittäneeni väärin tämän tarinan, mutta onhan siinä ihan lupsakka lopputoteama.

Die Kunst, einen Hahn zu fangen. (Miten kukko napataan) Kukkoa ei vie kettu eikä hilleri ja kukkovaraskin jää kiinni karhunvatukkapehkeitten keskellä.

Ein Kleinbahn namens Popp. (Kapearaiteinen rautatie nimeltä Popp) Edistys kohtaa vastarinnan maalaisväestön vieroksuessa uudistusta. Hiilijalanjälki katoaa Suleykenin nurmen alle.

Die Reise nach Oletzko. (Oletzkon reissu) Amadeus Loch tarvitsee kilon nauloja ladon rakentamiseen. Sitä varten on tarpeen käväistä rautakaupassa Oletzkossa. Koska vieraassa paikassa ei ole mukava olla yksin, hän pyytää vaimonsa mukaan. Vaimo pyytää mukaan veljensä ja tämä taas jonkun muun, joten lopulta koko kylän väki lähtee Oletzkoon naulan ostoon. Matkailu avartaa, seuraavassa reissun sattumuksia:

Es wurden zwei Kinder geboren, der alte Logau verlor sein Holzbein, zwischen dem Schuhmacher Karl Kuckuck und dem Flußfischer Valentin Zoppek brach ein Streit aus. Man sah einen alten Auerochsen, der sich aber später als Kuh herausstellte. Man besah die merkwürdigen Kartoffelfelder von Schissomir und unterbrach die Fahrt, um den berühmten Kulkaker Füsilieren bei der Übung zuzusehen. Und man bekam natürlich ein Kilo Nagel in Oletzko.

Matkalla syntyi kaksi lasta, vanha Logau kadotti puujalkansa, suutari Karl Kuckuck ja jokikalastaja Valentin Zoppek riitaantuivat. Nähtiin vanha alkuhärkä, joka sittemmin paljastui lehmäksi. Katseltiin Schissomirin merkillisiä perunapeltoja ja pysähdyttiin seuraamaan Kulkakenin fusilieerien harjoituksia. Sekä saatiin kilo nauloja Oletzkosta.

Dienst am Geist. (Hengen palveluksessa) Kyläkoulun opettaja varautuu tarkastajan tuloon laittamalla lapset siivoamaan koulun ja oman huushollinsa. Tarkastaja saapuu ulkohuussin tyhjennyksen aikaan.

Eine Sache wie das Impfen. (Semmoinen seikka kuin rokotus) Leskiäidin kuudentoista lapsen taloudesta alkaa kiertää huhuja, joten toimikunta saapuu asiaa tarkastelemaan.

Der Mann im Apfelbaum. (Mies omenapuussa) Mies juttelee omenapuulleen sen verran paljon että nuori vaimo tulee mustankipeäksi. Mies kertoo jatkavansa elämäänsä kuolemansa jälkeen omenapuussa, jotta voi sieltä tarkkailla vaimoaan.

Die Schüssel der Prophezeiung. (Ennustuskulho) Majatalon pitäjä on huolissaan tulevista ampumakilpailuista ja menee ennustajan luo kysymään mitä tuleman pitää.

The Great White Silence

The Great White Silence on nimeltänsä dokumenttielokuva englantilaisen Robert Falcon Scottin johtamasta tutkimusmatkasta Antarktikselle vuosina 1910 – 1913. Scottin ryhmä matkasi Etelämantereelle Uuden-Seelannin kautta. Mukana matkalla oli kuvaaja Herbert Ponting, jota voidaan pitää elokuvan ohjaajana. Mykkäelokuva monin tekstiosuuksin valmistui vuonna 1924. Vuonna 2011 elokuva kunnostettiin ja siihen lisättiin meren jääkuoren jähmeää liikehdintää mieleentuova musiikki, jonka sävelsi Simon Fisher Turner. Katselin youtubesta tämän dokumenttielokuvan.

Etelänapaa tavoitelleen tutkimusretkikunnan käytössä oli tammilankuista tehty, metallivahvisteinen ja siten jäätä murtamaan kykenevä alus nimeltä Terra Nova. Koko matka oli varmaankin Yhdistyneitten Kuningaskuntien voiman- ja taidonnäyte. Tarkoituksena oli ennättää etelänavalle ennen norjalaista Amundsenia, jolla oli samankaltaiset pyrkimykset. Amundsen ehätti navalle ensin. Scottin ryhmä joutui pettymään ja lopulta kaikki viisi etelänavalle saakka matkannutta miestä kuoli paluumatkalla tukikohtaansa - Scott heidän joukossaan. Heistä kolme viimeksi kuollutta löysi partio, joka lähetettiin naparetkeilijöitä vastaan. Elokuvan alussa ja lopussa korostetaan, että Scott ja hänen miehistönsä tekivät parhaansa maansa puolesta.

Koska tutkimusmatka kesti paljon kauemmin kuin vaellus rannikolta Etelänavalle, tarjoutui kuvaaja Pontingille aikaa tallentaa Etelämantereen näkymiä. On sanottava, että hänen kuvauksensa on erittäin vaikuttavaa. Katsoja saa nähdä paitsi laivan miehistön hauskanpitoa, myös valtavia jäävuoria ja Etelämantereen asujaimia. Weddellinhylkeet ja miekkavalaat, jääpingviinit ja etelämantereenkihut käyvät selviytymistaisteluaan, joka jatkuu tänäkin päivänä. Ponting esittelee nämä eläimet hauskasti ja silti kunnioituksella. Eläimiä on seurattu tarkasti, elokuva vetää vertoja nykyisille luontodokumenteille.

Tutkimusryhmällä oli mukana omiakin eläimiä. Siperiasta hankitut ponit toimivat vetojuhtina, samalta seudulta oli mukana rekikoiria. Retkikunnan miehet liikkuivat jonkin verran hiihtäen ja ison osan matkasta kävellen. Tukikohdassa oli myös telaketjuilla liikkuva traktorin tai lumikelkan tapainen menopeli, joka kulki suunnilleen kävelyvauhtia. Tällainen kulkuneuvo ei kaiketi soveltunut epätasaiseen maastoon ja polttoainetta olisi varmaankin tarvittu liikaa.

Tässä puheena oleva elokuva on todella kiinnostava näyte siitä, mihin kameralla on pystytty jo sata vuotta sitten. Luonnon mahtavuuden kuvaamisessa kamera voittaa mielestäni kirjoitetun sanan. Tietysti aina on kyse myös osaamisesta, kuvaajan tai kirjoittajan valinnoista. Ponting ymmärsi jo sata vuotta sitten, että katsojaa kiinnostaa sekin, miten kuvat on saatu otettua.

Kesto 108 min.

Never Cry Wolf

Never Cry Wolf (suomennettu nimellä Kun sudet ulvovat) on ameriikkalainen elokuva, joka sijoittuu Kanadan arktisille seuduille. Elokuva valmistui vuonna 1983 ja sen ohjasi Carroll Ballard.

Nuori eläintentutkija Tyler (Charles Martin Smith) lähtee saamansa ruoka- ja muu tarvikeapu mukanaan syrjäiseen erämaahan tutkimaan susia, joitten epäillään hävittäneen paikalliset karibulaumat. Hänet toimittaa perille rämäpäinen lentäjä nimeltä Rosie Little (Brian Dennehy). Tyler jää yksin järven jäälle tavaroineen. Hänen onnekseen paikalle saapuu juro mutta ystävällinen vanha inuitti Ootek (Zachary Ittimangnaq), joka auttaa kauhusta ja pakkasesta kangistuneen tutkijan tarvikkeineen väliaikaiseen asumukseen.

Vaikka Ootek häviääkin paikalta, alkaa sinnikäs tutkija vähän kerrassaan juurtua arktiseen ympäristöön. Hän on saapunut alueelle kevättalvella ja alkavan kevään myötä hän alkaa touhuta tutkimuksensa parissa. Sattumankauppaa Tyler on leiriytynyt napasuden pesäluolan läheisyyteen. Pitkäkoipinen valkoinen susi hyväksyy uuden naapurinsa, kunhan reviireistä päästään yksimielisyyteen. Susipari saa poikasia ja Tyler saa vieraita, kun Ootek saapuu joksikin aikaa majailemaan hänen luonaan adoptiopoikansa Miken (Samson Jorah) kanssa. Karibuja sen sijaan ei näy missään.

Tyler kyllästyy ainaiseen papuravintoonsa ja alkaa susien tapaan syödä hiiriä, joita hänen teltassaan on kymmenittäin. Oikeasti ne ovat kyllä metsämyyriä, olisi aika outoa, jos biologi ei lajia tunnistaisi. En söisi itse enkä suosittele muillekaan. Muuten Tyler soittelee fagottia ja kerää aineistoa susista, jotka tottuvat häneen, mutta eivät sentään tuppaudu telttaan vaan pysyttelevät naapureina reviirinsä rajaamalla alueella.

Arktisen alueen vuodenajat vaihtuvat, keväästä siirrytään kesään eikä hyttysiä edes mainita. Lopulta koittaa syksy. Tylerin on aika palata immeisten ilmoille. Koska elokuva on luonnoltaan draama, ovat myös lopun tapaukset dramaattisia. Tyler ja Ootek sekä Ootekin vaimo (Martha Ittimangnaq) edustavat ihmisiä, jotka kunnioittavat luontoa, elävät tieteen, taiteen ja luonnonkansojen animismin periaatteita arvostaen, kun taas Rosie ja Mike näkevät erämaassa mahdollisuuden oman elonsa kohentamiseen.

Kesto 105 min.

Une année polaire

Une année polaire on elokuva Grönlantiin lähtevästä tanskalaisesta nuoresta miehestä ja hänen kohtaamisestaan paikallisen väen kanssa. Elokuva on ranskalaista tuotantoa, siitä syystä nimikin on ranskaksi. Suomeksi nimi voisi olla esim. Vuosi napaseudulla. Elokuvan kielet ovat kumminkin tanska ja grönlanti. Tapahtumapaikkana on alun Tanska-jakson jälkeen pieni kahdeksankymmenen asukkaan kylä nimeltä Tiniteqilaaq.

Vaikka elokuva onkin draama-komedia, on siinä paljon nähtävää ihan kulttuurin kuvauksen kannalta. Elokuvan ohjasi Samuel Collardey ja se valmistui vuonna 2018. Nuorta tanskalaista alakoulun opettajaa esittää omalla nimellään Anders Hvidegaard. Tärkeässä osassa hänen oppilaanaan toimii Asser Boassen.

Anders on toiminut jonkin verran opetustehtävissä Tanskassa ja ulkomaillakin. Hän tahtoo pois kotoaan, jossa isä odottaa hänestä maatilan jatkajaa. Pojan päätös lähteä Grönlantiin on isälle raskas, isä jää levittämään kasvinsuojelumyrkkyjä pelloilleen.

Saapuminen pieneen Tiniteqilaaqin kylään näyttää aluksi seesteiseltä, mutta heti ensimmäisellä oppitunnilla pienet oppilaat käyttäytyvät levottomasti eivätkä kunnioita opettajaansa. Anders huutaa oppilailleen ja oppilaat huutavat takaisin. Kiinnostus tanskalaiseen opetukseen ei ole kovin kummoista. Oppilaat kyllä ymmärtävät tanskaa, mutta käyttävät mieluiten grönlannin kieltä, jota Anders ei osaa. Anders seisahtuu itse opettaessaan lapsille uskonnon tai historian tunnilla miten Martti Luther halusi saksantaa Raamatun tekstejä, jotta jokainen voisi perehtyä niihin omalla kielellään.

Kulttuurinen yhteentörmäys tapahtuu myös suhteessa aikuisväestöön. Anders yrittää keskustella vanhemman naisimmeisen kanssa ja kysyy häneltä, onko paikkakunnalla perheitä, jotka näkevät nälkää. Nainen vastaa hänelle grönlanniksi ja sanoo, että sellaista tapahtuu kai Tanskassa, jossa ihmiset etsivät ruokaa kaduilta ja roskiksista.

Andersin kotoutuminen grönlantilaiseen kylään alkaa kuitenkin sujua, kun hän alkaa vierailla oppilaansa Asserin kodissa. Asser asuu isovanhempiensa luona, vanhemmat asuvat kyllä kylässä, mutta ovat antaneet lapsen isovanhempain hoitoon. Tässä kohden viitataan alkoholin käyttöön. Asser on villikko, Andersin mielestä olisi tärkeää, että hän saisi koulussa riittävästi opetusta, jotta pärjäisi yläkoulussa, jonne hänen on määrä siirtyä kuluvan lukuvuoden jälkeen. Mutta Asser ei näe tanskalaista koulutusta itselleen hyödyllisenä, hän haluaa tulla metsästäjäksi. Mummo opettaa poikaa nylkemään hylkeen.

Anders haluaa opetella kylän tavoille ja tilaa kokeneelta tekijältä reen koiravaljakkoa varten. Lopulta hän osallistuu jääkarhujahtiin kahden metsästäjän ja Asser-pojan kanssa.

Elokuva esittelee Grönlannin kauniita jäisiä maisemia sekä paikallisia tapoja kiinnostavalla tavalla. Anders solahtaa vähän kerrassaan paikalliseen elämänmenoon vaikka hän jääkin jossain määrin yhteisön ulkopuoliseksi jäseneksi. Elokuva on tehty vailla siirappimaisuutta, joten katsoja saa nauttia harvinaisesta aitouden tunnusta.

Kesto 94 min.

Napa ever after

Napa ever after on Alfons Adetuyin ohjaama ameriikkalainen tv-elokuva vuodelta 2023. Elokuvan tarina sijoittuu Kalifornian tunnetulle viiniseudulle, Napa Valleyhin eli Napalaaksoon. Siinä kaunotarmainen kiinteistöjuristi Cassandra perii isoäitinsä viinitilan Napa Valleystä. Samaan aikaan hänet nostetaan jonkun ison kaupungin lakifirman osakkaaksi, jota asemaa jostain syystä Amerikoissa tunnutaan arvostavan, ainakin mitä elokuvien maailmoista voi päätellä. Itse tuntisin oloni turvatummaksi työntekijänä, mutta minä nyt en olekaan juristi. Mistä johtuen minua ei ole pyydetty koskaan miksikään osakkaaksi. Saattaa löytyä muitakin syitä. En myöskään ole perinyt viinitilaa.

Cassandra (Denise Boutte) ajelee omalla autollaan Napa Valleyhin, kunnes autosta rikkoutuu rengas. Näppärä Cassandra vaihtaa itse renkaan, vaikka paikalle ilmaantuu komea Alec (Colin Lawrence) valmiina auttamaan. Sitten Cassandra posottelee autollaan viinitilan pihaan. Sisällä talossa on isoäidin ystävätär Darlene (Isabel Collins) ja pian päsähtää paikalle myös Alec, joka osoittautuu viinitilan yleismieheksi. Vähän kerrassaan Cassandra joutuu harkitsemaan, lähteäkö sittenkään takaisin suureen citiin vai jäädäkö napanaisen tehtäviin viinitilalle. Kumpikin valinta vaatisi työtä vuorotta. Elokuvan keskeiseksi kysymykseksi muodostuu: vettääkö se ver vae lumovaako lak?

Viinitilan töitä kuvataan vain sipaisten, Cassandra vaikuttaa tekevän lähinnä tärkeitä, hankalia ja kauaskantoisia päätöksiä. Työntekoa enemmän keskitytään kuvaamaan Cassandran suhdetta viinitilan väkeen, ennen kaikkea Aleciin ja tämän pieneen, puheliaaseen tyttäreen, Maryyn (Celina Louissaint). Viiniviljelmän kauniit maisemat pääsevät myös kiitettävästi esiin. Ajallemme osuvasti elokuva on kuvattu Yhdysvaltain sijasta Kanadassa, Brittiläisessä Kolumbiassa. Näin kerrotaan IMDb-sivustolla.

Kesto 84 min.

Ajattelin ruveta näin kesäkaudella katselemaan napa-aiheisia elokuvia. Seuraavaksi voisin katsella jonkun Ice Age-elokuvan ja Napapiirin sankareitten jonkun osan. Nanook, pakkasen poika on klassikko, kotoisia klassikoita ovat myös Korpinpolska ja Fata Morgana. Ehkä myös napatanssista löytyisi jokin elokuva? Haulla löytyi ameriikkalainen elokuva Just Like a Woman. Jospa se tulisi jonain vuonna Rakuten tv:stä!

Heinäkuu: odottelua, autoilua ja kahvia

Jatkan rakastettua sarjaani kolme kuvaa kuukaudelta. Olen modifieerannut lähestymistapaani tähän tehtävään siten, että etsin kunkin kuukauden otoksia pisemmän ajan kuluessa ottamistani kuvista. Tällä kertaa teen harvinaisen poikkeuksen, koska ajattelin pitää kesälomaa tästä hommasta. Satuin melko vähällä hakemisella löytämään kolme soveliasta kuvaa vuoden 2021 heinäkuulta. Niissä näyttäytyy elämäni yhdeltä tai useammalta karvaalta kantiltansa. Kuvat ja selitykset seuraavat ketä kehtaavat.

Ensimmäinen kuva on otettu 10.7.2021. Katselen siinä tv:stä jotain ohjelmaa. Kuvatekstissä kysytään: ”Odotellaanko vielä yön yli?” Jos minulta kysyttäisiin, niin luultavasti odotellaan. Aikoinaan katselin tv:ssä esitetyn William Saroyanin näytelmän Elämäsi paras aika. Wikipediassa näköjään sanotaan, että näytelmän nimi on Elämäsi parhain aika. No, eniveikkari, sen nyt kumminkin katselin ja siinä Kari Franck eräänä hahmona sanoo, että 23 ½ tuntia vuorokaudesta on odottamista. Siinä mennään siis yön yli että heilahtaa. Odottamisesta voi tulla elämäntapa. Voi olla, että niin on käynyt minun kohdallani. Monet vanhenevat ihmiset, johon luokkaan useimmat meistä kuuluvat, saattavat hyvinkin ajatella, että kannattaa elää mahdollisimman pitkään, kun saa kerran eläkettä. En tiedä miten tämä nyt mihinkään liittyy, tulipahan vain mieleeni.

Toinen kuva on otettu 16.7.2021. Olemme juuri palanneet joltain autoreissulta. Kerätessäni tavaroita autosta, löysin viimeiseksi nurmikolta silmälasini, joitten päälle olin tallannut. Olin aluksi pahalla tuulella, mutta sitten ajattelin ikuistaa lasien kunnon valokuvauskoneella, jollainen kännykästä nykyisin löytyy. Kun nyt katselen tuota useitten vuosien takaista kuvaa, näyttää kuin silmälasien sanka heittäisi minulle heipat. Sellaisia ohimennen tallottuja kun molemmat satumme olemaan.

Kolmas kuva on otettu 24.7.2021. Olemme siinäkin jollain autoreissulla, muistelen että tulimme Jyväskylän suunnasta. En enää muista miksi. Olisi kai sinnekin voinut jäädä ja asettua odottelemaan jotain? Sen jostain syystä muistan, että minua alkoi pissittää, jolloin pysäytin auton johonkin levikkeelle ja kävin pissimässä kaseikkoon. Pois tullessani näin tiellä minua puhutelleen pahvimukin, josta luin tekstin: Kuuma kahvi ei sammaloidu. Jos sinä, rakas lukijani, osaat päätellä, mikä minua tekstissä puhutteli, saat kernaasti pitää sen omana tietonasi. Tuskin sillä enää niin väliä on.