Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 2/2)

Jatkanpahäntä loppuun Arvi Kivimaan vuonna 1936 ilmestyneen saksalaisen lyriikan antologian nimeltä Laulujen virta läpikäymistä.

Friedrich Hebbel (1813 – 1863) oli kuulemma kuuluisa näytelmäkirjailija. Häneltä teokseen suomennetut viisi runoa luovat minuun vaikutelman tarkastelijasta, joka liikkuu runoissa kuin taidenäyttelyssä ja pyrkii pääsemään perille näkemiensä taideteosten sisimmästä, mutta parhaimmillaankin yltää vain likiarvoon, temaattinen näkinkenkä jää tyhjentämättä.

Theodor Storm (1817 – 1888) kuuluu olleen kirjailija, tyylilajina realismi, Suomessa ehken tunnetuimmat teokset ovat Immensee ja Aaveratsastaja. Tykkäsin idyllisestä runosta Kaukana maailmasta (Abseits). Runo kuvaa näkymää asutuksesta nummilla, luonnon rauhassa. Lopussa mainitaan aavistus tulevasta mullistuksesta (”Kein Klang der aufgeregten Zeit drang noch in diese Einsamkeit”). Siten runo vaikuttaisi sopivan vaikka kuvaamaan sepittäjänsä nimeä.

Gottfried Keller (1819 – 1890) oli sveitsiläinen kirjailija. (Kivimaa on muutoinkin ottanut teokseensa mukaan saksankielellä kirjoittaneita kirjailijoita kotimaasta riippumatta, samoin toimi aiemmin jo Uuno Kailas antologiassa Kaunis Saksa.) Keller sepitti ainakin nuoremmuuttaan runoja ja Kivimaan suomentamat runot on tehty romantiikan hengessä. Tykkäsin lyhytsäkeisestä runosta Sydämelle, joka kuvastaa ihmisiin pettyneen runon minän (”sydämen”) tunteiden ja järjen myllerrystä sen suhteen, että jatkaako tässä näitä hommia vielä. Saksankielisen tekoälyn mukaan runo kyllä sisältää romantiikan tyylin aineksia, mutta siinä voi nähdä myös Kellerin myöhemmän realistisen tuotannon tulvahduksia. Päättelen tästä, etten ehkä olekaan täysin tekoälykäs runouden lukija, mikä voi joillekin tulla aikamoisena yllätyksenä!

Conrad Ferdinand Meyer (1825 – 1898) oli myös sveitsiläinen kirjailija. Kivimaan ja tekoälyn suostuttelemana päädyn siihen, että Meyer ei varsinaisesti ollut romantikko. Hänen valikoimaan päässeissä runoissaan (9 kpl) näen orastavan symbolismin aineksia, vaikka yleensä ne sitten lienevät realistisia. Mutta eikö sekin voisi olla vain yleistys? Tai vain osa totuudesta?

Detlev von Liliencron (1844 – 1909) on saanut tähän kirjaan vain kolme runoaan. Niistä kahdessa on aiheena sota. Vastapainoksi on mukana runo Kauniita kesäkuun päiviä, joka kuvaa sitä mitä otsikko lupaa. Kaikissa kolmessa runossa on kansanlaulumaisia aineksia, toistoa, ohikiitäviä kuvia, sotarunoissa karua dramaattisuutta. Antologiaan Kaunis Saksa on Uuno Kailas suomentanut neljä von Liliencronin runoja, joista kaksi sota-aiheista. Niitten lisäksi on mukana kaksi pisempää runoa, jotka kertovat kohtaamisesta jonkun vanhan kamun kanssa. Vaikka von Liliencronia pidetään realistisena runoilijana, on sekä kertomisen tapa että sanasto paikoin romanttisen rehevää. Noin mun mielestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on mukana vain yhdellä runolla. Kivimaa huomauttaa jo alkusanoissa, että Aarni Kouta on suomentanut Nietzscheltä aika mukavasti runoutta ja tämän kirjan runot ovat pääosin ennen suomentamattomia. Kivimaa on saanut komeasti toimivan hurjapäisen rytmikkyyden runoon Vihollisten keskellä, jossa hirsipuuhun menijä katumatta ja nöyrtymättä herjaa katsojajoukkoa ja julistaa uhmakkaana kuolemattomuuttaan.

Richard Dehmel (1863 – 1920) seitsemän runoa, joista neljä ekaa sijoittui öiseen aikaan. Dehmel lienee ollut öistinen runoilija? Runot eivät oikein päässeet minun päälleni vaan lukaisin ne läpi melko sujuvasti. Vuoripsalmi-runon suomennoksessa näin paljon samoja sanoja kuin Uuno Kailaan runossa Ilta. Varmaan sattumalta. Tekoäly oli rohkeesti sitä mieltä, että monet lukevat runon eroottisena tai jotenkin siihen suuntaan viittilöivänä. Dehmelin runoissa kerrotaan olleen symboliikkaa, minä näin niissä lähinnä luonnon kuvausta ja jonkin nimeämättömän tavoittelua.

Maximilian Dauthendey (1867 – 1918) on saanut mukaan viisi runoa, joista Satakieli ja sade jonkin verran sykähdytti, mutta kestin sen kuin mies.

Christian Morgenstern (1871 – 1914) mukana kuusi runoa. Satakieli ja runoilija on ihan kiva.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929) itävaltalainen kirjailija, joka kirjoitti myös runoja. Kivimaan kuvauksen mukaan von Hofmannstahlin runoissa on mystillis-biolooginen tunne, jonka runoilija aavistaa menneiden sukupolvien ja oman itsensä salaiseksi yhdyssiteeksi. Tähän viitannee runo Katoavaisuudesta.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) oli itävaltalainen runoilija, josta Kivimaa kirjoittaa: ”hänen runoudessaan on kuulas syysvalaistus; on kuin hän pitäisi maapalloa kapeassa runoilijankädessään.” Lukaisin joskus Duinon elegiat enkä tajunnut siitä juuri mitään. Kivimaan suomennokset ovat hyvin toimivia, mutta minun marmori-korvani ei nyt näille runoille oikein aukene. Olen selvästi enämpi 1800-luvun tai sitä aikaisempain lyyrikoitten yleisöä. Jos näissä uudemmissa runoissa jotain minulle oli, sulkeuduin siltä laulannalta kuin simpukka.

Kirjassa on yhteensä 268 sivua. Lopussa kerrotaan lyhyesti jokaisesta valikoiman tunnetusta runoilijasta ja sitten on vielä sisällysluettelo. Lukaisin tässä tekstissä mainitsemieni runoilijain runot tänä päivänä.