Siinä kävi suurinpiirtein näin: minä halusin käydä elokuvissa, kun olin lukenut Svenska Yleltä parista elokuvasta, joista toinen tuntui kiinnostavalta. Vaimoni, joka viettää lomaansa, halusin matkalle mukaan. Mutta hän halusi nähdä toisen elokuvan, jota jokseenkin samaan aikaan esitettiin toisessa elokuvateatterissa. Lisäksi halusimme vierailla tapaamassa läheistämme sairaalassa. Tarkalla suunnittelulla saimme nämä kaikki soviteltua sopivasti yhteen ja poikamme tuli siksi aikaa Kuopiosta meille kissoja hoitamaan. Tämä olikin tarpeen, sillä koko reissu kesti lähes seitsemän tuntia ja se olisi ollut kissoille vähän liikaa. Paluumatkalla kävimme vielä ruokakaupassa ja viemässä kierrätysmuovit keräyskammioon, joka oli joulujen jälkeen tyhjennetty.
Kävin Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukossa katselemassa elokuvan Nouvelle Vague. Se on vuodelta 2025, pääosin ranskankielinen ja mustavalkoinen, ohjaajana Richard Linklater, pääosissa Guillaume Marbeck (roolihahmona Jean-Luc Godard), Zoey Deutch (Jean Seberg) ja Aubry Dullin (Jean-Paul Belmondo).
Nouvelle vague on ranskaa ja tarkoittaa ”uusi aalto”. Tällä nimellä kutsuttiin uuden ranskalaisen elokuvan tyyliä tai lajityyppiä, jolle luonteenomaista olivat mustavalkokuva, improvisoidut dramaattisesti esitetyt höttörepliikit, kaupunkimiljöö, katunäkymien tallentaminen sellaisenaan. Ranskalainen uusi aalto versoi nähdäkseni sodanjälkeisestä maailmasta, joka rakentui uudenlaiseksi ja uuden aallon elokuvat antoivat sille maailmalle murrosikäisen elkeet mustassa puvussa.
Katselemassani elokuvassa on oikeastaan komedian kautta sisäänkirjoitettuna katseluohje ranskalaisen uuden aallon elokuviin. Tarkoituksena on olla kapinallinen vanhaa, mutta arvostettua elokuvantekoa kohtaan. Uusi aalto rakentaa elokuvilleen oman äänen, joka on pohjimmiltaan kiltti kuin teini-ikäinen kotikissa, se kynsii, kun tuntee siihen tarvetta, vaikkei sitä tarvetta järjellä aina kykene selittämään. Tyylilajin ranskalainen cinéma on usein leikkisän absurdia, mutta rakastettavaa. Elokuvasta näkee, että se on elokuvaa, se kulkee arkisten näkymien päällä kuin näkymättömillä kiskoilla ja kutoo omasta tyhjäpäisestä maailmastaan jotain kivaa sekoitetta todellisuuden kanssa. Elokuvissa järjellä esitettyihin kysymyksiin vastataan tunteella.
Nouvelle Vague kertoo elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardista valmistelemassa ja kuvaamassa ensimmäistä elokuvaansa À bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon), joka valmistui vuonna 1960. Viimeiseen hengenvetoon ei ole minun lempielokuviani. Eikä Godard ole lempiohjaajani. Uuden aallon elokuvista olen aivan selvästi Jacques Demy – Agnès Varda -linjalla, suosikkejani heidän elokuvistaan ovat Lola ja Cléo viidestä seitsemään. Pidän myös Chris Markerin lyhyestä elokuvasta Kiitorata, jossa on liikkuvaa kuvaa vain pari sekuntia.
Nyt puheena olevassa elokuvassa valmistellaan ja kuvataan siis elokuvaa, joka ei ole suosikkejani. Eräs hyvä syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän elokuvan, oli se, etten ole oikein ymmärtänyt kyseisen elokuvan suosiota – enkä koko elokuvaa. Nähtävästi en tule koskaan ymmärtämäänkään. Sain kuitenkin sen verran apuja nyt näkemästäni, että kenties tarina oli Godardille jollain tavalla henkilökohtainen. Toinen huomio on se, että Godard aivan ilmeisesti tavoitteli uudistajan asemaa, tai ainakin halusi elokuvan uudistuvan. Kun hän katselee elokuvansa läheisten ystävien seurassa, he yksissä tuumin ja erikseen luonnehtivat näkemäänsä vuoden huonoimmaksi elokuvaksi, kenties koskaan näkemistään huonoimmaksi. Godard kiittää tyytyväisenä. Ehkä kyse on huumorista? Tai ehkä Godard käsittää, että uudistajan osa on tulla hylätyksi? Ja hän haluaa uudistaa.
Mikä sitten on minun mielestäni hyvää elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon? Vastaus on helppo: Jean Seberg. Amerikkalainen tähtinäyttelijätär on elokuvassa kerrassaan hurmaava – raikas, lyhythiuksinen blondi. Nouvelle Vague -elokuvassa korostetaan, ettei Godard halunnut näyttelijöitä meikattavan, saattaa olla, että se vaikka näkyisikin elokuvassa. Elokuvan leikkaajat haluavat karsia Seberg-kohtauksia, sillä näyttelijätär on mukana niin isosti. Godard kieltää Sebergin kohtausten leikkaamisen. Tästä johtuen kai Viimeiseen hengenvetoon onkin minusta isolta osin kyllästyttävää vuoteessa vetelehtimistä, itse asiaan ei päästä. Uudemmissa kotimaisissa elokuvissa tällainen pyritään välttämään aika huolella.
Vaimoni kävi katselemassa Emma Thompson-elokuvan Sydäntalvi. Siinä on kuulemma kivaa se, että se on kuvattu Suomessa. Minä jaksan odottaa pari vuotta, että se esitetään tv:ssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti