Juho Mäkelä: Näin naapurimaata

Porilainen runoilijana, toimittajana ja kansanedustajana toiminut Juho Mäkelä (1913 – 1991) sai alkuvuodesta 1967 tilaisuuden tutustua Neuvostoliittoon. Vierailun pohjalta Mäkelä kirjoitti paljon tietoa sisältävän matkakertomuksen nimeltä Näin naapurimaata. Vuonna 1967 ilmestyneen kirjan alaotsikkona on Moskovasta Dušanbeen, Minskistä Uraliin.

Mäkelä aloittaa kirjansa junamatkalla kohti Viipuria. Karjalan kannaksen jälkeen on vuorossa Leningrad, jossa Mäkelä kuulee vallankumouksen veteraanien kertomuksia. Hän tapaa ihmisiä, jotka ovat työskennelleet Leninin kanssa, eräs kertoja on suomalaisen vallankumousjohtajan Eino Rahjan leski Lydia Parviainen, jonka vanhempien kodissa Kannaksella Lenin piileskeli syyskesällä 1917. Toisin kuin John Steinbeckin matkakuvauksessa, ei tässä kirjassa Stalinia juuri mainita.

Neuvostoliiton syntyyn liittyvien tarinoitten jälkeen Mäkelä kertoo toisen maailmansodan veteraaneilta kuulemistaan todistuksista. Valko-Venäjän partisaanit kertovat, että vaikka Saksa olikin hyökännyt Neuvostoliittoon heidän tasavaltansa kautta, pitivät partisaanit jopa puolta tasavallan alueesta hallussaan sodan aikana.

Mäkelä kuvailee näkymiä Moskovasta, sen alueitten uudistuksia, komeita, uusia rakennuksia, kehäteitä ja kiivasta liikennettä. Hän vierailee Uljanovskissa ja käy siellä mm. tutustumassa kouluun, jota Lenin kävi. Erityisen pitkän kuvauksen on saanut vierailu Valko-Venäjällä, joka on tehnyt Mäkelään vaikutuksen. Hän kuvailee maata kovin Suomen kaltaiseksi maisemiltaan. Valko-Venäjällä Mäkelä tutustuu Minskin traktoritehtaaseen sekä suuria dumpperityyppisiä kuorma-autoja valmistavaan autotehtaaseen, jonka tuotteita oli jo tuolloin käytetty Assuanin patoa rakennettaessa. Hän kohtaa myös valkovenäläisiä kirjailijoita ja keskustelee heidän kanssaan mm. sosialistisesta realismista, jonka vakuutetaan olevan laaja taidesuuntaus, joka pyrkii aina heijastamaan yhteiskuntaa taiteessa. Mäkelä on huomannut suuren lukuinnostuksen Neuvostoliitossa:

Vieraan ihmeteltyä sitä silmiinpistävän ahkeraa lukuhalua, joka Neuvostoliittoa matkustaessa tulee esille kaikkialla, linja-autoissa, junissa, asemahalleissa, lentokoneissa ja jopa maanalaisen liukuportailla suurissa miljoonakaupungeissa, hänelle selitetään sen osaksi johtuvan verraten myöhään saadusta lukutaidosta mutta myös siitä, ettei täällä lukija koskaan pety odotuksissaan. Kirjailijat antavat hänelle sen mitä hän heiltä odottaakin.

Mäkelä piipahtaa junalla Ukrainan Harkovassa, jossa sielläkin on traktoritehdas ja kaupunkia ollaan uudistamassa keskustaa myöten.

Satumaisin ja eksoottisin matkakohde on Tadžikistanin neuvostotasavalta, jolla ovat rajanaapureina Afganistan ja Kiina. Tasavallan pääkaupunki Dušanbe on kasvanut vauhdilla, sillä neuvostovallan alussa siellä oli asukkaita vain rapiat kaksisataa, vuonna 1967 jo 350 000. Tadžikistanissa Mäkelä ihmettelee paitsi talojen kauniisti koristeltuja laipioita, myös ihmisten itämaista vaatetusta ja toteaa, että huntuja ei juuri näy. Neuvostovaltion suurimpia saavutuksia onkin ollut sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen. Tadžikistan on saanut myös osakseen valtavan kehityksen vesivoimalaitosten myötä. Mäkelä vierailee kolhoosin kulttuuritalolla, jossa sielläkin on koristeellisesti maalatut laipiot. Leninabadissa hän saa käväistä mattotehtaalla ja silkkitehtaalla, jotka molemmat ovat omaksuneet uudenaikaisen asiakaslähtöisen asenteen tuotantonsa suunnittelussa.

Ural-vuoristossa sijaitsevassa Sverdlovskin kaupungissa Mäkelä tutustuu erinäisiin kone- ja terästehtaisiin henkilökunnan ravintoloitten ruokalistoja ja tehtaan työntekijöitten sosiaalisia tiloja myöten.

Kirjan loppuun on kerätty yhtä sun toista tietoa Neuvostoliitosta, jossa tuotantoluvut kasvavat kohisten. Paitsi maataloudessa, jossa maidon rasvaprosentti on ollut alhainen, mutta parantunee väkilannoitteiden ja lisääntyneen karjanlannan käytön myötä. Sen verran jäi mieleen, että Neuvostoliitossakin työntekijöitä verotetaan, tosin ei ihan pienituloisimpia. Järjestelmä on progressiivinen. Omakotitaloista peritään ”kiinteistöveroa” ja kolhoosien palstoja viljelevät joutuvat myös maksamaan pienen veron palstoistaan.

Neuvostoliiton valtionhallintoa esitellään kirjan lopuksi. Kaksikamarinen parlamentti eli korkein neuvosto on mielestäni äkkiseltään ajatellen ihan fiksusti koottu. Siinä on liittoneuvosto, johon valitaan edustajat tasavallan väkilukuun suhteutettuna, kun taas toiseen kamariin, kansallisuuksien neuvostoon, valitaan jokaisesta liittotasavallasta 25 edustajaa. Lisäksi autonomiset tasavallat saavat 11 edustajaa, autonomiset alueet 5 ja kansalliset piirikunnat yhden.

Sehän minulta unohtui sanomatta, että tulkkina ja oppaana ainakin Valko-Venäjällä ja kaiketi myös Tadžikistanissa toimi Mäkelällä mies nimeltä Rudolf Sykiäinen. John Steinbeckin tapaan myös Mäkelä ainakin kerran kirjassaan vähän tuskastuu oppaaseensa. Pääasiassa Mäkelän teos on kuitenkin kovin asiallinen – tai sitten länsisuomalaisen huumorin hienoudet eivät minulle täysin auenneet.

Kirjassa on 311 sivua ja luin sen nyt sitten lopulta noin viikossa.