Shota Rustaveli: Pantterintaljainen

Shota Rustaveli oli 1100 – 1200 -lukujen vaihteessa elänyt georgialainen runonsepittäjä, jonka ainoa tunnettu teos on suomennettu nimellä Pantterintaljainen. Suorasanaisesta englanninnoksesta runoelman suomensi Olavi Linnus (1914 – 2000). Suomenkielisenä teos ilmestyi vuonna 1990.

Kirjan alusta löytyvässä esipuheessa suomentaja kiittää kaikkia suomennosprojektissa häntä avustaneita sekä kertoo teoksen taustoista ja siinä käytetystä runomitasta nimeltä shairi. Runomitta perustuu tavujen määrään, ei ilmeisesti niitten kestoon. Runoelman suomennoksessa ainakin mainitaan 1572 neljän säkeen säkeistöä. Kukin säe muodostuu kahdesta kahdeksantavuisesta osasta, osien välissä on aina samalla kohti runotauko.

Pantterintaljainen on Georgian kansallisrunoelma. Sen arvellaan vaikuttaneen georgian kielen muotoutumiseen.

Runoelma kertoo sankarillisista ritareista ja heidän seikkailuistaan. Vaikka kirjan alussa mainitaan kyseessä olevan runoilijan lahja maansa kuningattarelle Tamaralle, eivät seikkailut sijoitu Georgiaan vaan sankarit löytyvät Arabiasta ja Intiasta. Liikkeellepanevana voimana on kahden ritarin rakkaus tavoittamalta tuntuvaan kaunottareen – kyseessä on siis kaksi paria. Kolmaskin ritari ilmaantuu kuvioihin ja varsinkin loppua kohden seikkailuissa on tiettyä vauhdikkuutta. Alkupuoli kuluu aika lailla surun ja murheen tunnelmissa, milloin surraan omaa kurjaa kohtaloa, milloin eroa rakkaista. Ritarit vaikuttavat aika tyypillisiltä nuorilta miehiltä, joitten on helpompi tehdä selvää vastustajistaan taisteluissa kuin tuoda julki rakkautensa mielitiettyynsä – ja tästähän se soppa juuri syntyykin. Runoelman alkupuolta leimaavat murhe ja itku, lopussa kiitos kuitenkin seisoo.

Surun korostettu kuvaaminen tuo väkisinkin mieleen kotoisen Kalevalan, jossa soittokin on suruista tehty. Pantterintaljaisen säkeistö 947 näytteeksi laulusta ja surusta:

Kun kantoi laulu ritarin, käy kuuntelemaan pedotkin:

ja säveltensä voimalla myös kivet veestä nousivat;

ne herkistivät kuuloaan, ne ihailivat sointujaan.

Hän lauloi kaipauksestaan kuin suihkukaivo sävelten.

Shairiin kuuluu, että kunkin säkeen tulisi muodostaa oman yksittäisen ajatuksensa, niinpä loputtoman pitkiä ajatuskulkuja ei ole ollut tarkoituskaan synnyttää.

Tyyli ei ole sillä tavalla arkaainen kuin Kalevalassa vaan kyse on tottuneen runonsepittäjän tekstistä. Jokseenkin monimutkainen toistensa sisäisten tarinoitten rakenne pysyy kertojan hallinnassa. Sisäkkäisten, samanlaisina toistuvien aiheitten rakennelma luo kertomukseen parhaimmillaan aukenevaa ruusua muistuttavaa koristeellisuutta.

Lisää koristeellisuutta kirjaan tuo kuvitus. Keskeltä kirjaa löytyy unkarilaisen Mihály Ziczin (1827 – 1906) grafiikkaa aiheesta sekä georgialaisen 1600-luvun taiteilijan Mamuka Tabakarashvilin Pantterintaljaisen innoittamia miniatyyrejä. Kunkin lukukappaleen loppuvinjettinä on georgialaisen Lado Gudiashvilin (1896 – 1980) ornamentiikkaa aiheesta.

Kirjassa on 265 + 15 sivua sekä keskellä kahdeksan lehteä kuvitusta. Luin kirjan viidessä päivässä.

Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja

Maailma ja me -lehden novelliliite vuodelta 1989 esittelee lukijalle tekstejä kahdeltatoista gruusialaiselta kirjoittajalta. Novellit suomensi Anita Mitrošin. Suomennos lienee tehty venäjän kielestä, sillä antologian alkuteoksena mainitaan Современный грузинский рассказ. Kirjasen lopusta löytyvät perustiedot kustakin kirjailijasta sekä lyhyt luonnehdinta kunkin tyylistä ja teemoista. Kuvittajiksi mainitaan V. Garanina ja R. Saifullin.

Esitän oman lyhyen luonnehdintani kustakin novellista:

Nodar Dumbadze (1928 – 1984): Kiittämätön on novelli miehestä, joka täyttää sata vuotta itsensä ja läheistensä huomaamatta. Vaikka keskiössä onkin vanha mies, suuntautuu novellin huomio osaksi naapurin pikkupoikaan.

Nodar Dumbadze: Hazarula kertoo tarinan vanhaksi kasvaneesta omenapuusta, jonka juuret tavoittelevat maahan kaivettua parin sadan litran vetoista saviruukkua, kvevriä, jossa maaseudulla asuvat gruusialaiset perinteisesti säilyttävät viiniään.

Artšil Sulakauri (s. 1927): Pähkinän hentoinen oksa. Novelli miehestä, joka kohtaa menneisyytensä. Tunnelma on monin paikoin epätodellinen ja osin painajaismainen. Kertomus siitä, mitä kaikkea huomaamme ympärillämme ja mitä siitä haluamme muistaa.

Guram Rtšeulišvili (1934 – 1960): Alaverdoba. Kuvaus perinteisestä kansanjuhlasta, joka on menettänyt vanhojen aikojen tenhonsa.

Edišer Kipiani (1924 – 1972): Oboe kertoo elämästä ja musiikista oboistin näkökulmasta.

Revaz Inanišvili (1926 – 1991): Rtveli. Viininkorjuu nuoren kaupunkilaisnaisen kuvaamana.

Rezo Tšeišvili (s. 1933): Siniset sillat. Kirjallisuudesta elantonsa saavien johtokunnan jäsenten lukujumi saa eeppiset mittasuhteet.

Otia Ioseliani (1930 – 2011): Johtajakauris kertoo vuorikaurislauman urosten keskinäisistä välienselvittelyistä jyrkillä vuorenrinteillä.

Goderdzi Tšokheli (1954 – 2007): Kirje kuusille. Upeaa luonnonmystiikkaa kaiuttava kertomus miehestä, jonka olkapäähän kasvaa kuusi. Tästä pieni näyte:

Kukkulan laella hän levähti.

Paikka ympärillä oli avoin, ja aina lähtiessään kävelylle kuusen kanssa Beri lepäsi mielellään juuri tuolla kukkulalla.

Istuttuaan vähän aikaa ja hengähdettyään Beri kätkeytyi pensaikkoon, niin taitavasti, että jäi itse kokonaan piiloon, vain kuusi törrötti pensaiden yllä. Ja Beri pysytteli piilossa niin kauan, että kuusen luo lensi pikkulintu. Se laskeutui latvaan, piiskutti jotain omalla kielellään, hyppeli oksalta oksalle ja pyrähti tiehensä.

Lali Bregvadze (s. 1944): Mallinuken hymy. Kuvataiteilija painiskelee oman tyylinsä etsimisen kanssa, vaimon kanssa syntyy myös ajoittain jytinöitä. Lähikaupan mallinuken ilmeen kohtaaminen selvittää miehen ajatukset. Novelli kysyy voiko kaiken takana lymyävältä tyhjyydeltä suojautua vain kauniin valheen avulla. Lopussa kuvataiteilija poimii lautaselta sokeroidun sitruunaviipaleen.

Avtandil Tšhikvišvili (s. 1949): Lumi kertoo nuoresta miehestä, joka jätetään vastuulliseen asemaan hoitamaan syrjäistä vuoristossa sijaitsevaa navettaa. Novelli vetoaa ketjukolaajaan runsaan lumentulon ja siihen liittyvän armottoman lumenluonnin kuvauksella. Myös lehmät ovat jo kauan olleet sydäntäni lähellä.

Revaz Mišveladze (s. 1940): Kvevri. Kuorma-auton kuljettaja herättää vanhan miehen. Surumielinen, arkinen tunnelma syleilee lukijaa kaukasialaisittain.

Guram Dotšanašvili (s. 1939): Mies, joka rakasti kirjallisuutta. Hauskoja oivalluksia sisältävä vähän pitempi novelli lukemiseen vihkiytyneestä valokuvaajasta.

Tällaisen antologian lukeminen pistää miettimään miten vähän minä tiedänkään eri kansojen kirjallisuudesta ja mitä ylipäätään kuuluisi kutsua maailmankirjallisuudeksi.

Kirjassa on 192 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän. Välillä vierailin pääkaupunkiseudulla. Kirja löytyi kierrätyksestä, löytäisinpä niitä lisää!

Osip Mandelstam: Ajan kohina

Osip Mandelstam (1891 – 1938) syntyi juutalaisista, puolalais-balttilaisista vanhemmista Varsovassa. Hän asui kuitenkin jo pienestä pojasta lähtien Pietarissa, josta hänellä on hyvin varhaisia muistoja. Näitä Pietarin muistojaan ja vaikutelmiaan Mandelstam käy läpi ainakin kahdessa teoksessa, jotka molemmat on suomennettuina mahdutettu pieneen kirjaseen ja julkaistu vuonna 1972 nimellä Ajan kohina. Kirjasta löytyvät seuraavat teokset:

Ajan kohina, venäjäksi Шум времени, julkaistu alunperin vuonna 1925. Saksankielisestä laitoksesta Rauschen der Zeit muistelot suomensi Aarno Peromies.

Egyptiläinen postimerkki, venäjäksi Египетская марка, julkaistu alunperin vuonna 1927. Kertomuksen suomensi venäjästä Esa Adrian.

”Ajan kohinalla” Mandelstam tarkoittaa tekstissään paitsi erään aikakauden – keisarillisen Venäjän – loppua, myös uuden aikakauden tuloa ryminällä, joka kohisee jo ennen saapumistaan. Ajan kohina kertoo Mandelstamin ja osittain hänen vanhempiensakin muistoista koskien vanhaa Pietaria. Mandelstam kertoo varhaisimman muistikuvansa olevan peräisin jo vuodelta 1894, jolloin hän oli saanut olla seuraamassa tšaari Aleksanteri III:n hautajaissaaton valmistelua. Muistot 1890-luvulta ovat vahvoja, ne herättävät kiehtovalla tavalla henkiin ihmisiä vellovan Pietarin, jossa erilaisten paraatien, äkseerausten ja mielenosoitusten seuraaminen olivat kaupunkilaisten hupia. Mandelstam muistelee tanssiaisia, teattereita ja konsertteja. Lomanvietoista Suomessa ja Riianlahden rannalla hän myös kertoileepi. Puolet muisteloista käsittelee hänen koulutovereitaan ja opettajiaan sekä muita hahmoja, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että hänestä sukeutui kirjailija. Mandelstam eli lapsuutensa porvarisperheessä ja kävi hienostokoulua. Hänen muistoihinsa Pietarin kaupungista kytkeytyvät 1800-luvun venäläinen kirjallisuus ja romantiikan ajan saksalainen kirjallisuus, johtohahmoina Schiller ja Goethe.

Kirjasen toinen teksti on erikoinen luomus nimeltä Egyptiläinen postimerkki. Nimi selitetään koulussa omituiselle tyypille annetuksi pilkkanimeksi. Kyseessä on tyylillisesti kokeileva kertomus, jonka passiin surrealismin ja absurdismin leimamerkit sopisivat. Jonkinlaisen juonentapaisen muodostaa se, että yksinäiseltä pietarilaismieheltä nimeltä Parnok, kääntää räätäli Mervis tämän maksamattoman takin ja kauppaa sen edelleen ratsumestari Krzyrzanowskille, joka ottaa sen pikeepaitoineen päivineen. Sikäli kuin asialla jotakin merkitystä kertomuksen kannalta on, Parnok yrittää saada takkinsa takaisin.

Parnokin haahuilun kautta kirjailija Mandelstam saattaa šumeilematta lisätä kertomukseensa rakenteita ja aihelmia, joista tulevat mieleen Gogolin pietarilaisnovellit Päällysviitta etunenässä. Myös Dostojevskin pienoisromaani Kirjoituksia kellarista tuleepi mieleen. Äkkiseltään mieleen tuli myös muuan Wagnerin ooppera, kun Palatsiaukiolla kulkevat kuuromykät sekoavat vyyhteineen kuin kohtalottaret. Palatsiaukiolla valmistaudutaan suureen tribunaaliin. Turvallisuussyistä kertomuksen ajankohdaksi on valittu Kerenskin hallituksen aika ennen Lokakuun vallankumousta, sillä Pietarista syntyvä kuva ei ole erityisen mairitteleva. Näytteeksi seuraavaa:

On kammottavaa ajatella että elämämme on kertomus vailla juonta ja sankaria, tyhjyydestä ja lasista tehty, pelkkien luopumisien kuumasta leperryksestä ja Pietarin influenssaisesta houreesta tehty.

Aurora taittoi ruusunpunaisilla sormillaan värikynänsä. Nyt ne viruvat kuin linnunpoikaset nokka ammolla. Olen järjestään kaikessa aavistavinani samalla rakkaan proosahoureen käsirahan.

Lukaista hutkautin tämän sisällyksekkään 127-sivuisen kirjan parissa päivässä.

Neuvostolyriikkaa 3

Neuvostolyriikkaa esittelevästä kirjasarjasta luin viimeisenä kolmososan. Siinä on mukana nimekkäitä runoilijoita. Esittelyvuorossa ovat Velimir Hlebnikov, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Valikoiman sydämeksi muodostuvat Neuvostoliiton ja Venäjän runojen ruhtinattaren, Anna Ahmatovan, runot.

Tämänkin valikoiman ovat toimittaneet Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Suomentajina toimivat Natalia Baschmakoff, Eila Kivikkaho, Aila Meriluoto, Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa. Valikoiman alusta löytyvän Johdatukseksi-tekstin laati Pekka Pesonen. Natalia Baschmakoff kirjoitti Hlebnikovia käsittelevän osuuden. Teos ilmestyi vuonna 1978.

Aluksi on sanottava, että ihan kerralla en näitten runojen jalaksille päässyt keikkumaan. Toisella silmäilylläkin oli useimmiten katseltava vähän syrjäkarein. Se pisti miettimään sitä, mistä runollisuus syntyy, mikä oikeastaan on runon tehtävä, millaisista aiheista sen tulisi kertoa ja onko runon syytä sisältää jonkin sortin lopputulema? Se mitä osaan vastata, lienee viisainta esittää kysymysmerkin saattelemana. Valikoiman neuvostorunoilijoita on ehkä vähän väkinäistä nimittää neuvostorunoilijoiksi, sillä monella heistä oli vähintäänkin tuotantonsa suhteen napit vastakkain uusien vallanpitäjien taidekäsityksen kanssa. Sosialistinen realismi ei isompaa juhlaa vietä tässä valikoimassa. Mieleiseni näyte siitä löytyy Boris Pasternakin vuoden 1941 runosta, joka loppuu seuraavasti:

Moskova otti meidät vastaan,
hämärä vaihtui hopeaan,
nousimme metron maailmasta
portaita toiseen maailmaan.

Ja jälkikasvun tungoksesta,
kaidetta vasten vellovan,

lehahti mesileivän tuoksu

ja raikkaan tuomisaippuan.

(runosta Aamujunilla, suomentanut Anna-Maija Raittila)

Pasternakista muuten sivumennen kerrotaan, että Venäjällä häntä pidetään ennen muuta lyyrikkona. Minulle Pasternakin runot aukenivat yleisesti ottaen aika kitsaasti tai sitten ne eivät em. runoa lukuunottamatta tehneet ihmeempää vaikutusta. Sama pätee useimpiin valikoiman runoihin. Mandelštam vaikutti olevan parhaimmillaan Armenia-sarjansa runoissa. Mieleeni juolahti, että ehkäpä kaikille näille vallanpitäjän kanssa vaikeuksiin joutuneille runoilijoille olisi ollut viisainta lähteäkin oleskelemaan väljemmille vesille laajaan Neuvostoliittoon eikä yrittää pysytellä Moskovan ja Leningradin piireissä?

Anna Ahmatovalta teoksessa on mukana hänen kaunis rakkausrunonsa, jossa Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin Pentti Saaritsan suomentamana. Ahmatovan runoista muita merkittävämpi osa myös aukeni minulle – vaikutuksen kanssa oli sitten eri asia. Tykkäsin Ahmatovan nuoruusaikojen ironisia letkautuksia sisältävistä pikku runoista.

Kirjassa on 171 sivua ja lueskelin sitä nelisen päivää.

Teatterissa Kuopiossa 5

On taas tullut käväistyä teatterissa Kuopion kaupungissa. Helmikuun loppupuolella saatiin nauttia Erkki Saarelan vierailuesityksestä. Näytelmän nimenä oli Ilta Emmin kanssa. Laura Jäntin ja Ilpo Tiihosen käsikirjoittama monologi kertoo Emmi Jurkasta, Teatteri Jurkan suuresta sielusta, jota Kuopion kaupunginteatterin sivuilla olleessa tekstissä rakastettavaksi pyryharakaksi nimitetään. Sattuikin sopivasti pyrykeli, mutta ihan pikkukengissä teatterreissusta selvisin, ei olleet vielä illalla nietokset niin korkeat.

Kuten sanottu kyseessä on monologinäytelmä, näyttämöllä on kuitenkin myös pianisti Eero Ojanen, jonka kanssa Emmi vaihtaa tuolloin tällöin muutaman sanasen. Emmi muistelee värikästä elämäänsä, puheissa vilahtelevat Terijoen kesät, Viipurin, Helsingin, Tampereen, Oulun ja Turun teatterit ja sotakin siinä selvitellään. Taiteilija kertoo myös perheestään ja luikauttaa paritkin operettisävelmät, varsinkin Mustalaisruhtinatar on ollut lähellä Emmin sydäntä. Rakastaa voi monta kertaa, rakastua kerran vain. Lempiä on piisannut, mutta mikä lempi on se viimeisempi?

Alkoi kieltämättä kiinnostaa se Vironkadun teatteri. Ilmeisesti sinne mahtuu tämmöinen suurempikin persoona katsomoon, siksi komeita nimimiehiä Emmi luetteli teatterissa vierailleen.

Väliajalla nautimme teatteriin tullessamme tilaamamme pullakahvit. Ne oli asetettu tarjolle alakerran kahvioon. Pöydässä oli tyylikäs kaadin täynnä hyvää kahvia, neliönmuotoinen, lasinen pullavati ja siististi viikattu lautasliina kahvikupin vieressä toivottamassa tervetulleeksi. Ei jonottamista, ei ruuhkia, hetkinen rauhallista rupattelua parhaassa mahdollisessa seurassa – rakkaan puolison kanssa. Ja miten pääkaupunkimaisen kaunis Kuopion kaupunginteatteri onkaan illalla lumituiskussa! Poliisitalon nurkilta kurkittuna tuo se mieleen eduskuntatalon.

Pullakahvit.

Maaliskuussa, eilen, oli sitten vuorossa Pihkatappi, ohjaaja Kari Paukkusen kirjailija Antti Heikkisen romaanista dramatisoimana. Lumisade oli tällä kertaa vähäisempää, moottoritien valo-ohjaus varoitteli jäätävästä tihkusta. Jätimme auton jäähallin parkkipaikalle ja kävelimme pikkukengissä teatterille, jossa narikan jälkeen tilasimme itsellemme pullakahvit väliajalla nautittavaksi. Kuopion teatteritalo on kaunis ja viihtyisä, siellä on kiva käydä. Talviset näkymät, jotka avautuvat kahvioitten ja laajojen aulatilojen ikkunoista, tuntuvat erityisen tunnelmallisilta. Mun muistui mieleheni miten hiihtelin koulun liikuntatunnilla Valkeisenlammella, kun kävin Niiralan koulua. Nytkin siellä näkyi hiihtäjiä.

Näkymä teatterin yläaulasta Tulliportinkadulle.

Iso näyttämö oli täynnä yleisöä. Maakunnista oli saapunut linja-autolasteittain väkeä nauttimaan esityksestä ja teatterin tunnelmasta. Näytelmässä meille kerrottiin tarina nuorukaisesta, joka haaveilee maalta kaupunkiin lähdöstä, kirjoittajasta, joka haaveilee kirjailijan osasta. Ja kun kirjailija Heikkinen itse veti oikein erinomaisesti näytelmän pääosan, oli katsojille tarjolla harvinaista herkkua. Karri Lämpsä isän roolissa puhui niin aitoa savon murretta muljeerauksineen päivineen, että senkin vuoksi näytelmä kannatti kokea. Oli myös hienoa saada nähdä ja kuulla Auli Poutiainen esiintymässä.

Tämän lisäksi esityksen lavasteet toimivat mainiosti. Tykkäsin varsinkin siitä 1980-luvun tiilistä julkisrakennusta kuvaavasta lavasteesta, josta saatiin kylttiä muuttamalla ainakin kirjasto, osuuskauppa ja vuodeosasto. Paikallatehty peltikatto joissakin lavasterakennuksissa näytti erehdyttävän aidolta. Valaistus tuki lavasteita hyvin, varsinkin se vihertävänkeltainen maatalouden tuotantorakennusten seinissä toimi mainiosti. Järjestäjillä riitti näytelmässä puuhaa, niinpä hekin saivat olla mukana loppukumarruksissa.

Aamuhartaus

Tänä aamuna Yle Radio1:n aamuhartaudessa emerituspiispa Voitto Huotari Mikkelistä puhui radion aamuhartauksista. Hän kertoi itselleen tulleen tavaksi kuunnella aamuhartaus radiosta. Hän puhui tapakristillisyydestä ja iltarukouksen merkityksestä lasten kristillisessä kasvatuksessa.

Olen kuunnellut noita samoja aamuhartauksia useamman vuoden ajan. Pidän puhujia rehellisinä – varsinkin silloin kun he kertovat jonkun oman elämänsä kokemuksen. Opettamaan ruvetessaan puhujat sen sijaan tuntuvat menettävän uskottavuutensa. Minusta elämän opettaminen on turhaa puuhaa. Sen sijaan toisten kuunteleminen on suorastaan järkyttävän opettavaista.

Pienenä poikana rukoilin säännöllisesti iltarukouksen. Ennen nukkumaan asettumista rukoilin veljeni kanssa samat ulkoa opetellut litaniat. Australiaan muuttanut isoveljemme kävi kerran kotona sieltä etelästä. Eräänä iltana pyysin häntä kuuntelemaan iltarukouksemme. ”Ette kai te isot jätkät enää mitään iltarukouksia lue!” veli kysyi kärsimättömänä. Hän kuitenkin kuunteli. Lopuksi hän sanoi ”Yötä!” ja sulki liukuoven.

Aamuhartauksia kuunnellessa ajatukset eksyvät joskus omille pitkospuilleen. Viime syksynä tuli mieleeni, että poiminpa aamuhartauksista aina yhden sanan tietyllä kellonlyömällä ja katson millainen viesti siitä muodostuu. Kyseinen aika oli sekunnin mittainen, kellonaika oli 7.55.55. En viitsi selittää miksi juuri se hetki. Sekuntiin sai puhuja mahtumaan parikin sanaa, joskus sanasta tuli vain alku tai loppu, poimin kuitenkin yhden kokonaisen sanan. Kukin sana sai oman rivinsä. Joskus sekunnin aikana ei sanottu sanaakaan. Silloin lisäsin viestiin rivinvaihdon. Viestistä tuli runo:

kerrallansa

uskomaan

rangaistaan

lahjoin

auttava

tai

kaikkia

teitä

niistä

   

ajallinen

Jeesus

hän

Jumalalle

alkukieliin

kuohuissa

rakastettuina

täyttyy

sido

tapahtuu

   

Runon viimeinen rivi jäi tyhjäksi, sillä silloin ei lausuttu sanaakaan.

En ole koskaan lukenut Raamattua kokonaan. Enkä varmaan luekaan. Ihmiset, jotka ovat Raamattu-nimiseen kaanoniin tekstejään saaneet, ovat nähdäkseni tavoitelleet kirjoituksissaan kuvaa Jumalasta. Uskon Jumalaan, mutta Raamattu on asia erikseen. Sanalla sanoen kuuntelen mieluummin aamuhartauksia. Niittenkin piirtämä kuva Jumalasta muodostunee yhtä päteväksi kuin aamuhartauspuheita hyödyntämällä luotu, merkityksiä pakeneva runoni. Mikäli Jumala olisi halunnut kertoa itsestään ihmisille, Hän olisi kyllä tehnyt sen ihan itse.

En nykyään rukoile kovinkaan usein. Joskus kun olen viettänyt jo monta yötä pyöriskellen vuoteessani milloin minkin ahdistuksen vallassa, olen kokeillut sitäkin keinoa. Koska aamuhartaudet radiossa loppuvat usein rukoukseen, liitän käyttämäni rukouksen tähän kokonaisuudessaan:

Tapahtukoon Sinun tahtosi. Amen.

Vera Panova: Serjoža

Vera Panova (1905 – 1973) kirjoitti vuonna 1955 julkaistun romaanin Серëжа. Juhani Konkka suomensi romaanin vuonna 1956 nimellä Serjoža.

Serjoža on alle kouluikäinen poika, joka asuu leskiäitinsä kanssa pienellä paikkakunnalla jossakin Neuvostoliitossa. Serjožan koti sijaitsee syrjäisellä Dalnaja-kadulla. Naapurustossa on paljon lapsia. Kirjassa seurataan Serjožan jä hänen leikkitovereittensa puuhia ymmärtäväisen aikuisen katseella. Romaanin tapahtumat saavat merkittävän käänteen, kun äidin luo muuttaa asumaan kolhoosin johtaja Korosteljov, josta tulee pikku-Sergein uusi isä.

Lapset ovat monelta osin samanlaisia kaikkialla. Romaanissa seurataan omina lukuinaan Serjožaa opettelemassa ajamaan polkupyörällä, tutustumassa uuteen isomummiin ja katselemassa tähtiä. Myös hänen jotkut hänen tovereistaan esitellään omissa luvuissaan.

On ilta. Vetäen kelkkaa narusta Serjoža menee kotiin. Pysähtyy, kohottaa päätään ja katsoo tuttuja tähtiä. Otava on jo ryöminyt miltei keskelle taivasta pyrstö julkeasti levällään. Mars vilkuttaa punaisella silmällään.

”Jos tuo Mars on sellainen jehu, että siellä asuu ihmisiä”, ajattelee Serjoža, – ”niin kenties siellä parhaillaan seisoo samanlainen poika kuin minäkin, kelkkakin hänellä on samanlainen ja kukaties häntäkin sanotaan – Serjožaksi...”

Romaanissa ei varsinaisesti kuvata Neuvostoliittoa ja kuvataanpa sittenkin. Teemana ei kuitenkaan ole Neuvostoliiton asuinolot, lastenkasvatuksen ongelmakohdat tai sotaorpojen kohtalot. Kaikkia näitä aiheita kyllä sivutaan, mutta tapahtumat voisivat sijoittua minne tahansa.

Tässähän kävi nyt sillä tavalla, että löysin tämän kirjan sattumalta kierrätyskeskuksesta. Maksoin siitä puoli euroa. Kirja on 70-luvun pokkari, sellainen, joka lukiessa halkesi liimauksesta ainakin kahteen osaan. Mutta lukukokemuksena kirja osoittautui aivan ihanaksi. Tuli semmoinen olo, että nytpä alan lukea pelkästään lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Löytäisinpä jotain tähän verrattavaa kuvausta aikuisväestön maailmasta! Tavoitteenani on löytää Neuvostoliittoa ja Euroopan kansandemokratioita koskevia kirjoja, joissa ihmiset elävät elämäänsä, johon vain sattuu kuulumaan se tosiasia, että he asuvat sosialistivaltiossa. Yhtään ei haittaa, jos kirjojen taso sattuu olemaan näinkin korkeata luokkaa.

Kirjassa on 159 sivua ja lueskelin sitä pari päivää.