Powered By Blogger

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Teeman elokuvafestivaali 2014

Tänä vuonna jouduin ottamaan Yle Teema -kanavan elokuvafestivaalin vähän rennommin. Syitä löytyisi, mutta eihän sitä kaikkea nyt netissä. Festivaali käynnistyi keskiviikkona, jonka jätin kokonaan väliin. Ensimmäinen elokuva, jonka katselin livenä oli perjantaina esitetty Blue Valentine (ohjaus Derek Cianfrance vuodelta 2010). Elokuva ei ollut kovin kummoinen. Tulipahan katseltua.

Torstain ohjelmistoon kuuluneen Tohtori Caligarin kabinetin  katselin lauantaiaamuna. Elokuva on Robert Wienen ohjaus vuodelta 1920. Täytyy sanoa, että on hyvä elokuva! Juoni on aika ennalta-arvattava, mutta minua kiehtoivat erityisesti elokuvan lavasteet, jotka suorastaan hönkivät katsojan silmille psykologisen vihjailevasti. Minusta tämä studiossa kuvattu, teatterimaisesti lavastettu ja näytelty elokuva on erinomainen todiste siitä, että elokuva voi aivan kernaasti olla filmattua teatteria. Vai onko Teillä jotain teatteria vastaan? Minusta sanottava on tärkeintä. Jos elokuvalle valittu tyyli ei miellytä katsojaa, ei syytä tarvitse välttämättä etsiskellä elokuvasta.

Käytyäni metsässä päiväkävelyllä katselin Yle Areenalta Aki Kaurismäen vuonna 2013 valmistuneen lyhytelokuvan Bluesia Pieksämäen asemalla. Juice yhtyeineen esitti vuoden 1988 konsertissaan musiikkia ja laulantaa. Tämä liittyi varmaankin festivaalin eka päivänä esitettyyn musiikkia sisältäneeseen elokuvaan, jota en katsellut.

Lumikki, ohjaajana Pablo Berger, on espanjalainen elokuva vuodelta 2012. Kyseessä on hieno ja omaperäinen tulkinta kaikille tutusta satuaiheesta. Espanjalaisversiossa Lumikin isä on arvostettu härkätaistelija. Isän ammatti muodostuu tärkeäksi myös tyttärelle. Elokuva sisältää erilaisia silmäniskuja katsojan viihdyttämiseksi, kuten uuden vuosituhannen mustavalkoiselta mykkäelokuvalta voi odottaakin.

Katseeseen kätketty  on argentiinalainen murhamysteeri, ohjaajana Juan José Campanella, valmistumisvuosi 2009. Katselin sen vaimon kanssa yhdessä saunan jälkeen lauantaina. Vaimo tykkäsi elokuvasta kovasti eikä se minustakaan hupsumpi ollut. Erityisesti sivuosan Pablo-hahmo oli renttumaisen sympaattinen.

Stanley Kubrickin Hohto (vuodelta 1980) katseltiin illan päätteeksi. Siitä oli kyllä parikymmentä minuuttia ennättänyt mennä edellistä elokuvaa katsellessa, mutta mitäs pienistä, onhan tuo nähty. Kävimme elokuvan aikana keskustelua elokuvasta ja sen kohtauksista. Lopuksi katselimme muitten katsojien mielipiteitä.

1. adventtisunnuntai käynnistyi elokuvalla This Must be the Place. Elokuvan ohjasi Paolo Sorrentino ja se on vuodelta 2011. Yhtä sun toista juttua siinä käytiin läpi ja päädyttiin kotikadulle. Ihan ok.

Sitten katselin Rukalta naisten hiihtelyä.

Hiihtojen jälkeen oli minulla katseluvuorossa Jean-Luc Godardin vuonna 1965 ohjaama elokuva Hullu Pierrot. Sitäkään en ollut aikaisemmin nähnyt, mutta nyt olen nähnyt. Olen myös luultavasti nähnyt sen mitä Godardilta haluan nähdä.

Ovatko pitkät ihmiset onnellisia? kysyttiin animoidussa dokumenttiohjelmassa, jonka oli rakennellut Michel Gondry vuonna 2013. Hän haastatteli ohjelmassa Noam Chomskya. Seurasin tarinointia sieltä täältä, saattaa olla, että jonain päivänä katselen ja kuuntelen vähän tarkemmin.

F. W. Murnaun vuonna 1927 ohjaama elokuva Auringonnousu  kertoo avioliittokriisistä. Elokuvan nimi on jokseenkin enteellinen. Elokuva itse sisältää hyviä ja vähemmän onnistuneita jaksoja, joista hyvät taitavat päästä voitolle.

Festaavaalin lopuksi katselin iranilaisen avioliittokriisin kuvauksen nimeltä Nader ja Simin: ero. Ohjaajana Asghar Farhadi, valmistumisvuosi 2011. Erittäin realistinen vaikutelma, hieno ja tuskaisen sekoittunut ongelmien vyyhti purkautuu ja sotkeutuu lisää. Mainiota näyttelyä, vakuuttava käsikirjoitus.

Festivaalilla esitettiin toki muitakin elokuvia, mutta nämä harvat tuli vilkaistua. Talteen näistä hienoista elokuvista taidan säästää vain Lumikin, koska vaimoni ei sitä nähnyt ja uskon hänen pitävän elokuvasta.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Marja-Liisa Pynnönen: Siirtolaisuuden vanavedessä

Marja-Liisa Pynnösen laatima, vuonna 1991 julkaistu teos Siirtolaisuuden vanavedessä  on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956 – 1988. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia nro 542.

Kirjan mukaan suomalaisia on muuttanut Ruotsiin 1900-luvulla erityisen paljon viime sotien jälkeen. Suomalaisten muuttoaalto oli huimimmillaan vuosina 1969 – 1970. Kaikkiaan Ruotsiin muutti sotien jälkeen noin 400000 suomalaista, joista osa oli ruotsinkielisiä. Viidennes suomalaisista on myöhemmin palannut takaisin Suomeen. 

Tutkimuksen aiheena on suomalaisten siirtolaisten kirjallisuuden harrastus Ruotsissa. Erityisenä tutkimusalueena on siirtolaisten itsensä tuottama kirjallisuus ja sen välittämä kuva elämästä uudessa maassa. Oman mainintansa saavat myös Suomessa asuvien kirjailijoitten siirtolaisaihetta käsittelevät teokset. 

Vuonna 1975 perustettiin Ruotsin Suomalaisten Kirjoittajien Yhdistys (RSKY). Yhdistyksen sanomaa alkoi levittää lehti nimeltä Liekki, ruotsiksi Lågan. Samana vuonna sai alkunsa myös RSKY:n kustantamo Finn-Kirja edesauttamaan ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden julkaisemista. Vuonna 1976 julkaistiin ensimmäinen Finn-Kirjan kustantama teos, runoantologia 22 ruotsinsuomalaista runoilijaa. Runot ovatkin olleet suomalaissiirtolaisten tärkeä oman itsensä ilmaisemisen keino. Finn-Kirja kustansi runojen lisäksi mm. romaaneja, novelliantologioita, äidinkielen oppikirjoja ja lastenkirjoja. Rahoitus haalittiin kasaan suurelta osin valtionapuina, pääasiassa Ruotsista. Monet kirjoittajat siirtyivät sittemmin julkaisemaan tekstejään omakustanteina. 

Suomalaiset siirtolaiskirjailijat on esitelty kirjan lopussa omassa tietosanakirjamaisessa osastossaan. Täytyy sanoa, että näitten esittelyjen ja mukaan sijoitettujen näytteitten perusteella löysin eräitä kiinnostavia kirjoittajia, nyt kun vielä löytäisin heidän kirjojaan. Itselläni on mainituista ainoastaan Aappo I. Piipon runovihko Lauluja elämälle, joka sisältää Nils Ferlinin ja Dan Anderssonin runoja Piipon suomennoksina. Muita minua kiinostavia kirjoittajia ovat Hilkka Alm, jonka ruotsiksi kirjoittamat romaanit Värmlannin metsäsuomalaisista olivat muodostuneet Ruotsissa myyntimenestykseksi, joskaan ei valitettavasti Finn-Kirjalle. Ruotsiksi on kirjoittanut myös Antti Jalava, jonka romaanin Asfaltblomman suomensi itse Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Lisäksi kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Ritva Enström, Leena Kuisma, Kalervo Kujala, Marketta Salonen, Arja Uusitalo ja Hannu Ylitalo. Myös Esko Korpilinnan kuunnelmia olisi kiva kuunnella.

Monella kirjoittajalla kuuluu siirtolaiskuvauksessa olevan mollivoittoinen, pessimistinen sävy. Minulle syntyy tämän kirjan perusteella sellainen käsitys, että usean siirtolaiskirjoittajan tarkoituksena on ollut oman kirjansa myötä esittää sivistyneellä tavalla protestinsa niistä vaikeuksista, jotka siirtolaisia ovat Ruotsissa kohdanneet. Jotkut ovat suoraan sanoneet haluavansa vaikuttaa kirjoituksillaan. Pynnönen mainitseekin kirjoittajien yhdistävän joskus itseterapiansa sosiaaliseen protestiin. 

Tärkeinä siirtolaiskirjojen ajatuksina nousevat tässä kirjassa esiin se, että siirtolainen seisoo toinen jalka vanhassa, toinen uudessa maassa. Moni siirtolaisena Ruotsiin muuttanut saattaa myös alkuun ajatella, että on syytä sopeutua, muttei sulautua. Nuoremmille sukupolville sulautuminen kotimaahansa käynee luonnollisemmin, joskin juuristaan on ihmisen syytä olla tietoinen.

Eräs tutkimuksen aiheista on ollut lukemisharrastuksen selvittely. Joukkoa ruotsinsuomalaisia on vuonna 1982 pyydetty nimeämään kuukauden aikana lukemansa kirjat. Vuonna 1987 ruotsinsuomalaisia kirjoittajia on pyydetty nimeämään puolen vuoden aikana lukemansa kirjat. Kyselyjen perusteella ruotsinsuomalaisten lukutottumukset eivät erityisemmin hätkäytä. He ovat lukijoina luullakseni verrattavissa Suomessa asuviin lajitovereihinsa. Tosin Ruotsissa asuvat lukevat tietenkin jonkin verran enemmän ruotsalaisia teoksia. Ja nuoremmat ikäluokat lukevat myös muilla kielillä. Tutkimuksessa muuten käytetään tiettyinä vuosina (esim. 1923 – 1925) syntyneistä nimitystä sukupolvi, minusta ikäluokka saattaisi sopia paremmin? Erityisenä huomiona Pynnönen tekee sen, että ruotsinsuomalaiset eivät näy lukeneen suomalaisia modernisteja vaan perinteisempää, realistista tai raportoivaa kuvausta. Sama suuntaus vallitsee myös ruotsinsuomalaisten kirjoittajien omissa teksteissä, joskin eräitä irtiottojakin löytyy.

On jännä havaita, miten systemaattisesti tutkimalla voi löytää yleisiä suuntauksia ihmisryhmistä. Kirjaan sisältyy neljän kirjailijan haastatteluun perustuva kuvaus kustakin kirjoittajasta. Luetusta päätellen olisi vaikea nähdä heidän välillään juuri muuta yhteistä kuin suomalaisuus, siirtolaisuus ja kirjoittaminen. Tutkimuksen avulla kukin heistä voidaan kuitenkin sijoittaa tiettyihin ryhmiin. Yksinkertaisimpia jaotteluja ovat tietenkin sukupuoli ja ikä. Kirjan loppupuolella Pynnönen kuitenkin viisaasti toteaa, että 2000-luvulla ihmisten ryhmittely tähän tapaan käy huomattavasti vaikeammaksi, sillä ryhmien sisällä olevien ihmisten näkemykset saattavat erota toisistaan niin kovin monin tavoin. 

Tässä kirjassa on kaikkiaan nelisensataa sivua, joista luin erityisesti 227 sivua, joilla itse kirjallinen selostus tutkimuksesta on. Lisäksi kirjasta löytyy luettelo ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, heidän lukemisistaan kyselyn mukaan, viitteitä ja lähdekirjallisuuden luettelo. Kirjan lukemiseen käytin aikaa tämän viikon.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Virikerikas kotiseutuni

 

Hej allesamman!

Koska ihminen ei elä yksin sisäilmasta, kävin äsken ulkoilemassa. Viikonloppuna ulkoilu jäikin siihen, että perjantaina vein vaimon työhön ja kävin Kuopiossa. Kuljetin äitiäni pikku lenkillä pyörätuolissa. Äiti istui. En ole aina ihan varma tykkääkö äiti näistä ulkoiluista, mutta ainakin hän vaikutti huoneeseensa päästyään virkeältä. Posket punaisina hän jäi katselemaan murhamysteereitä tai alueuutisia tai jotain muuta kehittävää.

Muuten viikonloppu sujui minulta sisätiloissa. Saunan jälkeen kävin vähän jäähyllä. Sunnuntaina otin lisää polttopuita liiteristä. Sitten minulle viestitettiin, että pitäisi jonkin verran ulkoillakin. Periaatteessa pidän ulkoilusta. Usein ulkoillessa saa kivoja ajatuksia. Tosin aina silloin tällöin kohtaa epämiellyttävästi käyttäytyviä ihmisiä. Kerran näin hirviä! Tämän syksyn huippuelämys oli puukiipijän bongaaminen.

Viime aikoina ulkoiluretkeni ovat suuntautuneet läheiseen Halpa-Halliin. Saan siellä vierailuun kulumaan noin tunnin. Matkaa kertyy kilometri suuntaansa.

Tällä kertaa otin ulkoilureissulleni mukaani kameran. Liitän tähän muutaman kuvan, jotta lukijani saavat tietää millaisessa onnelassa minä asustan. Ymmärrän täysin sen, että moni, joka näkee nämä kuvat joutuu harmituksen valtaan saadessaan näin tietää miten upean virikerikkaassa ympäristössä minä täällä elelen. Huomautan kuitenkin, että ihminen ei usein itse älyä miten kaunis hänen kotiseutunsa on. Sitä jotenkin turtuu nähdessään joka päivä samat koivut, sähkötolpat ja muuntajat, samat pensasaidat ja postilaatikot. Ulkopuolinen sitten auttaa huomaamaan sen kaiken virikerikkauden, joka asukilta itseltään jää arkipäivän katveeseen.
Ensimmäisenä esitän kuvan, jonka kauneusarvot vaatinevat lyhyen selityksen. Nimittäin tuohon ylläolevaan kuvaan jännitettä luovan sähköpiuhojen viivaston yläpuolitse lensi vain hetkeä aikaisemmin kolme harakkaa hyvin sirossa muodostelmassa kaartaen. Ne kuitenkin häipyivät syrjemmälle ennen kuin sain kamerani vireeseen.

Kamerani viretila muuten oli hieman laimea. Se ilmoitti tuon tuostakin akkujen olevan lopussa vaikka käytänkin kamerassa pattereita! Niinpä kuvien määrä ei muodostunut kummoiseksi. Julkaisen tässä vain kuvia, jotka eivät suuremmassa määrin esittele kenenkään yksityishenkilön omaisuutta. Valikoiman laatu ei siten ole erityisen hersyvä, mutta antanee se silti mainion kuvan kotiseutuni eloisasta ja virikerikkaasta luonteesta.
 

lauantai 25. lokakuuta 2014

Ihmeiden peili – Keskiajan ihmisen maailmankuva


Susanna Niiranen ja Marko Lamberg toimittivat vuonna 1998 julkaistun, keskiajan elämänmenoa käsittelevän teoksen. Kirja koostuu kahdeksan tutkijan kirjoituksesta, jossa kukin kirjoittaja valottaa eri puolia keskiajan maailmasta.

Keskiaika oli ajanjakso, joka sijoittui antiikin ja renessanssin väliin, jonnekin 400-1500-luvuille. Keskiajan ilmiöitä tarkastellaan kirjassa yleensä läntisen Euroopan tai Pohjolan osalta. Tästä poiketen Leena Valkeapään teksti käsittelee Suomen keskiaikaisten kirkkorakennusten muuttumista uskonnollisista rakennuksista kansallisesti merkittäviksi historiallisiksi muistomerkeiksi. Jari Järvisen karttoja käsittelevässä tekstissä tarkastellaan aikakauden karttojen kehitystä koko maailmassa, tosin Eurooppaan painottuen.

Keskiajasta tulee ainakin minulle helposti mieleen valtioitten väliset sodat ja ihmisten jatkuva puutteenalainen elämä. Mika Kallioinen pohtii tekstissään keskiajan kaupankäynnin merkitystä Euroopan vaurauden kehittymisessä. Varmasti järjestäytynyt yritystoiminta onkin ollut tuloksellisempaa kuin järjestäytymätön kaupankäynti. Toisaalta valloitussotien merkitys eurooppalaisten valtioitten vaurastumisessa lienee myös ollut merkittävä niin hyvässä kuin pahassa. Susanna Niirasen tekstissä keskiajan oksitanialaisten trubaduurien lauluista nousee sivumennen esiin se, miten osa Oksitanian linnoista ja niitten kirjastoista oli tuhoutunut ranskalaisten valloittajien käsissä. Maarit Oikarisen kirjoitus Englannin kuningattaresta Margaret Anjoulaisesta kuvastaa paitsi naisen mahdollisuuksia vallankäyttäjänä, myös perinteisempää historiankäsitystä, jossa keskiaika koostui merkillisistä sodista ja hallitsijasukujen valtapeleistä.

Huumoria keskiajalla käsittelee Marko Lamberg, ajanvietepelejä ja leikkejä Anne Mäkipelto. Heidän teksteistään voisin poimia esille sen, että tiedot keskiajan ihmisten elämästä painottuvat pääosin vauraimpien ihmisten tavoista säilyneisiin kuvauksiin. Köyhä kansa on saanut itsensä kirjoihin ja kansiin vain oikeudenkäyntipöytäkirjoissa.

Tärkeä keskiaikaan kuuluva tekijä on tietenkin kristinusko. Kirjan kaksi viimeistä kirjoitusta käsittelee keskiajan kirkkorakennuksia (Leena Valkeapää) ja goottilaista puukuvanveistoa Suomessa (Sanna Reinikainen). Valkeapää on sisällyttänyt tekstiinsä kartan, josta on helppo havaita, miksi keskiaikaiset kirkkorakennukset eivät minulle ole tulleet erityisen tutuiksi. Niitä kun ei lainkaan löydy itäisestä Suomesta. Valtaosa näyttää sijaitsevan Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Myös Pirkanmaalla on oma keskittymänsä. Meiltä ei olekaan pitkä matka Täyssinän rauhan rajalle, mistä johtuen tämmöinen rajaseutu tuskin on tuntunut otollisimmalta paikalta komealle kivikirkolle. Valkeapään mukaan kivikirkot ja linnat ovat Suomessa ainoita säilyneitä rakennuksia keskiajalta. Tosin nykyäänhän Turusta on löydetty sitä vanhan Turun kellarikerrosta maan alta. Valkeapään tekstin kuvituksessa on pieni, piristävä kömmähdys, kun Pernajan kirkon kuvat ovat vaihtaneet paikkaa. Minulta meni jonkin aikaa ennen kuin tajusin virheen kuvatekstien avulla. Nämä kuvat ovat tosin sikäli ihan paikallaan, että niitten avulla Sanna Reinikaisen teksti goottilaisesta puukuvanveistosta asettuu entistä paremmin oikeaan ympäristöönsä. Reinikainen kuvaa minunlaiselleni maallikolle oikein kiinnostavasti ja opettavaisesti erilaisia keskiaikaisen kristillisen kirkon ”koristeluun” ja pyhittämiseen liittyviä yksityiskohtia. Alttarikaappi, armonistuin, triumfiristi, tuskien mies, kalvaarioryhmä ja erilaisten pyhimysten kuvat saavat selityksen, niitten palvontatavat ja -ajankohdat tuodaan tekstissä esiin tavalla, joka saa toivomaan erityisesti tähän teemaan liittyvää opaskirjaa. Kunkin tekstin lopusta löytyykin luettelo aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta.

Kirjassa on 201 sivua. Lueskelin sitä pari viikkoa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Helsinki

Kävin vaimoni kanssa pääkaupungissa tapaamassa tytärtämme. Vierailimme hänen kotonaan, mutta yövyimme hotellissa. Hotelli oli siisti, rauhallinen, se henki menneitten aikojen vaatimattomuutta. Meille juuri sopiva paikka.

Kerron tässä sunnuntaipäivästämme Helsingissä, se oli mukava päivä. Aamulla nautimme tukevan aamupalan – siinä oli munakokkelia, pekonia, ruisleipää, karpalomehua, juustoa, makkaraa, jukurttia ja viinimarjoja sekä tietenkin kahvia.


Aamiaisen jälkeen köpöttelimme Vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen. Kirkossa oli aika paljon porukkaa, vaimo sanoi jälkeenpäin, että pappihan kertoi siellä olevan jonkun vuosikurssin väkeä. Olin kerennyt ihmetellä miten täsmällisesti ja oikein kirkkokansa veisasi virret. Päivän Sana oli Markuksen evankeliumista. Siinä kerrottiin uudesta viinistä jota ei kuulemma kaadeta vanhoihin leileihin. Jotenkin se aihe tuntui erikoiselta Vanhassa kirkossa ei kovin nuorelle kuulijakunnalle. Pappi soudatteli puheensa varmaankin ihan taitavasti, vaikka sanoikin ettei ole mikään erityisempi viiniasiantuntija. Oli kiva käydä Vanhassa kirkossa. Siellä oli semmoinen jännä tapa, että ihmiset saivat käydä alttarin liepeillä rukoilemassa lyhyesti ja pappi kosketti heidän otsaansa.


Kirkon jälkeen kävimme tyttären luona. Menimme metrolla. Meillä oli R-kioskilta ostetut liput ja tytär neuvoi edellisenä iltana miten ne otetaan käyttöön. Tytär asuu lähiössä itäisessä Helsingissä. Ostimme sieltä hänelle kukkia. Asunto oli aika pieni, mutta sovimme sinne ihan mukavasti. Nautimme kahvit ja rupattelimme. Sitten läksimme kolmestaan keskustaan metrolla.

Rautatientorilta kiiruhdimme Suomenlinnan lautalle. Lautalla lokit liitelivät perässämme. Oli hauska katsella niitä niin läheltä. Suomenlinnassa kuljimme merkittyä reittiä monien muitten matkailijoitten ja kaupunkilaisten joukossa. Kävimme siellä sun täällä ja löysimme hakemisen jälkeen myös sen Kuninkaanportin, jossa on ne portaat. Myös sukellusvenhe nähtiin. Ilma oli lauhkea, sumuinen. Syksy värjäsi maisemaa kirpeillä väreillä. Nautimme kahvit ja keksit kahvilan ulkopuolelle asetetuilla penkeillä. Siinä istuessa tunsin Korkeamman voiman iskevän minulle lempeästi silmää.

 
Palattuamme Helsingin keskustaan kävelimme Senaatintorilla ja Kruunuhaassa. Otin valokuvia julkisista rakennuksista. 


Etsimme ruokaravintolaa, mutta monet olivat sunnuntaina suljetut tai sitten hintahaarukkamme yläpuolella. Tytär sanoi, että mennään ratikalla keskustaan. Vai oliko se spåralla? Me menimme. Jalat alkoivatkin jo olla levon tarpeessa. Jossakin ravintolassa sitten einehdimme minkä jälkeen alkoivat keskustelut siirtyä vähän vakavampiin aiheisiin, niin että poistuimme ravintolasta. Siinä Mannerheimintiellä sitten halasimme tytärtämme ja läksimme hotellille. Matkalla hotellille väistelimme muita vastaantulijoita, joitten ei tarvinnut ottaa kanssakulkijoita huomioon. Minä ehdotin vaimolle, että käytäisiin huomenna katsomassa se Vadelmavenepakolainen. Niin myös sittemmin teimme, mutta se sunnuntaipäivä päättyi hotellihuoneen hiljaisuuteen.

torstai 9. lokakuuta 2014

Huuhtanen – Pynnönen – Alare: Ennen vanhaan


Ennen vanhaan on lapsille ja varhaisnuorille suunnattu kirja suomalaisten historiasta. Tekstin ovat laatineet Taina Huuhtanen ja Marja-Liisa Pynnönen, kuvitus on Veli-Pekka Alaren työtä. Teos ilmestyi vuonna 1980.

Kirja kattaa ajan mannerjään jälkeiseltä kivikaudelta kirjoitusajankohtaan. Kaikkia vuosia tai edes vuosisatoja ei tarkastella erikseen vaan teksti etenee eri aikakausille ja maan eri kolkkiin sijoittuvien fiktiivisten kertomusten myötä. Kertomusten näkökulmana ovat kunkin aikakauden kotitaloudet, ihmisten puuhat ja elämä yhdessä. Usein tapahtumia tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Ennenvanhaiset suomalaiset kuvataan kylissä elävänä maalaisväkenä, jonka toimia säätelevät luonnonolojen muokkaamat perinteet. Kuvauksen vahvuus lepää maalaisväestön perinteisen elämänmuodon pienten yksityiskohtien saattamisessa osaksi kertomuksia. Myös kunkin kertomuksen eri puolilla Suomea sijaitsevat tapahtumapaikat luovat käsityksen maatalousperustaisesta yhtenäiskulttuurista. Kirjassa ei korosteta murre- tai heimoeroavaisuuksia, jotka laajassa katsannossa lienevätkin varsin vähäisiä. Yhteyttä Ruotsin valtakuntaan korostetaan, mutta ruotsinkielisen väestön asemaa ei käsitellä, minkä koen puutteena.

Raskaat ja kammottavat asiat kuten katovuodet ja kulkutaudit tai viime sotien kauhut kyllä tuodaan esiin, mutta ne kuvataan sellaisella otteella, joka sallii lapsilukijan tuntea, että vaikeuksista lopulta selvittiin eikä elämä niihin aikoihinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Isolta osin elämä on koostunut päivätöistä, puhdetöistä ja kyläkuntien yhteisistä töistä, tämä on se totuus, joka sotia ja hallitsijanvaihdoksia kuvaavissa historiankirjoissa usein jää taustalle. Tässä kirjassa lapset osallistuvat perheen töihin hoitamalla pienempiään ja auttamalla käsitöissä. Monelta osin kirjassa kuvataan eräänlaista sopusoinnun ja yhteistyön maalaisidylliä, eikä mielestäni niinkään valheellisesti, sillä ei ihmisten elämä jatkuvaa kyräilyä ja torailua ole voinut olla. Maalaisidylli ei kuitenkaan tarkoita pelkkää sukankutomista ja tuvassa tarinointia vaan kirjassa käydään susijahdissa, karhunkaadossa, postia kyytimässä, markkinoilla, muutetaan kaupunkiin ja lähdetään Amerikoihin. Väriä ja vauhtia kertomuksista löytyy, mutta niillä ei mässäillä.

Kirjan välittämän kuvan mukaan ihmisten valintoja vaikuttavat ohjaavan ensi sijassa järjen käyttö ja kokemus eivätkä uskomukset. Erilaisten uskomusten kuvaus – kristinusko mukaan lukien – kattaa kirjasta kovin pienen osuuden. Kirkkovenettä tervattaessa ei veisata virttä, jumalanpalveluksen kuvauksessa suurin osa käsittelee papin ilmoituksia tulevista yhteisistä töistä ja velvoitteista, pommisuojassa kukaan ei rukoile. Ilmeisesti kirjan tekijät ovat halunneet painottaa kirjan perinteisesti historiaksi miellettyä osuutta ja jättää kirkko- ja uskomushistorian jonkun toisen kirjan aiheeksi?

Kuvitus on kaunis. Kuvat ovat selkeitä, helpostiymmärrettäviä ja ne sisältävät paikoin hienoja yksityiskohtia. Osa kuvista on mustavalkeita, osa värillisiä. Kuvien kautta kertomusten näkymät avautuvat lukijalle aivan toisella tavalla kuin pelkästä tekstistä. Alaren ihmishahmot ovat lempeän pyöreäpiirteisiä, ehkä joskus turhankin hyvinsyöneitä tehdäkseen jatkuvasti ruumiillista työtä?

Kirjassa on sanastoineen ja lukemistoineen 80 sivua. Vietin sitä lueskellen viitisen päivää.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kotimaani oli Suomi


Hilja Mörsäri ja Marja-Liisa Pynnönen toimittivat vuonna 1986 julkaistun valikoiman Kotimaani oli Suomi. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja sisältää Ruotsinsuomalaisten runoja. Alusta löytyy kirjan toimittajien laatima esipuhe Lukijalle. Siinä kerrotaan, että valikoiman aineisto on kerätty kirjoista, lehdistä ja muutama runo on saatu suoraan käsikirjoituksena.

Ruotsinsuomalaisilla tarkoitetaan Ruotsiin siirtolaisina muuttaneita Suomen kansalaisia, joista monet sittemmin hankkivat Ruotsin kansalaisuuden. Ruotsissa siirtolaiset työskentelivät usein teollisuuden palveluksessa, minkä myös näistä runoista voi päätellä. Suomalaiset olivat suurin siirtolaisryhmä. Haukkumasana finnjävel mainitaan varsinkin nuorina ja lapsina Ruotsiin muuttaneitten teksteissä.

Tärkeitä teemoja runoissa ovat hämmennys omasta kansallisuudesta, kaipuu kotiseuduille Suomeen ja tunne omasta vieraudesta Ruotsissa. Kun valikoima sisältää runoja, joissa ruotsinsuomalaisuus välittyy selkeästi, tunnelma kirjassa on jokseenkin mollivoittoinen. Haluan uskoa, etteivät kaikki ruotsinsuomalaisten runot käsittele ruotsinsuomalaisuutta lohduttoman kotimaan kaipuun näkökulmasta. Kirjan lopusta löytyvässä Upplands Väsbyn nuoren kirjoituksessa kiteytetään kansallinen identiteetti seuraavasti:

SUOMI ON MINUN KOTIMAANI,
MUTTA RUOTSI ON MINUN KOTINI.

Nuorten teksteissä halu jäädä asumaan Ruotsiin tuntuu oikeastaan huojentavalta. Ruotsalaisten koetaan usein pitävän itseään suomalaisia parempina, em. runon kirjoittanut nuori tosin toteaa suomalaisten olevan tässä suhteessa ihan samanlaisia.

Aikuisten tekstejä kuvaa usein kulttuurishokki, josta toipuminen käy hitaasti, kun pitää niitä töitäkin tehdä. Kotimaan kaipuun lisäksi sopeutumattomuus, yksinäisyys, alkoholinkäyttö, mielenterveysongelmat ja talousvaikeudet nousevat esiin. Kaivosmiehen elämää kuvaavassa Ari Heikkilän runossa on niin hieno alku, että haluan sen ensimmäisen säkeistön tähän liittää kaikkien ihasteltavaksi:

maan alla
metallisuonisen vuoren sylissä
missä miehet avartavat tunturin kohtua
              räjähtein ja porin
missä kaikki, mikä liikkuu, on muualta tuotu
              paitsi tietenkin alati valuva vesi
sinne olen nyt tullut
              tai tänne
otan malmilohkareen käteeni
ajattelen iäisyyttä, joka on yhtä pitkä
              kuin autoni osamaksuaika

Monille siirtolaisille ruotsin kieli osoittautuu esteeksi elämässä. Ruotsiksi proosatekstin kirjoittanut Antti Jalava muistelee, ettei koulussa opettajien ja oppikirjojen ruotsi ollut helppoa monille ruotsalaisille työläiskotien koulutovereillekaan.

Tyylillisesti runot ovat vaihtelevia, löytyy riimiteltyä ja modernimpaa ilmaisua. Marketta Salonen on saanut valikoimaan neljä tankaa ja neljä haikua. Tankarunoista viimeinen voisi yhtä hyvin kuvata paluumuuttajaa kuin Ruotsiin sopeutujaakin ja sopinee siksi tähän loppuun:

Pihlajan kukat
vei sydänkesän halla.
Se ei erotu,
kuura harteillaan, muista
joiden marjat lintu söi.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen aamupäivällä mutta voisin lueskella pitempäänkin.