Andrei Platonov: Sydän paikallaan

Neuvostoliittolainen Andrei Platonov (1899 – 1951) tunnetaan kuulemma dystopiaromaanistaan Tševengur, vuodelta 1929. Minä kun en jaksa niin pitkiä teoksia lukea, niin olisi kiva kun joku muu kehtaisi lukea sen. Lyhytproosan ystävänä luin sitten novelli- ja kertomusvalikoiman Sydän paikallaan. Kirjan suomensi Ulla-Liisa Heino ja se ilmestyi Neuvostoliitossa painettuna Neuvostoliitto-lehden tilaajalahjana vuonna 1985. Kirja sisältää aikaisemmin kahtena eri suomennoksena lukemani upean novellin В прекрасном и яростном мире (vuodelta 1937) vain nimellisesti, sillä se näyttää olevan valikoiman venäjänkielinen nimi. Novelli on suomennettu kahdella nimellä, toinen niistä on Ihanassa ja raivoavassa maailmassa. ”Raivoava maailma” viittaa luonnonvoimiin.

Mainittakoon myös, että mummoni syntyi samana vuonna kuin kirjailija Platonov.

Sen parhaimman maailmankirjallisuuden eräs tunnusmerkki vaikuttaisi minun nähdäkseni olevan selkeäpiirteinen tarina. Tältä osin nämä Platonovin kertomukset ja novellit täyttävät asettamani vaateen. Uskoisin Platonovin kerrontatyylin myös puhuttelevan vaativampaa lukijaa, joka on vähän maalailevaan runollisuuteen taipuvainen. Tietty haaste onkin saattaa yhteen selkeäpiirteinen tarina ja maalaileva runollisuus. Minua Platonovin tyyli tässä suhteessa miellyttää. Hän kertoo sosialistisen yhteiskunnan rakentamisesta tai fysiikan ilmiöistä tai vetureista yhdistäen nämä monen mielestä puistattavan tekniset aihelmat ihmisten, useimmiten köyhän ja toimeentulostaan kamppailevan kansan elämään. Tärkeällä sijalla on tulevaisuuden toivo, joka valaisee tarinoitten henkilöitten tietä ja antaa heille voimia. Näin ollenkin Platonov ei mielestäni sorru yltiöoptimistisiin kuvitelmiin. Hän näkee ihmisen heikkoudet, taipumuksen laiskuuteen tai haihatteluun. Platonovin sankarit vaikuttavat eläviltä, ajattelevilta olennoilta, jotka tarkastelevat avoimin silmin ympäristöään. Kuten tunnettua sosialismia ei rakennettu Strömsössä – näissä tarinoissa epäonnistumisia sattuu ja tapahtuu, kaikki ei suju kuin NEPistä painamalla.

Kirjaan kootut kertomukset ovat ilmestyneet vuosina 1934 – 1946. Sodasta kertovat tarinat kuvaavat hienosti neuvostoihmisiä, mutta saksalaiset niissä esitellään aivopestyinä sadisteina ja aika kehnoina hyökkääjinä sitä paitsi. Tästä saksalaisten kuvauksesta en pitänyt. Sen sijaan oman kansansa ihmisiä Platonov kuvaa tosi tyylikkäästi. Hän sallii neuvostokansalaiselle heikkouden, kansalainen voi vaipua syvään, zombimaiseen masennukseen, hän voi olla uskoton, hän voi lähteä uudesta työstään pariksi viikoksi tyttöystävän luo viettämään laatuaikaa vuoteessa tai puhjeta kiljumaan keskellä katua.

Parhaita novelleja ovat mielestäni Sähkön kotimaa, Fro, Potudanjoki ja sodasta palaamisesta kertovat novellit Nikita ja Paluu. Novelliin Potudanjoki pohjautuu Aleksandr Sokurovin ensimmäinen elokuvaohjaustyö vuodelta 1978. Elokuva hyllytettiin ja se valmistui lopulta vasta 1987 nimellä Одинокий голос человека. Näyte kertomuksesta Sähkön kotimaa (vuodelta 1939):

Nähdessäni hänen tilansa nostin eukon syliini ja kannoin hänet kylään kuin kahdeksanvuotiaan tyttösen tietoisena tämän raihnaan uurastajan koko iäisestä arvosta.

    Kylässä eukko jäi kyydistäni erään tuvan kohdalla. Hyvästelin hänet suudellen hänen poskiaan ja päätin omistaa hänelle elämäni, sillä nuorena tuntuu aina siltä, kuin elämää olisi kosolti ja että sitä riittää kaikille vanhoille ämmille jaettavaksi.

Luin kirjan kolmessa päivässä. Siinä on 222 sivua.