Jaakko Rugojev: Maan huolia

Neuvostoliittolainen Jaakko Rugojev (1918 – 1993) kirjoitti runoja ja proosaa suomen kielellä. Luin hänen tuotannostaan kokoelman Maan huolia, joka ilmestyi vuonna 1978. Kirja sisältää runoja, runoelmia ja suomennoksia.

Opettajana ja toimittajana työskennellyt Rugojev asui Vienan Karjalassa. Kirjassaan hän tarkastelee asioita Neuvostoliiton luoteisen kolkan autioituvien saloseutujen asukkaan näkökulmasta. Kirjoittamisen lisäksi hän teki työtä karjalaisen kansanperinteen tallentajana ja vaalijana. Myös huoli karjalaisen kielen ja asuinympäristöjen katoamisesta nousee vahvasti esiin.

Neuvostoliiton runouteen kuului vahvana mitallisen, riimitellyn runon perinne. Rugojev tekee joissakin kirjan runoissa parhaansa pitääkseen kiinni perinteen vaatimuksista, mutta täytyy sanoa, että parhaimmillaan hän on vapaamittaisen runon parissa. Myös kalevalainen tyyli kiehtoi Rugojevia ja sitäkin hän on tapaillut ihan kelvollisesti. Jotkut runoista sisältävät karjalankielisiä sanoja tai puheenparsia, mutta ne ovat mukana vain mausteena, runojen kieli on selkeästi suomi.

Runojen aiheista Rugojevilla on minulle eniten sanottavaa kun hän kirjoittaa muistelojaan vanhojen starinaniekkojen ja ämmöjen vaiheista. Karjalaisen elämänmuodon katoamiseen vaikuttanut muutto asutuskeskuksiin ja kylien hiljeneminen askarruttavat runoilijaa. Hän näkee siinä verrannon omaan tuotantoonsa kirjailijana. Kuka muistaa hänen lapsuudenkotiaan, josta on jäljellä vain kivijalka? Kuka jää lukemaan hänen tekstejään, kun suomen ja karjalan kielen taito Vienan Karjalasta hiipuu? Runojen sota-ajan tunnot ovat todellakin peräisin rajan takaa, Rugojev toimi sodassa mm. partisaaniosastossa. Vaikka pahanteossa on oltu rajan kummaltakin puolen, nousee neuvostohokema rauhan rakentamisesta esiin niin vahvana, että siihen ihan uskoo.

Tärkeä aihe Rugojeville on ollut ympäristönsuojelu, huoli ympäristön tilasta. Karjalassakin monet joet oli valjastettu sähköntuotantoon, mikä oli tiennyt monien eläinkantojen ehtymistä. Huoli puhtaitten vesistöjen saastumisesta kuuluu runoista. Vuosina 1972 – 1977 sepitetty Kostamus-runoelma kuljettaa lukijan Kalevalan kankahilta runoelman syntyaikoihin. Karjalaisen kylän runonlauluperinne kokee kovia sotien myötä. Elpymässä ollut elo katkeaa Kostamuksen kaivoshankkeeseen. Vaikka Rugojev vertaa kaivosta sampoon ja aarteeseen, ei se poista huolta perinteen katkeamisesta, alueen elämänmenon muuttumisesta toiseksi. Rugojevin suomentama venäläisen runoilijan, Rugojevin runojen venäjäntäjän ja hänen hyvän toverinsa Oleg Šestinskin runo Ajattelen XXI vuosisataa kuvaa samaa aihetta. Kaupunkilaisenkin on vaikea hyväksyä luonnonkauniin karjalaisseudun muuttumista kaupunkimaisemaksi.

Kokoelman keskivaiheilta löytyy mietelmärunoutta, moraalista pohdiskelua oikeasta ja väärästä. Tällään siitä näytteeksi katkelman:

Ihminen,

mitä enemmän nöyristelet

väkevämpäsi edessä

sitä mitättömämmäksi

hän, väkevämpi, arvostaa sinut.

Kirjassa on 282 sivua ja lukaisin sen läpi kolmessa päivässä.