Powered By Blogger

maanantai 28. marraskuuta 2016

Teeman elokuvafestivaali 2016


Poimin tähän elokuvat, joita tulin katselleeksi:

Buster Keaton: Teatteri (1921) Huumori vanhentunutta. Tarkoitettu naurattamaan, mutta ei naurattanut. Tai ehkä en ollut vain sillä tuulella?
Paolo Sorrentino: Suuri kauneus (Italia, 2013) Seuraavan elokuvan alussa korostetaan, ettei lisää ole parempi. Onneksi tätä herkkua ei ollut enää tämän enempää. Tuo mieleeni  Federico Fellinin elokuvaa . Molemmat saaneet oscarin. Ihme kyllä tai sitten ei, aloin jälkeenpäin miettiä eniten juuri tätä Suuri kauneus -elokuvaa. Sen ellottavuudessa on jotain puhuttelevaa.
Chris Marker: Vailla aurinkoa (Ranska, 1983) Sekava essee-elokuva, joka on pääosin kuvattu Japanissa. Pohtii mm. aikakäsityksen eroja eri kulttuureissa. Elokuvan aikana luettavassa (lopussa Sandor Krasnan kirjeiksi nimetyssä) tekstissä sanotaan kutakuinkin näin: ”Muistaminen ei ole unohtamisen vastakohta vaan sen kääntöpuoli. Me emme muista vaan kirjoitamme muistia uudelleen, kuten historiakin kirjoitetaan uudelleen.” Loppuhaminoissa mietitään, että länsimaissa pidetään olevaista tärkeämpänä kuin olematonta ja sanottua tärkeämpänä kuin sanomatta jätettyä. Kuvat eivät avanneet minulle juuri mitään. Tekstin olisin voinut lukea. Yhdistelmänä liian vaikeaselkoista ja siksi tyhjää.
Buster Keaton: Viikko rakennusmiehenä (1920) Katselin tästä pätkän ja elokuva vaikutti sattuvalta kuvaukselta tee-se-itse -rakentajan touhuista. Paikoin nauratti, varsinkin se savupiipun asennus.
Crystal Moselle: The Wolfpack (USA, 2015) Dokumenttielokuva, joka omalta osaltansa osoittaa, että kertomus todellisista tarinoista voi kohota teeman elokuvafestivaalin kaltaisen tapahtuman huomattavimmaksi taideteokseksi. Sillä dokumenttikin on taidetta, siinä ei kuvata kaikkea mitä havaitaan vaan luodaan näkemys tapahtuneesta.
Nagasi Oshima: Merry Christmas, Mr. Lawrence (Japani, 1983) Katselin tämän perjantai-iltana, kun ei vaimon kanssa jaksettu Svengijengiä katsella. Vaimo ei jaksanut katsella tätäkään. Pidin kovasti tästä elokuvasta silloin 1980-luvulla, kun sen katselin veljien kanssa jonkin pääsiäisen aikaan. Nyt huomasin aika paljon pieniä puutteita, mutta onneksi elokuvan sydämeksi rakennettu takaumaosio toimii ihan ok.
Michelangelo Antonioni: Ammatti: reportteri (Italia, 1975) Katselin mustan perjantain lopuksi tämän elokuvan, jossa oli ihan jännä tunnelma, mutta pituutta ehkä vähän liikaa. Lopussa oleva ikkunasta kuvattua näkymää taltioiva kohtaus toi mieleen Michael Haneken elokuvat Kätketty ja Valkoinen nauha, joissa esitetään samaan tapaan jotakin vaikeasti havaittavaa, joka tapahtuu osin katsojan nähden, mutta jonka merkitystä ei ymmärrä, ellei katsele tarkkaan.
Chris Marker: Kiitorata (Ranska, 1962) on tullut sen verran tutuksi vuosien myötä, että jätin sen nyt katselematta, pätkän lopusta näin saunasta tultuani.
Peter Bogdanovich: Viimeinen elokuva (USA, 1971) Olin nähnyt tämän elokuvan joskus tv:stä. Siitä jäi mieleen lähinnä opettajan vaimon suhde nuoreen koijariin. Samaa aihetta käytetään Mikko Niskasen elokuvassa Ajolähtö. Aika pitkäveteinen oli Viimeinen elokuva, lyhentely olisi ollut paikallaan, tosin lopun kuvat tuulisesta pikkukaupungista olivat jotenkin vetoavia.
Buster Keaton: Kalpeanaama (USA, 1921) Näin tästä vain pätkän lopusta, oli oikein hauska. Varsinkin se, kun Buster pakenee riippusillan yli. 70-luvulla näitä paljon esitettiin tv:ssä, lie silloin tullut tämäkin nähtyä.
Wes Anderson: Moonrise Kingdom (USA, 2012) Minulla on oikutteleva suhde tähän elokuvaan. Yritin katsella sitä jo aikaisemmalla esityskerralla, mutta se ei silloin imaissut mukaansa. Tällä kertaa katselin kiinnostuneemmin, mutta kerrassaan väkivaltainen päiväunentarve selätti minut olohuoneen divaanille. Nukuttuani puolisen tuntia katselin kyllä loput. Uskon joskus katselevani elokuvan kokonaan, se vaikutti kivalta.
Laurie Anderson: Koiran sydän (USA, 2015) Nimestään huolimatta tämä runollinen kuvaus kuolemasta ja elämästä sitä ennen ja vähän sen jälkeenkin, kertoo sattumoisin myös elokuvantekijän äidin kuolemasta. Sattumaa tässä on se, että juuri tänä viikonloppuna kasasin keväällä kuolleen äitini viimeisestä vuodesta kertovaa valokuvakirjaa. Aloin ajatella kuvastuuko kirjassani suru. Luulen että kuvastuu, vaikka on siinä valoisillakin kuvilla sekä osansa että paikkansa.
Yaron Zilberman: A Late Quartet (USA, 2012) Ältsin hieno elokuva klassillisen musiikin maailmoista, jotka eivät minulle ole tuttuja. Pystyin seuraamaan elokuvaa helposti. Tykkäsin Pablo Casals-kohtauksesta, siitä miten suuren sellistin antama opetus kerrottiin.
Alan Schneider: Viimeinen rooli (USA, 1965) Tätä pientä elokuvaa markkinoitiin teeman elokuvafestivaalin mainonnassa Samuel Beckettin ja Buster Keatonin harvinaisena yhteistyönä. Onhan se sitäkin. Buster Keaton esittää yksinäisyyteensä linnoittautuvaa miestä, joka joutuu kohtaamaan itsensä, kun on torjunut muitten kohtaamisen mahdollisuuden. Onko elämässä sitten kyse itsensä kohtaamisesta ja voiko itsensä nähdä sellaisena kuin on? Se tuskin tämän elokuvan kautta selviää, mutta tiettyä mielenkiintoa asetelmaan avaa se, että pääosassa on omana aikanaan arvostettu elokuvakoomikko, joka kuvataan itseäänkin (jostain syystä, en tiedä miksi) kauhistuttavana hylkiönä. Tykkäsin siitä, ettei elokuvaan ollut sovitettu mitään musiikkia eikä muutakaan ääntä. Se tarjosi mahdollisuuden keskityttyä kuvaan.
Elokuvan jälkeen esitettiin teemalla vielä tätä lyhyttä elokuvaa taustoittava laaja elokuva nimeltä Notfilm (USA, 2015), tekijänä Ross Lipman. Tekijän itsekritiikistä kertoo elokuvasta kertovan elokuva nimi. Joskus on ihan tarpeen taustoittaa elokuvia tähän tapaan, joten aamulla katselin puolisen tuntia tätäkin elokuvaa.

7 kommenttia:

  1. Olen myös nähnyt näistä monet. Katsoin nyt Paolo Sorrentinon Suuren kauneuden ja Antonionin Reportterin, sekä tuon Lauri Anderssonin.

    Sorrentino on kyllä niin paljon velkaa Fellinille, että se on melkein kiusallista. Vähän niinkuin tuo uusi kotimainen jännäri Sorjonen jonka alku on niin lähellä pohjoismaista menestyssarjaa Siltaa, että vaivaannuttaa sekin. Mutta kyllähän yöllistä Roomaa ja haahuilua siellä ja sen seurapiireissä on mukava seurata marraskuisessa Suomessa.

    Antonionin Reportteri oli minusta tiivistunnelmainen ja aikaa hyvin kestänyt. Nicholson oli jo silloin hyvä näyttelijä. Sen ajan kuuluisuus Maria Schneider ei minusta oikein istunut rooliinsa. Ja hirveän ruma tuo seitsemänkymmenluvun muoti, jossa suurin osa vaatetuksen kankaasta käytettiin lahkeisiin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, me nuorekkaat blogeeraajat olemme nähneet jo paljon ja monenmoista. Ainakin tv:stä. Minä en sentään ole nähnyt sen enempää Siltaa kuin Sorjostakaan muuten kuin mainoksissa.

      Reportteri-elokuvan vaatetukseen en kiinnittänyt huomiota, mutta sen sijaan silmääni ilahdutti taksina käytetty Fiat vai olisiko peräti ollut Lada, joka on Fiatista kehitetty? Nicholsoninkin suoritus toimi paremmin niin kauan kuin hän hortoili itsekseen. Minusta elokuvan tunnelma olisi saattanut valahtaa liian flegmaattiseksi juuri ilman Nicholsonin säteilevää, joskin tässä paljolti piilossa pysyvää energiaa.

      Poista
  2. Joitain olen nähnyt, vaikken nyt mitään Teemalta katsonutkaan.

    Viikko rakennusmiehenä on kiva, Keatonin lyhäreistä paremmasta päästä.
    Kiitorata tietty on hieno.

    Viimeinen elokuva oli aika pettymys, olen muutamasta muusta Bogdanovichin elokuvasta pitänyt paljonkin ja tuo on kehuttu mutta...minusta tosi tylsä.
    Mutta olen huomannut että leffat joiden tarkoituksena on ilmeisesti herättää jotain nostalgiafiiliksiä yleensä eivät toimi minuun (myöskään se Svengijengi/American Graffiti ei ole lainkaan minun juttuni).

    Moonrise Kingdom on, no, kiva, paras Wes Andersonin leffa jonka olen nähnyt (niistä neljästä) mutten minä tätäkään varsinaisesti hyväksi julista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelen tykänneeni siitä Keaton elokuvasta, jossa hän harrasti lopussa urheilua rakkauden vuoksi, en muista sen nimeä ja vaikutelmakin on nuoruusvuosilta. Keatonin lisäksi minuun vetosivat Harry Langdon ja Harold Lloyd. Hiljattain esitettiin Harold Lloydin lyhytelokuva Never Weaken, se on uskomattoman upeasti ideoitu ja toteutettu. Chaplin on jotenkin omassa korkeimmassa laatuluokassaan, vaikka en jaksakaan kaikkia hänen varhaisimpia törmäilyjään aina katsella.

      Viimeinen elokuva on lähinnä mielenkiintoinen, kun on niin paljon tuttuja naamoja nuoruuttaan säihkyvinä.

      Wes Andersonin elokuvista - tarkastin wikipediasta - olen näköjään nähnyt vain tuon Darjeeling Limited, joka oli aika oudontuntuinen sekin. Royal Tenenbaums vaikuttaa kiinnostavalta, ehkä myös se vedenalainen elämä.

      Poista
    2. Mä en oikein Chaplinin leffoille ole lämmennyt, draamassaan on ansioita mutta sitä yleistä slapstickiaan en vaan jaksa.

      Lloyd on kultakaudellaan oma suosikkini, joistain ihan varhaisista jutuista en niin välittänyt (ja ilmeisesti itsekin myönsi että oli silloin vain heikompi Chaplin-kopio) ja Never Weakenia en ole nähnyt mutta sitä seuraavissa leffoissa on lukuisia hienoja tapauksia (asiaan ehkä vaikuttaa se, että Lloydin leffoissa on oikeasti käsikirjoitukset joissa on juonia ja henkilöitä eikä vaan gageja, vaikka gagitkin ovat hyviä).
      Keaton tuntuu vähän epätasaisemmalta, parempaa ja huonompaa on siroteltu pitkin uraa (niistä mitä olen nähnyt, isoja aukkoja vielä on...)
      Langdonia en ole tainnut nähdä ollenkaan.

      Poista
    3. Minusta Chaplinin pitempi elokuva City Lights in parhaimpia elokuvia mitä löytyy! Sirkus on myös hieno ja onhan niitä juuri pitemmissä elokuvissa muitakin kelpo katseltavia, kuten Kuningas New Yorkissa ja Kultakuume niin ja Limelight.

      Luulen että olet nähnyt tuon Lloydin Never Weakenin. Siinä hän taiteilee korkean rakennuksen metallipalkilla. Varmaan tullaan uusimaan niitä Harry Langdon -elokuviakin.

      Poista
    4. Joo, Kaupungin valot toimii hyvin kun fokuksensa on draamassa, sen sijaan esim. Nykyaika on suunnilleen yhteenharsittu sarja lyhäreitä jonkalaisia teki 15 vuotta aiemmin...

      Voi olla että olen Never Weakenin joskus nähnyt, lapsena näin joitain niitä telkkarista mutta en paljoa muista, sekalainen joukko muita Lloydin leffoja on tullut viime vuosina katsottua DVD:llä ja pitäisi varmaan ne loputkin nähdä.

      Poista