Ajatuksia sosialismin ajan kirjallisuudesta

Hyödynnän tekstini väliotsakkeissa tunnetun kirjallisuuden nimiä.

Landet som icke är

Noin vuoden ajan luin eurooppalaisen sosialismin aikaista kirjallisuutta saadakseni sitä kautta jonkinlaisen käsityksen elämästä sosialistisissa maissa. Halusin tutustua katoamassa olevaan lähihistoriaan, kun siihen vielä on mahdollisuus vähällä vaivannäöllä. Sain todeta, että kyseinen kirjallisuus on todellakin katoamassa kirjavarastojen kätköihin uudemman kirjallisuuden vallatessa tilaa kirjastojen hyllyiltä. Muutamaa lukemaani kirjaa ei ollut Kuopion kirjaston lainausjärjestelmässä lainkaan, onneksi ne sentään löytyivät kirjaston tietokannasta lainattavina, joskin varastossa säilytettävinä. Yksi oli kadonnut, sain sen hankittua divarista. Kaiken kaikkiaan tiedon hakeminen sosialismin ajan kirjallisuudesta muistutti jossain määrin salapoliisin työtä – siksi kai tämä loppuanalyysikin. Koska en ole mikään Poirot, heittelen ajatuksiani tähän missä sattuu järjestyksessä, eivätkä kaikki palaset loksahda kohdalleen.

Totuus ja oikeus

Virolaisen A. H. Tammsaaren moniosaisen romaanin nimi sopinee kuvastelemaan sitä vaikeutta, mikä sisältyy sosialistisen ajan kirjallisuuden tulkintaan. Monet näkevät reaalisosialismin 1900-luvun suurimpana rikoksena, ihmisiä vangittiin, tuomittiin leireille, teloitettiin, pidettiin jatkuvassa pelossa. Tämä on varmasti totta. Mutta onko se koko totuus? Reaalisosialismissakin ihmiset elivät ihmisen elämää, niissä puitteissa, jotka heille oli suotu. Olisiko kaikki se elämä ollut turhaa? Olisiko kaikki sosialismin ajan taide turhaa? Pelkkää hengissä sinnittelyä tai valehtelemista?

Oman näkemykseni mukaan ihmisen itsetunnolle on hyväksi, mikäli hän keksii ruveta syyttämään jotakin toista omasta onnettomuudestaan. Sosialismi – luhistunut menneisyyden talousjärjestelmä on erinomainen syntipukki, koska se ei voi puolustautua ja sitä kohtaan tunnetaan yleistä vastenmielisyyttä. Monessa tapauksessa se vastenmielisyys on oikeutettuakin, mutta tuskinpa kumminkaan joka asiassa.

Minun mielestäni on totta, että sosialismin ajan kirjallisuus tuotti kelpo luettavaa samalla tavalla kuin aikansa kirjallisuus muuallakin. Sosialismin ajan kirjallisuutta on oikeus pitää kuvauksena todellisuudesta, vaikka sen mahdollisuudet koko totuuden ilmaisemiseen olivatkin rajoitetut.

Wovon man nicht sprechen kann...

Kaikkia asioita ei saanut sanoa suoraan sosialismin ajan taiteessa. Sama päti koko yhteiskuntaan. Neuvostoliiton johdon sananvalintoja tulkittiin mikroskooppisen tarkasti, puhuttiin kremnologiasta, lähes huomaamattomien vihjausten näkemisestä ilmaisujen erilaisuuden kautta. Lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa sosialistista järjestelmää ei arvostella kovinkaan merkittävästi. Jopa sosialistimaitten ulkopuolelta tulevat kirjoittajat suhtautuvat sosialismiin kohteliaalla ymmärtämyksellä. Poikkeuksen muodostavat Pentti Saarikoski (Aika Prahassa, 1967) ja Jörn Donner (Berliini – arkea ja uhkaa, 1958), jotka luultavasti kuvaavat näkemäänsä sellaisena kuin sen näkevät ja tuntevat. Yleensä järjestelmän arvostelu sosialistimaitten kirjallisuudessa ei kyseenalaista sosialismia vaan näkee sen toteuttamisen yksityiskohdissa tiettyjä puutteita, esim. virkavaltaisuudessa. Arvostelu kohdistuu usein myös maaseudun muuttumiseen, perinteisen venäläisen kyläyhteisön katoamisesta runoili jo Sergei Jesenin 1920-luvulla. Osip Mandelstam (Egyptiläinen postimerkki, 1927) verhoaa syvän huolensa lapsuutensa Pietarin kaoottisesta muutoksesta syyttämällä siitä maaliskuun vallankumousta.

Sota –

Sota on tärkeä teema sosialismin ajan kirjallisuudessa. Se ei tietenkään ole aina pääteema, mutta rauhan aikanakin se näyttelee tärkeää roolia kuolleena miehenä kulissien takana. Sota synnytti sosialistiset valtiot. Venäjällä tsaarin valta kaatui ensimmäiseen maailmansotaan, toinen maailmansota ajoi keski- ja itä-Euroopan Neuvostoliiton otteeseen. Usein sota on merkinnyt paitsi draamaa ja tragediaa, myös sankaruutta. Sitä ei voi olla huomaamatta. Neuvostoliiton syntyyn liittyneet sodat tosin yleensä esitetään masentavina. Mutta Suuri Isänmaallinen Sota, kuten toista maailmansotaa Neuvostoliitossa kutsuttiin, synnytti sankaritarinoita. Kun sankaruus oli puhkikulutettu, syntyivät uudenlaiset sankarit, sellaiset joita Emmanuil Kazakevitš edelsi hämmästyttävän hienolla novellillaan Kaksi miestä arolla (1948). Kokematon, hätääntynyt upseeri saattaa toiminnallaan pataljoonansa vihollisen hyökkäyksen armoille. Kenttäoikeus tuomitsee miehen kuolemaan, mutta ennen tuomion täytäntöönpanoa omat joukot perääntyvät ja tuomittu jää vartijansa kanssa kahden arolle. Samaan erikoisen asetelmalliseen ja myyttistä sankaruutta rikkovaan sävyyn kirjoitti Boris Vasiljev romaanissaan, joka suomennettiin nimellä Ja ilta oli rauhaisa (1969).

Sota ei jäänyt pelkkiin sodan kuvauksiin vaan sota jatkui ihmisten mielessä vielä rauhan aikanakin. Aluksi sodan loppuminen lienee vaikuttanut innostavalla tavalla. Yhteinen vihollinen, fasismi, oli murskattu, nyt ruvettaisiin rakentamaan uudenlaista yhteiskuntaa. Sodan aikana kuitenkin tapahtui yhtä ja toista, joka vannehti ihmisten mielessä myös kirjojen sivuilla. Esimerkkeinä tästä voi esittää vaikkapa latvialaisen Evalds Vilksin juutalaisvainoista kertovan kummituskertomuksen Keskiyöllä (1968) tai liettualaisen Vytautas Martinkusin saksalaismiehityksen tapahtumista kertovan novellin Russellin paradoksi (1969). Myös joissakin romaaneissa sota kummittelee taustalla vielä vuosikymmenien jälkeen. Merkillepantavaa on kuinka sekä liettualainen Algirdas Pocius novellissaan Heinäkuorma (1961) että virolainen Rein Saluri novellissaan Muisti (1972) kertovat kumpikin metsäveljistä, jotka jatkoivat taistelua neuvostomiehittäjiä vastaan sodan loputtua.

Jörn Donner kuvaa monipuolisesti kylmää sotaa kirjassaan Berliini – arkea ja uhkaa (1958). Jos Tšekkoslovakian miehitystä voi nimittää kylmäksi sodaksi, siitä kertoo myös itäsaksalaisen Reiner Kunzen teos Nuo ihmeelliset vuodet (1976). Unkarin kansannousu muodostaa ajallisen jakolinjan Ákos Kérteszin romaanissa Kunnon ihminen (1971).

– ja rauha

Sodanjälkeinen rauhanaika on kuvauksen kohteena monissa romaaneissa ja novelleissa. Sotilaan vaikeasta kotiinpaluusta kertovat Andrei Platonov novelleissaan Potudanjoki (1936) ja Paluu (1946) sekä ukrainalainen Grigor Tjutjunnik novellissa Ustin ja Oljana. Mitä tehdä, kun vaimolla on toinen – niin vai onko sillä? Huomattava novelli on myös unkarilaisen Tibor Déryn kirjoittama Rakkaus (1956), jossa mielipidevanki palaa kotiin vuosikausien linnareissun jälkeen. Vankilasta palaa vapauteen myös Vasili Šukšinin romaanin Punainen heisipuu (1973) päähenkilö Jegor. Hän on taparikollinen, hänelle vapaus merkitsee paluuta rikoksen teille – vai merkitseekö?

Lähes idyllisenä kuvauksena elämästä DDR:n maaseudulla koin Christa Wolfin romaanin Kesänäytös (1989), jossa toisilleen tutut kaupunkilaiset perhekunnat hakeutuvat kesäasunnoilleen, joita ovat hankkineet samasta, pienestä mecklenburgilaiskylästä. Oili Tannisen kuvaus elämästään Neuvostoliiton pääkaupungissa Samovaari – elämää Moskovassa (1963) henkii rauhanomaista rinnakkaineloa ja venäläisen elämäntyylin lempeää hyväksymistä. Konstantin Paustovskin kertomusten valikoima Venäjän sydänmailla kuvaa näkymiä, jotka tosiaankin soveltuvat kirjan otsikkoon. Monenlaisten luonnonilmiöitten parissa Paustovski löytää aikaa vaikka katsella poutapilvien vaellusta.

Kuinka teräs karaistui

Rauha tuo tullessaan jälleenrakennuksen, jossain maan kolkissa otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön vesivoimavaroja, kuten Nikolai Tihonovin novellissa Bolsevikki Simon (1932). Leivän sijasta kansalaisille saattaa ollakin tarjolla sähkövaloa, kertoo Andrei Platonov novellissaan Sähkön kotimaa (1939). Työ on tärkeä osa arkea, kuten virolaisen Mats Traatin romaanissa Viisi tanssia (1971), joka koostuu viidestä maalaiskylän elämän kuvauksesta 1900-luvun alkuvuosista maatalouskolhoosien aikaan. Näennäisen idyllisen kuvauksen työstä kodin piirissä ja vähän muuallakin tarjoaa unkarilaisen Magda Szabón novelli Kukonlaulun aikaan (1967). Unkarilainen Erzsébet Galgóczi kuvaa novellissaan Miljoona kilometriä Budapestiin (1967) yhteiskunnallista kiipijää, joka vähät välittää työnsä tuloksista yhteiskunnalle, kunhan itse saa tarvitsemansa hyödyn. Säntillistä työntekijää kuvaa romaanissaan Kunnon ihminen (1971) unkarilainen Ákos Kértesz. Moitteettomuutta tavoittelevan päähenkilön elämää kahlitsee isoisän maahanmuuttajataustasta johtuva oman erilaisuuden pelko. Tehdastyön parissa, vaikkakin ammattikirjailijan johdattamana, kuljetaan Ilja Erenburgin romaanissa Suojasää (1956), joka antoi nimen koko aikakaudelle.

Omat versionsa työnteosta kertoo myös tšekkiläinen Bohumil Hrabal romaaneissaan Tarjoilin Englannin kuninkaalle (1971) ja Liian meluisa yksinäisyys (1976). Tarjoilin Englannin kuninkaalle pohtii rahanteon mielekkyyttä, kun taas Liian meluisa yksinäisyys keskittyy yhteiskunnallisesti vanhentuneen kirjallisuuden pelastamiseen paalaimelta(!).

Nuoren Wertherin kärsimykset

Modernia ihmiskuvaa edustavassa novellissaan Fro (1937), Andrei Platonov kuvaa nuorta, itseään etsivää naista, jonka poikaystävä on vielä vankemmin virittynyt ula-taajuuksille. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneissä kansandemokratioissa tämänkaltaisia hahmoja nousee esiin myös. Nuorisokuvauksina virolaisen Mati Untin pienoisromaani Velka (1964) ja itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin nuorisoromaani Nuoren W:n uudet kärsimykset (1973) ovat kesympiä kuin Platonovin Fro, mutta ne ovat selvästi yhteiskunnallisempia. Itäsaksalaisen Reiner Kunzen pieni kirjanen Nuo ihmeelliset vuodet (1976) kuvaa karulla tavalla nuorison vaikeutta sopeutua tylyn sotilaalliseen DDR-menoon. Paljon laimeammalla linjalla yhteiskunnallisesti ollaan slovakialaisen Klára Jarunkován nuorisoromaanissa Vaitelias veli (1967),Vera Panovan nuorisoromaanissa Serjoža (1955) ja Gavriil Trojepolskin romaanissa Bim Mustakorva (1971). Romaanit kuvaavat lapsia ja nuoria jokseenkin uskottavalla ja lämpöisellä tavalla, mutta sisältävät myös vakavia teemoja. Omilla ulottuvuuksillaan pelaa Eduard Uspenskin satukirja Fedja-setä, kissa ja koira (1974), kertomus, johon useampi ihastuu ensilukemalta.

Aikuisväestön luettavaksi tarkoitettu lapsuuskuvaus on albanialaisen Ismail Kadaren romaani Kivisen kaupungin kronikka (1971), jossa eteläisen Albanian kaupunki vapautuu milloin minkäkin vallanpitäjän otteesta ja saa viimein nähdä vallassa albanialaiset kommunistit. Vielä lohduttomampi nuoren elämän kuvaus on bulgarialaisen Jordan Raditškovin romaani Vuoret tulivat lähelle (1977), kertomus täpärästi kuolemalta pelastuneen nuoren ajautumisesta omaan, erilliseen maailmaansa. Ehkä vieläkin rankempi on kirgisialaisen Tšingiz Aitmatovin romaani Valkoinen laiva (1971). Vanhempiensa hylkäämä lapsi viettää yksinäistä elämää vuoristossa uneksien paluusta isän ja äidin huomaan. Erittäin hieno, mutta astetta lempeämpi lapsuuskuvaus on Valentin Rasputinin novelli Ranskan tunteja, jossa nuori ranskanope yrittää auttaa omillaan sinnittelevää, köyhää oppilastaan.

Nenä

Huumorin osuus lukemissani kirjoissa on hankalasti määriteltävä juttu. Osa huumorista on sellaista sarkasmia, jota kaikki eivät huumorina pitäisi. Joitakin selkeitä huumoripläjäyksiä joukkoon silti mahtui.

Vasili Belovin kertomusvalikoima Kaksi valoisaa vastakkain (1960- ja 1970-luvuilta) sisälsi sentyyppistä maaseutuhenkistä huumoria, joka ei oikein minuun tehonnut. Naurut jäivät vähiin. Herakat naurut kirvoitti lastenkirja Fedja-setä, kissa ja koira. Bohumil Hrabalin kirjat sisältävät myös paljon huumoria, joskin se huumori ei aina naurata. Ehkä humoristisin hänen teoksistaan oli Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille. Jotkut novellit oli tehty pakinamaisella asenteella. Erityisesti muistuvat mieleen bulgarialaisen Liljana Mihailovan novelli Solisti, joka kertoi maalauskeikkoja tekevästä oopperalaulajasta sekä bulgarialaisen Georgi Velitškovin kertomukset Tuhkimosatu ja Kilpailevat kaupungit. Myös latvialaisen Andris Jakubānsin novelli Anton ja Kleopatra edustaa makaaberista aiheestaan huolimatta lämmintä, humoristista asennoitumista elämään. Aidon humoristiseksi luen myös liettualaisen Saulius Tomas Kondrotasin kertomuksen Keräilijä (1980). Näen siinä sellaista todellisuutta taivuttavaa vinhan kaunista outoutta, joka minua kunnon kertomuksissa miellyttää. Oudon kertomuksen tarjosi myös Mihail Bulgakov Gogolin Kuolleitten sielujen fanifiktiossaan Tšitšikovin seikkailut (1925). Neuvostoproosa sisälsi Mihail Zoštšenkon kertomuksen Pirunpeliä (1922), jonka huumori ei kumminkaan uponnut minuun erityisemmin. Ehkä sitä ratkiriemukkainta tekstiä sisälsi unkarilaisenGyörgy Moldovan novelli Lyömätön yksitoistikko (1966), jossa jalkapallovalmentaja ottaa valmennettavakseen apinajoukkueen.

Olisin kernaasti sallinut huumorin tulla tyköni laajemminkin, mutta tähän oli tyydyttävä.

Saatana saapuu Moskovaan

Koska luin myös valikoiman Mihail Bulgakovin kertomuksia, tulee hänet ilman muuta mainita tässä. Novelli Kaanin tuli ja kertomus nimeltä Morfiini sopivat otsakkeen alle hieman eri syistä. Kaanin tuli kertoo matkailijajoukosta, joka tulee vierailemaan museona säilytetyssä kaanin palatsissa. Vanha ja uusi maailma kohtaavat. Morfiinissa kohtaavat huumaavasta aineesta riippuvaiseksi rapsahtavan lääkärin maailmat ja todellisuus, jossa elää hänen hoitajansa. Koska Saatana saapuu Moskovaan kertoo Pahan voimien vierailusta neuvostokaupungissa, mainitsen tässä jotain muutakin otsakkeen alle sopivaa lukemastani. Osip Mandelstamin novellissa Egyptiläinen postimerkki (1927) Pietarin kaupunkiin saapuvat neuvostot ja ne saavat kaupungin sekaisin. Arkadi ja Boris Strugatskin scifi-romaanissa Stalker (1972) kaupunkiin saapuu toisen aurinkokunnan alus aiheuttaen pitkäaikaista huolta ja hämmennystä. Strugatskien toisessa romaanissa Hankala olla jumala (1964), ihmiskunnan edustajat menevät sotkemaan elämää planeetalla, jossa elellään vielä keskiaikaa. Puolalaisen Stanisław Lemin romaanissa Costaricanan pikkuvaltiossa järjestetyssä Futurologisessa kongressissa (1971) mieltäohjailevat huumeet sotkevat kaikkien asiat. Toisen puolalaisen Jerzy Andrzejewskin romaanissa Vetoomus (1968) mielen sairaudesta kärsivä mies näkee itseään vakoilevana paholaisena oman maansa salaisen poliisin. Eihän sellaista voi tapahtua. Dmitri Šoštakovitš näkee muistelmissaan paholaishahmona Stalinin. Virolaisen Jaan Krossin novellikokoelmassa Silmien avaamisen päivä (1979 – 1986) nähdään paholaisena miehittäjät, ensin saksalaiset, sitten neuvostoliittolaiset. Liettualainen Antanas Vienuolis kertoo novellissaan Tähtitieteilijä Šmukštaras (1952) maalla asuvasta miehestä, jota kiinnostaa muukin kuin heinänteko – ja sekös on kyläläisille liikaa. Bertolt Brechtin näytelmässä Galilein elämä (1955) tunnettu luonnontutkija joutuu papiston vainon kohteeksi. Jugoslavialaisen Branimir Šćepanovićin pienoisromaanissa Suu täynnä multaa (1974) on vuoristoon saapuneen miehen poikkeava käytös liikaa muille luonnossa liikkujille, mikä riittää käynnistämään vainon.

Kuolema Venetsiassa

Joku varmaan ajattelee, että eihän Venetsia liity sosialismin ajan kirjallisuuteen mitenkään, mutta kumma kyllä tšekkiläisen Josef Škvoreckýn dekkarikertomusten sarja Luutnantti Borůvkan murheet (1962 – 1965) sisältää tarinan, jossa tehdään murha Venetsiassa. Škvoreckýn kertomukset ovat viihdehenkisiä, joskin toisinaan hän ajautuu kirjoittamaan kuolemasta pohdiskelevampaankin sävyyn. Toisessa lukemassani dekkarissa, latvialaisen Alberts Belsin romaanissa Häkki (1972), kuvataan kuoleman lisäksi riikalaista elämää. Erikoinen kuoleman kuvaus on Nodar Dumbadzen nimikertomus valikoimasta Kiittämätön ja muita gruusialaisia novelleja. Satavuotias huomaa syntymäpäivänään eläneensä jo tarpeeksi. Äidin kuolema ja hautajaiset ovat aiheena romanialaisen Zaharia Stancun romaanissa Miten sinua rakastinkaan (1968). Kylän leipurin ja hänen vaimonsa kuolemaa ratkotaan bulgarialaisen Jordan Raditškovin kolmessa novellissa, jotka ovat peräisin kokoelmasta Ruutiaapinen (1971). Jaakko Rugojev runoilee pienten karjaiskylien kuolemasta kokoelmassaan Maan huolia (1978), samasta aiheesta kertoo Antti Timonen novellissaan Järvi vain kohisee ja kohisee (1958). Itäsaksalaisen Christoph Heinin romaani Vieras, ystävä (1982) alkaa päähenkilönä olevan sinkkunaisen miesystävän hautajaisista. Romaanissa keskitytään kuitenkin ennen muuta kyseisen naishenkilön sisäiseen rakenteeseen.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Tässä viimeisessä luvussa tarkastelen pienen esimerkin kautta sitä tärkeintä tunnetta mitä kuvitella saattaa. Appelsiininkukkien tuoksua. On vaikea keksiä missä lukemistani kirjoista ei olisi ollut mukana rakkautta. Runoista sitä löytyy. Neuvostolyriikkaa 3 -valikoimassa oli Anna Ahmatovan rakkausruno, se jossa ”Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin, eikä pilvillä ollut lupa sitä kupolia pimentää...” Ainakin erään suomennoksen mukaan. Majakovskin Amerikkaa mollaavat runot pysähtyvät ihastelemaan Brooklynin siltaa. Fedja-sedän vanhemmat etsivät poikansa laajan Venäjänmaan kylistä. He tekevät sen tietenkin rakkaudesta. Dmitri Šoštakovitš sanailee kyynillisesti, mutta hän rakastaa musiikkia, muusikkotovereitaan selvästi myös. Samanlaista rakkautta omaan lajiinsa tuntee jääkiekkoilija Valeri Harlamov. Puolalainen Krzysztof Kieślowski ei hymyile paljon ja on taipuvainen pessimismiin, mutta hän rakastaa elokuvaa.

Sitten se esimerkki. Novellissaan Paluu (1946) neuvostoliittolainen Andrei Platonov kertoo tarinan kapteeni Aleksei Ivanovista, joka kotiutetaan asepalveluksesta pitkien sotavuosien jälkeen. Kotimatkalla hän tutustuu Mashaan. Aleksei jää pariksi päiväksi naisen luokse. Sitten hän jatkaa keskeytynyttä kotimatkaansa. Kotona odottavat vaimo, poika ja tytär. Isä ei tunne asemalle vastaantullutta Pjotr-poikaa, 11-vuotiasta, joka on kotona oppinut tekemään kotitöitä. Aleksei ja Pjotr saapuvat kotiin. Petruška neuvoo ja opastaa viisivuotiasta siskoaan, toisinaan äitiäänkin. Jokin on oudosti, Aleksei saa kuulla äidin työtoverista, Semjon-sedästä, joka usein poikkeaa kylässä. Mustasukkaisuus roihahtaa sodasta palaavan soturin mieleen. Asiaa ei auta, kun vaimo kertoo miten Semjon on ollut perheelle avuksi. Seuraa sekava välienselvittely, joka sekoittaa enemmän kuin selvittää. Aleksei muistaa Mashan, hän päättää jättää perheensä matkustaakseen naisen luo. Hän nousee junaan, juna lähtee, mutta junan ikkunasta hän näkee kaksi lasta, pienen pojan ja vielä pienemmän tytön juoksevan junan perässä ikäänkuin he yrittäisivät huutaa jotain sellaista, että juna kulje hitaammin! Laitan tähän kauniiksi lopuksi lainauksen kyseisen novellin lopusta:

Nyt Petruška ja Nastja juoksivat kaukana junan takana kiskojen viereistä hiekkapolkua pitkin. Petruška piti edelleenkin pientä Nastjaa kädestä ja raahasi tätä perässään kun tämä ei enää ehtinyt tepsuttaa omilla jaloillaan.

Ivanov heitti selkärepun vaunusta ratapenkalle ja laskeutui sitten itse vaunun alimmalle askelmalle ja hyppäsi junasta samalle hiekkapolulle, jota pitkin hänen lapsensa juoksivat hänen jäljessään.