Teeman elokuvafestivaali 2016

Poimin tähän elokuvat, joita tulin katselleeksi:

Buster Keaton: Teatteri (1921) Huumori vanhentunutta. Tarkoitettu naurattamaan, mutta ei naurattanut. Tai ehkä en ollut vain sillä tuulella?

Paolo Sorrentino: Suuri kauneus (Italia, 2013) Seuraavan elokuvan alussa korostetaan, ettei lisää ole parempi. Onneksi tätä herkkua ei ollut enää tämän enempää. Tuo mieleeni  Federico Fellinin elokuvaa 8½. Molemmat saaneet oscarin. Ihme kyllä tai sitten ei, aloin jälkeenpäin miettiä eniten juuri tätä Suuri kauneus -elokuvaa. Sen ellottavuudessa on jotain puhuttelevaa.

Chris Marker: Vailla aurinkoa (Ranska, 1983) Sekava essee-elokuva, joka on pääosin kuvattu Japanissa. Pohtii mm. aikakäsityksen eroja eri kulttuureissa. Elokuvan aikana luettavassa (lopussa Sandor Krasnan kirjeiksi nimetyssä) tekstissä sanotaan kutakuinkin näin: ”Muistaminen ei ole unohtamisen vastakohta vaan sen kääntöpuoli. Me emme muista vaan kirjoitamme muistia uudelleen, kuten historiakin kirjoitetaan uudelleen.” Loppuhaminoissa mietitään, että länsimaissa pidetään olevaista tärkeämpänä kuin olematonta ja sanottua tärkeämpänä kuin sanomatta jätettyä. Kuvat eivät avanneet minulle juuri mitään. Tekstin olisin voinut lukea. Yhdistelmänä liian vaikeaselkoista ja siksi tyhjää.

Buster Keaton: Viikko rakennusmiehenä (1920) Katselin tästä pätkän ja elokuva vaikutti sattuvalta kuvaukselta tee-se-itse -rakentajan touhuista. Paikoin nauratti, varsinkin se savupiipun asennus.

Crystal Moselle: The Wolfpack (USA, 2015) Dokumenttielokuva, joka omalta osaltansa osoittaa, että kertomus todellisista tarinoista voi kohota teeman elokuvafestivaalin kaltaisen tapahtuman huomattavimmaksi taideteokseksi. Sillä dokumenttikin on taidetta, siinä ei kuvata kaikkea mitä havaitaan vaan luodaan näkemys tapahtuneesta.

Nagasi Oshima: Merry Christmas, Mr. Lawrence (Japani, 1983) Katselin tämän perjantai-iltana, kun ei vaimon kanssa jaksettu Svengijengiä katsella. Vaimo ei jaksanut katsella tätäkään. Pidin kovasti tästä elokuvasta silloin 1980-luvulla, kun sen katselin veljien kanssa jonkin pääsiäisen aikaan. Nyt huomasin aika paljon pieniä puutteita, mutta onneksi elokuvan sydämeksi rakennettu takaumaosio toimii ihan ok.

Michelangelo Antonioni: Ammatti: reportteri (Italia, 1975) Katselin mustan perjantain lopuksi tämän elokuvan, jossa oli ihan jännä tunnelma, mutta pituutta ehkä vähän liikaa. Lopussa oleva ikkunasta kuvattua näkymää taltioiva kohtaus toi mieleen Michael Haneken elokuvat Kätketty ja Valkoinen nauha, joissa esitetään samaan tapaan jotakin vaikeasti havaittavaa, joka tapahtuu osin katsojan nähden, mutta jonka merkitystä ei ymmärrä, ellei katsele tarkkaan.

Chris Marker: Kiitorata (Ranska, 1962) on tullut sen verran tutuksi vuosien myötä, että jätin sen nyt katselematta, pätkän lopusta näin saunasta tultuani.

Peter Bogdanovich: Viimeinen elokuva (USA, 1971) Olin nähnyt tämän elokuvan joskus tv:stä. Siitä jäi mieleen lähinnä opettajan vaimon suhde nuoreen koijariin. Samaa aihetta käytetään Mikko Niskasen elokuvassa Ajolähtö. Aika pitkäveteinen oli Viimeinen elokuva, lyhentely olisi ollut paikallaan, tosin lopun kuvat tuulisesta pikkukaupungista olivat jotenkin vetoavia.

Buster Keaton: Kalpeanaama (USA, 1921) Näin tästä vain pätkän lopusta, oli oikein hauska. Varsinkin se, kun Buster pakenee riippusillan yli. 70-luvulla näitä paljon esitettiin tv:ssä, lie silloin tullut tämäkin nähtyä.

Wes Anderson: Moonrise Kingdom (USA, 2012) Minulla on oikutteleva suhde tähän elokuvaan. Yritin katsella sitä jo aikaisemmalla esityskerralla, mutta se ei silloin imaissut mukaansa. Tällä kertaa katselin kiinnostuneemmin, mutta kerrassaan väkivaltainen päiväunentarve selätti minut olohuoneen divaanille. Nukuttuani puolisen tuntia katselin kyllä loput. Uskon joskus katselevani elokuvan kokonaan, se vaikutti kivalta.

Laurie Anderson: Koiran sydän (USA, 2015) Nimestään huolimatta tämä runollinen kuvaus kuolemasta ja elämästä sitä ennen ja vähän sen jälkeenkin, kertoo sattumoisin myös elokuvantekijän äidin kuolemasta. Sattumaa tässä on se, että juuri tänä viikonloppuna kasasin keväällä kuolleen äitini viimeisestä vuodesta kertovaa valokuvakirjaa. Aloin ajatella kuvastuuko kirjassani suru. Luulen että kuvastuu, vaikka on siinä valoisillakin kuvilla sekä osansa että paikkansa.

Yaron Zilberman: A Late Quartet (USA, 2012) Ältsin hieno elokuva klassillisen musiikin maailmoista, jotka eivät minulle ole tuttuja. Pystyin seuraamaan elokuvaa helposti. Tykkäsin Pablo Casals-kohtauksesta, siitä miten suuren sellistin antama opetus kerrottiin.

Alan Schneider: Viimeinen rooli (USA, 1965) Tätä pientä elokuvaa markkinoitiin teeman elokuvafestivaalin mainonnassa Samuel Beckettin ja Buster Keatonin harvinaisena yhteistyönä. Onhan se sitäkin. Buster Keaton esittää yksinäisyyteensä linnoittautuvaa miestä, joka joutuu kohtaamaan itsensä, kun on torjunut muitten kohtaamisen mahdollisuuden. Onko elämässä sitten kyse itsensä kohtaamisesta ja voiko itsensä nähdä sellaisena kuin on? Se tuskin tämän elokuvan kautta selviää, mutta tiettyä mielenkiintoa asetelmaan avaa se, että pääosassa on omana aikanaan arvostettu elokuvakoomikko, joka kuvataan itseäänkin (jostain syystä, en tiedä miksi) kauhistuttavana hylkiönä. Tykkäsin siitä, ettei elokuvaan ollut sovitettu mitään musiikkia eikä muutakaan ääntä. Se tarjosi mahdollisuuden keskityttyä kuvaan.

Elokuvan jälkeen esitettiin teemalla vielä tätä lyhyttä elokuvaa taustoittava laaja elokuva nimeltä Notfilm (USA, 2015), tekijänä Ross Lipman. Tekijän itsekritiikistä kertoo elokuvasta kertovan elokuva nimi. Joskus on ihan tarpeen taustoittaa elokuvia tähän tapaan, joten aamulla katselin puolisen tuntia tätäkin elokuvaa.