Powered By Blogger

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Aarni Kouta: Rakkauden temppeli

Aarni Kouta (1884 – 1924) kirjoitti runoja kokoelmaksi, joka julkaistiin vuonna 1920 nimellä Rakkauden temppeli. Kokoelman runot ovat pääosin peräisin vuosilta 1919 ja 1920. Vanhin runoista ilmoitetaan sepitetyksi jo vuonna 1915 Rautalammilla ja vuodelta 1918 lienee peräisin runo Helsingin vapauttajajoukoille.

Kouta on jakanut kokoelmansa runot neljään osaan: Itsenäinen Suomi, Rakkauden temppeli, Luonnon temppeli ja Hengen temppeli. Ensimmäistä osaa, itsenäisen Suomen aiheita käsitteleviä runoja lukuunottamatta on kokoelman perussävy varsin yhtenäinen. Kokoelman alkuun sijoitettu runo Auringolle virittää muun kokoelman hengen ja luonteen. Kokoelman viimeinen runo, Helkatuli, sulkee ympyrän ilmeisen tarkoituksellisesti. Rakkauden temppeli -kokoelma hehkuu Koudan mystistä uskonnollista näkemystä. Kouta yhdistää kristillisen kuvaston luonnontieteellisiin visioihin ja jälleensyntymistä auringon kautta säteilevään kiertokulkuiseen maailmankäsitykseen, kalevalaista kansaa unohtamatta.

Itsenäisen Suomen runot ovat isänmaallisia, ne ylistävät jylhää maata ja sen asukkaita tavalla, joka on juhlarunoille ihan ok. Runo Ahvenanmaa ja Suursaari yhdistää jännästi kahta eri puolilla silloisen Suomen vesiä kohoavaa meren ympäröimää kalliorantaa. Runo Itsenäinen Suomi, joka on ilmeisesti julkaistu ensi kerran Suomen 2-vuotispäivänä, sai minut ajattelemaan väittämänsä vastaisesti, jäivätkö suomalaiset ensin ruotsalaisten ja sittemmin venäläisten ”orjiksi” täysin tahtomattaan.

Rakkauden temppeli -osiossa runoilija siirtyy parin lemmenrunon kautta tähtien tasolle, edellisten elämien ja ajan vastaisen (=tulevaisuuden) vaiheiden aavisteluun. Luonnon temppeli -osiossa näitä ajatuksia inspiroivat vuodenkierron näkymät. Osion avaava runo kertoo kevätukkosesta, mikä jo sinänsä on niin erikoinen aihe, että sipaisenpa siitä tähän pienen näytteen:

Kevätsalama lyö!
Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien
kultainen vyö.
Sähisten sinikäärmeet
kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet
tulenlieskoissa hohtaa.
Jylisee, ukonvaaja
välähtää, kipinöi, salon hongan kohtaa,
tyvehen alas kiireestä asti sen karsien.

(Kevätukkonen)

Runon hurja aihe tarjoaa runoilijalle sitä dramaattista mahtavuutta, jota hän välillä vähän turhaan etsii Suomen luonnosta. Kiihkeä kevääntulo tarjoaa runoiljalle mahdollisuuden myös liittää säkeisiinsä kuvauksen pimeän talven ajaksi kuolleen elämän virkoamisesta valon ja lämmön myötä. Kevätukkosen voi ehkä lukea vertauskuvallisena sisällissodan kuvauksena, mutta kallistun enemmän luonnonmystiikan kannalle. Runo päättyy sanoihin Avaruuksissa soihdut auringon palaa. Kahden runon työ-aiheinen runosarja päättyy runoon Maa-emon antimet. Runoilija ottaa siinä kantaa myös työttömyyteen seuraavasti:

Pidoista työtön pian häädetään,
hän pettäjä on, petti äitiään.

Työn tehnyt tyynnä vartoo satoaan
mut pettäjä – vain perikatoaan.

Runossa Sydänkesän aurinko tuodaan esiin käsite Aurinko-Luoja. Tämä auringon yhdistäminen Jumalaan tuntuu voimistuvan kokoelman loppua kohden, vaikkakin ihan säädyllisissä määrin. Jumalvoimia löytyy kuitenkin myös maan sisältä, kuten osion päättävässä mahtavasti soivassa ja Koudalle jylhän, dramaattisen aiheen tarjoavassa runossa Hekla. Siitä näyte:

On olemuksein synkkä alku-yö,
kuiluissain ainainen käy luova työ.

Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,
siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.

Jään halki sinkoon sinisalamoita,
ei niiden voimaa aurinkokaan voita.

Hengen temppeli -osion nimiruno on omistettu Pekka Ervastille hänen 44-vuotispäivänään vuonna 1919. Ervast oli tunnettu teosofi ja Ruusuristi-järjestön perustaja. Ilmeisesti Ervast ja Kouta olivat ainakin jossain määrin hengellisesti samantapaisia etsijöitä. Runossaan Kouta kuvaa Ervastia hengen temppelin tietäjäksi. Muutaman muun juhlarunon jälkeen on vuorossa runo Kalevalan tietäjät. Tietäjät nähdään varsinkin hengen laihon kasvattajina, suomalaisen taiteen ja tiedon, ymmärryksen herättäjinä. Kalevalan tietäjistä siirrytään sitten parin runon kautta kristilliseen pääsiäiseen ja jouluun. Eräänlaisen liiton kaikelle tälle muodostaa kokoelman päättävä Helkatuli. Runon ensimmäinen säkeistö sitoo yhteen paljonkin Koudan runojen hengestä:

Ikiliekki ihmisen henki on,
se on syttynyt säteistä auringon,
ja päivän puoleen se halaa.
Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa yön,
tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,
ja tähtiin se takaisin palaa.

Kirjassa on 112 sivua, lukaisin sen parissa päivässä. Fraktuuralla painetussa tekstissä olevat w-kirjainta muistuttavat kirjaimet olen runolainauksissa tulkinnut v-kirjaimiksi.

torstai 26. tammikuuta 2017

Lauri Pohjanpää: Kaipuu ylitse ajan

Alle kouluikäisenä sain kotona Lauri Pohjanpää -aiheisen runokylvyn. Vanhempani lausuivat niin ahkerasti eräitä hänen runojaan, että opin ulkoa faabelin Kurki ja joutsen. Olin sen jo aika pitkälti unohtanut, mutta runon perusopetus jäi selkeänä mieleeni. Aikuisena osaa kyllä ymmärtää myös kurjen maallista elämänasennetta. Tuttuja ovat myös runot Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot ja Väsyneet kädet sekä tietenkin Syksyllä, jossa kaksi vanhaa, vanhaa varista istuu aatoksissaan pellon aidalla.

Helena Anhava toimitti Lauri Pohjanpään (1889 – 1962) runoista vuonna 1989 julkaistun valikoiman Kaipuu ylitse ajan, Valitut runot 1910 – 1954. Kirjan lopussa Anhava kertoo valikoiman rakentamisesta ja rakenteesta. Kirjaan valitut runot on järjestelty jokseenkin kokoelmittain ja kokoelmat alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaisesti.

Mielialoja (1910) sisältää kolme runoa sarjasta Haudoilta. Näistä yksi on mainitsemani Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot. Liitän tähän siitä pienen näytteen:

He kaikista on yksin eloon jääneet,
he itkeneet on paljon kyyneleitä,
nyt surunsa jo ammoin ovat laanneet,
nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.

Kokoelmien Uusi kevät (1917) ja Ristiritari (1920) runoista on Anhava koostanut yhteisen osion. Luontolyriikan ja lemmenrunojen sekä uskonnollisten aiheitten keskeltä nousee kuin yllättäin esiin kolme eläinrunoa, jotka pohjustavat Metsän satujen maailmoita. Runo Jänikset sisältää yhden Pohjanpään tunnetuimmista säkeistä: – ”Ei meillä pelätä”, isä vastas – .
Metsän satuja (1924) on Pohjanpään lasten luontoaiheisten runojen varsinainen avauskokoelma. Mukana ovat luontorunoista mm. Kurki ja joutsen, Syksyllä sekä pieni, mutta kaunis Heinä. Loppuosaltaan kokoelma sisältää hengellistä runoutta, minuun vetosi erityisesti Kun kerran hetkeni mun tullut on... Sen kolmas säkeistö sopisi vaikka lehti-ilmoitukseen, mieluiten ilman välimerkkejä, kiitos.
Graalin malja (1926) jätti lähinnä mieleen runon Lapsuus, joka sekin kuuluu siirretyn seuraavasta kokoelmasta.
Sielukellot (1926) Tähän kokoelmaan edellisestä kokoelmasta siirretty Memento mori on runona varsin toimiva, vaikkakin synkeän varoittava. Sielukellot on Pohjanpään itsensä mukaan kokoelma uskonnollisia runoja. Nimiruno kertoo kirkon uskollisen kellonsoittajan kuolemasta ja on kokoelman helmi.
Oodi elämälle (1928) kokoelman alaotsikoksi sopisi ”Lauluja kadotetulle rakastetulle”. Niitten laulujen lisäksi mukana on legendarunoutta ja pari eläinrunoakin.
Väsyneet kädet (1930) alaotsikoltaan Uskonnollisia runoja. Kokoelman nimiruno on minulle erittäin tuttu. Isäni lausui sitä usein kotona. Runon kertoja seisoo vanhempansa, siis isän tai äidin, paarien äärellä ja katselee käsiä, jotka ovat kannatelleet häntä kun hän oli vielä pieni lapsi. Nyt kädet on liitetty ristiin viimeisen kerran. Tätä edeltävät runot kertovat kuoleman odotuksesta. Kokoelmassa on myös käännösrunoja, joista huomiota herättävän vaativan työn Pohjanpää on tehnyt Girolamo Savonarolan pitkässä, hyvin tiiviistä säkeistä koostuvassa runossa Oi Jeesus lohduttaja... Muista runoista vaikutuksen minuun tekevät riimitön runo Vanha kirkko, jossa nuoret pujahtavat kesäyönä autioon kirkkoon veisaamaan sekä Eksynyt tietäjä, jonka aiheena on neljännen itämaan tietäjän legenda. Myös pitempi runo Kauneuden lähteille pohtii mielenkiintoisesti taiteentekijän tekemisen pakkoa ja onnistumisen mahdollisuuksia.
Sininen hämärä (1933) sisältää hyvän joukon tasokkaita faabeleita sekä luonnon innoittamia kuvauksia. Tykkäsin erityisesti runosta Šakaalit, vaikka se tekeekin šakaaleista häikäilemättömiä toisten onnettomuudesta hyötyjiä.
Kärsimys ja elämä (1936) alaotsikkona Uskonnollisia runoja. Vaikka uskonnollisuus vallitsee aiheissa, eivät runot ole kireän rukoilevaisia. Parhaita onnistumisia ovat Jeesuksen lapsuudesta kertova Kerjäläispoika sekä keskiaikaiseen aiheeseen perustuva Basle-munkki.
Mustarastas (1941) kokoelmasta löytyy luontorunoja, legendoja ja muutama viittaus sotaan. Koskettavimpana koin runon Salakuljettaja, jossa kertoja tuntee elävänsä kuin vieraassa, vihan maassa piilotellen sydämessään uskoa valoon ja hyvyyteen. Muutenkin harkittua, taitavaa lyriikkaa.
Kottaraisen huilu (1947) Teemana pysähtyneen rauhan runot, joista miellytti Lahonnut laituri, jossa kesäpäivänä kauan sitten ohimenneen laivan aalto huuhtoo laituria. Muutamassa runossa nousee esiin ajatus Jumalan läsnäolosta koko luomakunnassa.
Aamu ja ilta (1949) Alussa on kuolema-aiheisia runoja, joista enimmin kolahti Viimeinen ropo, runo siitä, mikä Jumalan silmissä on ihmisessä olennaista. Sitten on hymniä Hämeelle ja vanhalle koululle ja isänmaalle.
Meren kaupunki (1954) Viimeisestä kokoelmasta on mukana yhdeksän runoa, joista neljä on meriaiheisia, niistä pidin eniten runosta Meri on tyyni, josta valikoiman nimikin on peräisin.

Kirjassa on 315 sivua. Lukemisen pysähtyi aluksi ja jätin kirjan odottamaan. Nyt sitten lukaisin sen parissa päivässä. Ehkä olisin voinut käyttää aikaa sen parissa pitempäänkin, mutta nytpähän se on luettu.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Antti Eskola: Tiedän ja uskon

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (s. 1934) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kirjan Tiedän ja uskon. Luin sen.

1980-luvulla luin erästä pääsykoetta varten Antti Eskolan kirjan nimeltä Sosiaalipsykologia. Olen sittemmin antanut kirjan pois. Muistan siitä vain sanaparin kognitiivinen dissonanssi. Sen merkitystä muuten kysyttiin siinä pääsykokeessa, josta en juuri muuta muistakaan. Vastasin kysymykseen: ”tiedollinen epäsopusointu”. Minua ei valittu opiskelemaan sitä mitä sitten pääsykokeessa oltiinkaan hakeutumassa opiskelemaan. Eikä ole valittu muihinkaan akateemisiin opintoihin. Sain tyytyä merkonomin koulutukseen.

Nyt lukemassani teoksessa Eskola pohtii mm. sitä, voiko hän tieteenharjoittaja emerituksena uskoa Jumalaan. Onko hänen mahdollista tietää, että Jumalan olemassaolosta ei ole olemassa tieteellisiä todisteita ja silti jollain tasolla uskoa Jumalaan ja elää Jumalan kanssa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Eskolan tieteenharjoitus värittää jonkin verran kirjan kerrontaa, kirjallisuusviiteluettelon laajuus tosin ei ole kuin kuutisen sivua. Raamattua siteerataan useita kertoja, mutta sitä ei mainita ko. kirjallisuusluettelossa. Eikä virsikirjaa.

Eskola kertoo kasvaneensa maalla ja lähteneensä syventäväin opintojen tielle ehkä kyläkuntansa ensimmäisenä. Lapsuuden kodista mukaan tarttunut usko sai luvan vaimentua korkeampien opintojen myötä, tieteilijän ei ollut enää 1960-luvulla viisasta käyttää teksteissään uskonnollisia kielikuvia tai muutenkaan kertoa uskostaan. Yliopistossa oppiaineeksi valikoitui sosiologia, Eskola opetteli faktorianalyysiksi kutsutun menetelmän, joka minusta kirjan kuvauksen perusteella kuulostaa mielipidekyselyjen vastauksia luokittelevalta taulukkolaskennalta. Sen pohjalta Eskola sai töitä ja vähän nimeäkin. Sitten hän liikkui 1960-luvulla muodikkaitten marxilaisten opiskelijain ja tieteenharjoittajain seurassa, kirjoitti kirjoja sosiologiasta ja vastaavasta, mm. sen lukaisemani pääsykoeteoksen. Tätä kautta Eskolasta tuli sitten professori ja hän opetti yliopistoissa sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Eläkkeelle jäätyään vanha lapsuuden usko alkoi kiehtoa häntä. Tässä kirjassa Eskola lähestyy kysymystä uskosta ja kirkkoon takaisin liittymisestä osin tieteilijän keinoin, tarkastellen näitä asioita tutkimuskohteen luontoisina.

Tieteen rasitteista huolimatta pysyy Eskolan teksti laiselleni maallikolle jokseenkin ymmärrettävässä tyylilajissa. Tosin totesin olevani kohderyhmän ulkopuolinen sikäli, että olin niin usein lähtökohtaisesti samaa mieltä Eskolan kanssa. ”Uskon, mutta ei niin kuin kirkko opettaa” on minulle selvää kauraa. Pitkät todistelut Jumalaan uskomisen monista eri variaatioista eivät siis ole tarpeen minua vakuuttamaan, vaikka ne tuottavatkin paikoitellen hauskaa ja virkistävää luettavaa. Yliluonnollisen, näkymättömän, olevaisen yöpuolen hahmottamisessa kirjalla on ansionsa, vaikka mitään tarkkarajaista uskon saati sitten Jumalan kuvaa ei esille nousekaan. Kirjan lopusta löytyvää Eskolan huomiota median vahvasta valta-asemasta tieteenkin esillepääsyn porttina pidän oikeana.

Löytääkö Eskola kirjassaan sopusoinnun tiedon ja uskon välillä? Hakeutuuko hän takaisin kirkon huomaan? Sen saa kukin lukaista ihan itse.

Kirjassa on 235 sivua. Aluksi luin runoja ja sitten yhtä romaania, mutta siirryin lopulta tähän. Tämän kirjan parissa taisi mennä viikko. Välillä vaivasi tiedon puute, välillä uskon.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Risto Kormilainen: Paavi mykyrokalla

Risto Kormilaisen (s. 1955) teos Paavi mykyrokalla ja muita novelleja julkaistiin vuonna 2007. Kyseessä on huumoria sisältävien novellien kokoelma. Huumori on kainuulaisen hiljaista, mitään naurunremakkaa lukemani kokoelma ei minussa kirvoittanut.

Paavi mykyrokalla kertoo paavin vierailusta pienessä savolaisessa seurakunnassa. Paavi kylpee savusaunassa ja syö mykykeittoa. Kardinaalit syövät siikaa.
Kengänkiillottaja asuu Istanbulissa ja kertoo työstään, asiakkaistaan ja harrastuksistaan.
Outo hiihtelijä astuu pieneen pirttiin Kainuussa tai jossain syrjemmällä toveri mukanaan.
Kahvitarjoilu osoittautuu eläkkeelle siirtyvälle toimittajalle sopivaksi harrasteeksi.
Aluevaltaus kertoo menestyksellisestä sukupuoliroolien murtamisesta.
Coffea arabica elikkä kahvi on maistunut kuntalaisille liiankin hyvin, mistä seuraa kummallinen kunnallinen kahvinmyyntikielto.
Herra tohtori on suorittamassa varusmiespalvelustaan ja sotaharjoituksessa.
Aito nainen saapuu Ivaloon herättäen seutukunnan eloon.
Kissanpäivä sujuu lämpimällä seinustalla loikoen ja lekotellen. Tästä pieni näyte:

Haukotus. Pitkä. Toinen. Vähän lyhyempi.
Usein ajattelen unta ja unessa uneksin ajattelemista unen vapaudesta. Vapaa ajatus on kuin tässä navetan seinustalla taivaalle katsellessani kevyt poutapilvi. Se tulee ja menee. On lämmintä eikä tapahdu yhtään mitään.

Pelimies tuntee rahapelikoneet ja niitten metkut mennäkseen niihin kerta toisensa jälkeen. Loppuratkaisu on teennäinen, mutta muuten kelpo novelli.
Miniä opissa tuo maalaisisännän elämään enemmän kuin tämä on valmis vastaanottamaan.
Iisee on tuttavallisesti kirjoitettu IC-moottoripyörän merkki. Nuoruusiän haave omasta Iiseestä on toteutumaisillaan. Tästä novellista tykkäsin.
Vierailu kertoo hollantilaisesta valtuuskunnasta ja heidän tuliaisistaan.
Ei mikään renkaaseen potkija -novellissa köyhä metsänomistaja lähtee mälläämään.
Ostelija kertoo pariskunnasta, jonka harrasteeksi muodostuu myytävien asuntojen katselu.
Kusiaisten armoilla on nimensä mukainen tarina elävästä elämästä.

Kaiken kaikkiaan Antti Hyryn tai Veikko Huovisen kirjojen tapaista humppasukupolven tekstiä, jolle riittänee lukijoita.

Kirjassa on 135 sivua ja sen lukemiseen kului pari päivää.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Elmeri Vehkala: Eräitä harmillisia tarinoita

Elmeri Vehkala oli Ylen uutisen mukaan vuonna 2016 iältään 44-vuotias. Lukaisin hänen kirjoittamansa, vuonna 2013 julkaistun teoksen Eräitä harmillisia tarinoita.

Teos koostuu lyhyistä tarinoista, joitten lukukappaleet on numeroitu. Teksti muistuttaa kirjakielistä tarinointia, sävy vaikuttaa väliin vitsailevalta väliin piruilevalta. Kirjan kannessa on haitaria soittava pikkupiru.

Vehkalan teoksen tarinat kuvaavat elämänhimoa, tuskastumisia, pettymyksiä ja satunnaisempia ilonhetkiä, myös rehti viha saa vuoronsa. Esitellyt hahmot – minäkertojansa mukaan lukien – sattuvat asumaan Helsingissä, tarkemmin ottaen Kalliossa tai Hakaniemessä, elleivät tule Espoosta asti. Myös Hanko, Forssa ja Lohja mainitaan. Ovatko tarinat sitten pelkästään absurdeja, eivätpä tietenkään, niissä kuvastuu kiihkeä halu saada jotain selvää elämän tarkoituksesta tai jostakin nyt kumminkin. Tarinointia voi kuvailla paikoin hilpeäksi, mutta siihen on jumittunut surullinen perusvire, kuten huomaamme esimerkiksi tarinan Surun siivin neljännessä lukukappaleessa:

Jos saisin mahdollisuuden kertoa jollekin mistä suruni todellisuudessa johtuu, hukkaisin sen käyttövoiman. Ihmiset eivät muutenkaan yleensä sure sitä asiaa mitä väittävät surevansa, sillä narsistia vihaavat kaikki.

Paljon kiinnitin huomiota poliittisiin viittauksiin, markkinatalous ja länsimainen yhtenäiskulttuuri kertovat jo termeinä jotain teoksen kantaaottavuudesta. Tyyliä luonnehtisin rennon absurdiksi rock-sukupolven kerronnaksi. Jos rock ei kuulosta ihan nappikuvaukselta, niin asettunee se humppaa lähemmäksi oikeata tyylilajia. Nykypäivän korrektiusmentaliteetti ei rasita teosta vääntövoimillaan vaan kirjoittajan kieli helähtää katutasolla ja pesutuvissa. Suomalaisuudesta todetaan tarinassa Kansalliskiihkottomat, sen neljännessä lukukappaleessa seuraavaa:

Maailman tuulista palannut Vallilan Kiinteistöjen isännöitsijä kertoi myöhemmin, millaista on olla suomalainen. ”Täällä se menettelee,” hän sanoi. ”Suomessa se ei haittaa millään tavalla.”

Kirjassa on 128 sivua. Lukaisin sen vuodenvaihteen molemmin puolin parissa päivässä.