Lauri Pohjanpää: Kaipuu ylitse ajan

Alle kouluikäisenä sain kotona Lauri Pohjanpää -aiheisen runokylvyn. Vanhempani lausuivat niin ahkerasti eräitä hänen runojaan, että opin ulkoa faabelin Kurki ja joutsen. Olin sen jo aika pitkälti unohtanut, mutta runon perusopetus jäi selkeänä mieleeni. Aikuisena osaa kyllä ymmärtää myös kurjen maallista elämänasennetta. Tuttuja ovat myös runot Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot ja Väsyneet kädet sekä tietenkin Syksyllä, jossa kaksi vanhaa, vanhaa varista istuu aatoksissaan pellon aidalla.

Helena Anhava toimitti Lauri Pohjanpään (1889 – 1962) runoista vuonna 1989 julkaistun valikoiman Kaipuu ylitse ajan, Valitut runot 1910 – 1954. Kirjan lopussa Anhava kertoo valikoiman rakentamisesta ja rakenteesta. Kirjaan valitut runot on järjestelty jokseenkin kokoelmittain ja kokoelmat alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaisesti.

Mielialoja (1910) sisältää kolme runoa sarjasta Haudoilta. Näistä yksi on mainitsemani Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot. Liitän tähän siitä pienen näytteen:

He kaikista on yksin eloon jääneet,

he itkeneet on paljon kyyneleitä,

nyt surunsa jo ammoin ovat laanneet,

nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.

Kokoelmien Uusi kevät (1917) ja Ristiritari (1920) runoista on Anhava koostanut yhteisen osion. Luontolyriikan ja lemmenrunojen sekä uskonnollisten aiheitten keskeltä nousee kuin yllättäin esiin kolme eläinrunoa, jotka pohjustavat Metsän satujen maailmoita. Runo Jänikset sisältää yhden Pohjanpään tunnetuimmista säkeistä: – ”Ei meillä pelätä”, isä vastas – .

Metsän satuja (1924) on Pohjanpään lasten luontoaiheisten runojen varsinainen avauskokoelma. Mukana ovat luontorunoista mm. Kurki ja joutsen, Syksyllä sekä pieni, mutta kaunis Heinä. Loppuosaltaan kokoelma sisältää hengellistä runoutta, minuun vetosi erityisesti Kun kerran hetkeni mun tullut on... Sen kolmas säkeistö sopisi vaikka lehti-ilmoitukseen, mieluiten ilman välimerkkejä, kiitos.

Graalin malja (1926) jätti lähinnä mieleen runon Lapsuus, joka sekin kuuluu siirretyn seuraavasta kokoelmasta.

Sielukellot (1926) Tähän kokoelmaan edellisestä kokoelmasta siirretty Memento mori on runona varsin toimiva, vaikkakin synkeän varoittava. Sielukellot on Pohjanpään itsensä mukaan kokoelma uskonnollisia runoja. Nimiruno kertoo kirkon uskollisen kellonsoittajan kuolemasta ja on kokoelman helmi.

Oodi elämälle (1928) kokoelman alaotsikoksi sopisi ”Lauluja kadotetulle rakastetulle”. Niitten laulujen lisäksi mukana on legendarunoutta ja pari eläinrunoakin.

Väsyneet kädet (1930) alaotsikoltaan Uskonnollisia runoja. Kokoelman nimiruno on minulle erittäin tuttu. Isäni lausui sitä usein kotona. Runon kertoja seisoo vanhempansa, siis isän tai äidin, paarien äärellä ja katselee käsiä, jotka ovat kannatelleet häntä kun hän oli vielä pieni lapsi. Nyt kädet on liitetty ristiin viimeisen kerran. Tätä edeltävät runot kertovat kuoleman odotuksesta. Kokoelmassa on myös käännösrunoja, joista huomiota herättävän vaativan työn Pohjanpää on tehnyt Girolamo Savonarolan pitkässä, hyvin tiiviistä säkeistä koostuvassa runossa Oi Jeesus lohduttaja... Muista runoista vaikutuksen minuun tekevät riimitön runo Vanha kirkko, jossa nuoret pujahtavat kesäyönä autioon kirkkoon veisaamaan sekä Eksynyt tietäjä, jonka aiheena on neljännen itämaan tietäjän legenda. Myös pitempi runo Kauneuden lähteille pohtii mielenkiintoisesti taiteentekijän tekemisen pakkoa ja onnistumisen mahdollisuuksia.

Sininen hämärä (1933) sisältää hyvän joukon tasokkaita faabeleita sekä luonnon innoittamia kuvauksia. Tykkäsin erityisesti runosta Šakaalit, vaikka se tekeekin šakaaleista häikäilemättömiä toisten onnettomuudesta hyötyjiä.

Kärsimys ja elämä (1936) alaotsikkona Uskonnollisia runoja. Vaikka uskonnollisuus vallitsee aiheissa, eivät runot ole kireän rukoilevaisia. Parhaita onnistumisia ovat Jeesuksen lapsuudesta kertova Kerjäläispoika sekä keskiaikaiseen aiheeseen perustuva Basle-munkki.

Mustarastas (1941) kokoelmasta löytyy luontorunoja, legendoja ja muutama viittaus sotaan. Koskettavimpana koin runon Salakuljettaja, jossa kertoja tuntee elävänsä kuin vieraassa, vihan maassa piilotellen sydämessään uskoa valoon ja hyvyyteen. Muutenkin harkittua, taitavaa lyriikkaa.

Kottaraisen huilu (1947) Teemana pysähtyneen rauhan runot, joista miellytti Lahonnut laituri, jossa kesäpäivänä kauan sitten ohimenneen laivan aalto huuhtoo laituria. Muutamassa runossa nousee esiin ajatus Jumalan läsnäolosta koko luomakunnassa.

Aamu ja ilta (1949) Alussa on kuolema-aiheisia runoja, joista enimmin kolahti Viimeinen ropo, runo siitä, mikä Jumalan silmissä on ihmisessä olennaista. Sitten on hymniä Hämeelle ja vanhalle koululle ja isänmaalle.

Meren kaupunki (1954) Viimeisestä kokoelmasta on mukana yhdeksän runoa, joista neljä on meriaiheisia, niistä pidin eniten runosta Meri on tyyni, josta valikoiman nimikin on peräisin.

Kirjassa on 315 sivua. Lukemisen pysähtyi aluksi ja jätin kirjan odottamaan. Nyt sitten lukaisin sen parissa päivässä. Ehkä olisin voinut käyttää aikaa sen parissa pitempäänkin, mutta nytpähän se on luettu.