keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Aili Simojoki: Yönmusta kesä

Aili Simojoki (1913 – 1998) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun jännitysromaanin – vai pitäisikö sanoa kesädekkarin – nimeltä Yönmusta kesä. Luin sen.

Aili Simojoki tunnetaan muisteloteoksistaan, niistä olen yhden lukenutkin. Sen sijaan tämä Yönmusta kesä on tyylipuhdasta fiktiota, kesäinen jännityskertomus, jonka päähahmona on leskeksi jäänyt nainen, jota äijät tavoittelevat. Kerronnassa on jonkin verran muistelokirjoihin viittaavaa kuvailua, joka luo tarinaan todentuntua. Tapahtumapaikkana on Saimaan rannalla sijaitseva pieni paikkakunta, jonka talouselämälle ja sosiaaliselle vireydelle kesäasukkaat ovat tärkeitä. Alle viisikymppinen Mirja on viettänyt seudulla kesiään jo vuosikymmenet ja hän tietää yhtä sun toista naapuruston välisistä suhteista. Saamme seurata ensimmäistä kesää, jonka Mirja viettää kesäasunnollaan leskenä, mies on kuollut edellissyksynä.

Yönmusta kesä alkaa juhannuksesta. Mirja on masentunut, hänen elämänhalunsa on kadoksissa ja hän turvautuu rauhoittaviin lääkkeisiin. Näyte kirjan ensisivulta:

Mirja oli avioitunut heti sairaanhoitajakoulusta päästyään ja elänyt koko elämänsä yksinomaan perheelleen ja kodilleen. Jukka oli ollut lääkäri, ja suureksi ilokseen Mirja oli löytänyt rauhoituslääkkeitä miehensä lääkekaapista täysinä näytepakkauksina. Koska lääkettä oli saatavilla, otti hän usein yli määrätyn määrän – niin nytkin juhannuksena. Mitäpä ei surussaan tekisi.

Ajoittain tuttavien seura saa Mirjan hetkeksi ilahtumaan, mutta pian hän vajoaa takaisin suruunsa ja synkkyyteensä. On tavallaan helpottavaa lukea tällaista tekstiä dekkarista, dekkarit kun usein tuppaavat olemaan niin kovaksi keitettyjä, ettei niistä halkea kuin kuori. Kyllä se lähiomaisen luonnollinenkin kuolema vie ihmisen pois tolaltaan. En oikein jaksaisi enää lukea kirjoja, joissa murhataan julmasti ihmisiä ja kaikki vain pysyvät tyyninä kuin viilipytyt. Simojoki pääsee lyhykäisesti pohtimaan kirjassa myös naisen asemaa menestyvän miehen varjossa. Sanalla sanoen huomaan, että Simojoki on kirjoittanut kirjan aikuisiällään, elämänkokemus tuntuu.

Toisaalta on pakko mainita myös, että kyseessä ei ole mikään syvyyspsykologinen teos, vaan viihdekirjallisuuteen kuuluva pieni romaani. Pahaenteinen tunnelma ennakoi jotain ikävää tapahtuvaksi eikä romaani petä näitäkään lukijalle asettamiaan odotuksia. Kuviin astuu rehevä dekkarihahmo Lappeenrannasta. Ruman tapauksen selvittely noudattelee pääosin dekkarien valtavirran kaavamaisia latuja, myös siltä osin, etten arvannut syyllistä muuten kuin yhtenä vaihtoehtona. Simojoen ansioksi kirjoittajana lasken sen, että hän on osannut kirjoittaa tällaisen dekkarin ilmavasti ja silti monelta kantilta tilannetta pohtien. Kuva, joka Norppalan kylästä romaanin kautta syntyy, on sen verran harkitulla taidolla luotu, että uskon Simojoen jo tarinaa sepittäessään suunnitelleen sille jatkoa.

Ostin tämän kirjan divarista ja luin sen nyt, kun kerran kuulutaan kirjablogeissa dekkariviikkoa vietettämän. Kirjassa on vain 126 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Kirjan on lukenut myös Laura .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti