Benedict Zilliacus (1921 – 2013)
kirjoitti vuonna 1987 julkaistun muisteloteoksen Bergets skugga.
Vuonna 1991 ilmestyi Anna Salon laatima suomennos nimellä
Vuoren varjo. Luin sen.
Benedict Zilliacus osallistui
talvisotaan ja jatkosotaan, jossa hän toimi tykistöupseerina. Hän
otti osastonsa mukana osaa Talin-Ihantalan suurtaisteluun kesällä
1944. Taistelun tauotessa hän kiikaroi Karhumäeltä (jota kirjassa
tietystä syystä nimitetään Karhujen vuoreksi) sekä
taistelupaikkoja että Viipurin kaupunkia, jonka takana hänen
kotinsa sijaitsi ennen sotia. Zilliacus sai lomaa ja pääsi
käväisemään entisen kotinsa raunioilla Viipurinlahdella,
Hapenensaaressa. Puheena olevassa kirjassa Zilliacus palaa aika ajoin
sotamuistoihinsa varsinkin asemasotavaiheesta Syväriltä sekä
Talin-Ihantalan taisteluun. Myöhemmin Zilliacus osallistui
Tali-Ihantala -nimisen kotimaisen episodielokuvan (2007)
käsikirjoituksen tekoon. Pääasiassa Zilliacus kertoilee kirjassa
sodan jälkeisistä kokemuksistaan, joihin sodan pitkä varjo luo
oman leimansa.
Koska kirjassa sota on monessa mukana,
muodostui kirja myös minulle aika sitkeäksi lukukokemukseksi,
kamppaili vastaan viimeiseen asti. Sota ei suinkaan ollut minulle
hankalin sulatettava, hankalinta minulle oli virittyä kirjailijan
kaipaavaan asenteeseen Hapenensaarta kohtaan. Silkkaa kateuttani
minun pitkäaikaistyöttömänä oli vaikea seistä kirjailijan
rinnalla tämän kaivatessa kadotettua paratiisiaan. Harvalla
Viipurin seudun asukkaalla oli kotina saari Viipurinlahdella, vieläpä
sellainen saari, josta ei tarvinnut juurikaan mantereelle poiketa.
Zilliacus ei kirjassaan kerro Viipurin kaupungista mitään, vaikka
hänen kotinsa sijaitsi Viipurin syväsataman, Uuraan vastarannalla.
Tietenkin on totta, että Zilliacus perheineen menetti sodassa paljon
kallisarvoista. Hänen kotitalonsa oli kartano, jossa kerrottiin
Katariina Suuren yöpyneen, jonne tuo Venäjän keisarinna oli
kertoman mukaan istuttanut tammen ja jonka muotokuva oli kodin
seinällä. On selvää, että kun joutuu luopumaan tällaisista
asioista, kärsii melkoisen menetyksen.
Sodan jälkeen Zilliacus alkoi
reportteriksi. Hän pääsi melko helposti työhön
Hufvudstadsbladetiin. Siellä hän sitten paiskikin hommia
eläkkeelle saakka. Eläkkeelle jäätyään hän jatkoi
kirjoittamista. Sitä puuhaa hän oli harrastanut jo sangen
monipuolisesti, kirjoittamalla Huvarille värssyjä ajankohtaisista
asioista, laatimalla käsikirjoituksia ruotsinkielisen teatterin
revyyesityksiin ja toimimalla reportterina ulkomaan kohteissa,
tekemällä käännöstöitä ja televisio-ohjelmia sekä
kirjoittamalla kirjoja ulkosaaristosta, sillä sodan jälkeen hän
hankki saaren jostain Turun saaristosta tai niiltä seuduin. Hyvin
puuhakas mies siis on ollut.
Mutta kuten sanottua kertomukset
sodasta olivat minulle helpommin sulavaa tavaraa kuin kertomukset
kohtaamisista prinssien ja kuninkaitten kanssa. Kirjan liikuttavin
kertomus liittyy öiseen uimareissuun rintamalla. Rintamien välisessä
lammessa Zilliacus oli vilvoittanut itseään uimalla ja huomannut
vastarannalla venäläisen soturin uiskentelemassa. Liitän tästä
pienen katkelman:
Loiskautin vettä kädelläni ja tein
siten oloni tiettäväksi. Hän ei tuntunut reagoivan siihen millään
tavoin. Hitaasti uimme eteenpäin, kumpikin omaa suopursuntuoksuista
hiljaista rantaamme pitkin.
Kirjassa on 262 sivua. Se tuli luetuksi
viidessä päivässä. Kirjasta on kertonut myös Elina blogissaan Luettua elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti