Lassi Sinkkonen: Meitä kohti

Lassi Sinkkonen (1937 – 1976) kirjoitti runoja viiden runokokoelman verran. Vuonna 1974 julkaistiin hänen runojensa valikoima nimeltä Meitä kohti, selittävänä alaotsikkona Runoja vuosilta 1965 – 1973. Valikoimassa on runoja kaikista Sinkkosen kokoelmista sekä muutama runo kokoelmien ulkopuolelta.

Valikoiman ensimmäinen runo antaa ymmärtää, että Sinkkonen on kaupunkilainen runoilija. Toinen runo kertoo hänen olevan vasemmistolainen runoilija. Jatkossa nämä vaikutelmat senkun vain vahvistuvat. Enemmän tykkäsin niistä runoista, joissa Sinkkonen on vasemmistolainen runoilija. Varsinkin siinä vaiheessa kun se vasemmistoideologia alkaa hoipahdella, Sinkkosen runot muuttuvat ihan hauskalla tavalla ironisiksi. Myös jotkut rakkausrunot ovat arkipäiväisyydessään ihan kivoja. Erityisen hienoja ovat runot isälle, äidille ja mummolle. Niissäkin runoissa on työväenaate vahvasti mukana. Loppupuolella Sinkkonen äityy pohtimaan myös suhdettaan isänmaahansa sekä sitä millaisena maa hänelle näyttäytyy. Tästä pohdinnasta pieni näyte runosta Maani ja minä. Sinkkonen vertaa vitsikkäästi toisiinsa kotomaansa selluloosateollisuutta ja omaa tuotantoaan:

Me huojumme, haisemme, tuotamme:

maani ja minä.

Runoilijoitten runoissaan esittämät viisaudet on tietenkin hyvä itse kunkin käydä läpi tykönään. Totuudet ovat usein vain puolitotuuksia, joista jokainen voi veistellä itselleen mieleisensä. Runosarjassa Suomalaista aikalaispohdiskelua Sinkkonen esittää väittämiä, joita on hyväkin tarkastella näin vuosikymmenien kuluttua. Runosarjan alaotsikko: Pelkkä sivistys ei takaa suurenkaan kansakunnan moraalia, tuntuu kyllä minusta ihan täydeltä totuudelta. Uskon, että se pätee myös yksilötasolla. Sinkkonen miettii runosarjassaan myös sitä, lukeako vanhoja vai uusia kirjoja. Vanhoja kirjoja lukemalla saa hänen runonsa mukaan tietää mikä uusissa kirjoissa on uutta ja uusia kirjoja lukemalla saa tietää mikä vanhoissa kirjoissa on totta. Voi olla jotain perää väitteessä. Yhdessä runossaan Sinkkonen puhuu mielettömistä ajoista, jolloin viisaus keskittyy, puhuu hillitysti, mutta typeryys rakentaa äänekkäästi muureja. Jälkimmäisessä väitteessä viitattaneen Berliinin muuriin, sillä tuskinpa Sinkkonen osasi aavistaa aurinkopaneleilla varustettuja muureja? Sen sijaan viisauden puhe on ollut viime aikoina niin keskittyneen hillittyä, ettei sitä kaikelta mölyämiseltä meinaa korviini kantautua. Etsiskellä saa, mutta kai sitä vielä löytyy.

Lopuksi sitaatti runosarjasta Aamutunnelmia. Runoilija nauttii aamiaista perin raamatullisissa mietteissä. Vaikka runoilija itse olisi entisensä, muuttaa harvojen tahdon mukaan muuttuva maailma myös häntä:

Minä muutun maailman mukana, hajoan,

etsin luitani,

ihmettelen, käyn kyyniseksi,

kiellän mestarit kukon laulaessa.

Sinkkosen runot eivät ole ylenpalttisen monimutkaisia, hänen kerrontansa on jälkikäteen tietäen selvästi proosatuotantoa enteilevää.

Kirjassa on noin 130 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Tykkäsin.