lauantai 19. elokuuta 2017

Arto Salminen: Paskateoria

Arto Salminen (1959 – 2005) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun romaanin nimeltä Paskateoria. Lainasin kirjan aikoinaan Siilinjärven kirjastosta, mutta minulla oli silloin ilmeisesti muita kiinnostuksen kohteita, joten kirja jäi kerrassaan nykäsemättä. Olen iloinen, että nyt lainasin kirjan uudestaan, tällä kertaa Kuopiosta. Iloitsen erityisesti siitä, että luin kirjan, sillä se on todellakin lukemisen arvoinen.

Minämuodossa kirjoitettu Paskateoria tarkastelee maailmaa kohulehden toimittajan Suurnäkin silmin. Lapsena Suurnäkki on törmännyt piikkilankaan ja repinyt siinä myös silmäluomensa, niin että vaikka piti silmiä kiinni, auringonvalo loisteli luomien lävitse. Niihin aikoihin kaikki on ruvennut Suurnäkistä näyttämään paskalta. Romaanissa esitetään parikin paskateoriaa ja lukijan kannattaa niitä odottaa, vaikkeivat ne muodostakaan erityisempää huipennusta itse tarinassa tai missään muussakaan. Tarinan huipennus tapahtuu, kun toimittaja Suurnäkki menee vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Sekin huipennus muistuttaa siilinjärveläistä suppaa, mutta lukemisen arvoinen se silti on.

Kielenkäyttö on räväkkää, voisi puhua konekivääripuheesta – ja kyllä kirjassa konetuliaseitakin esiin kaivetaan. Salmisen tekstissä paikoin ilmenevä toisteisuus on kuitenkin luovempaa, se vie tarinaa eteenpäin. Huumori on mustaa kuin aikakin.

Nyt multa katkes juttu, niin että laitampa tähän lainauksen kirjasta. Se oli muistaakseni sivulla 115. Oikein muistin. Tavaratalon edessä on meneillään työtaistelu, myyjien mielenilmaisu, jonka Suurnäkki sattuu näkemään, siitä pieni katkelma:

 – Joku yksinhuoltaja on saanut kenkää kun on jäänyt hoitamaan sairaita lapsiaan kotiin.
 – Onpa härskiä peliä, minä sanoin.
 – Miten niin, kysyi selkä. – Mun vaimo on Nokialla töissä tutkijana. Ei siellä yksikään työntekijä kehtaa edes ajatella, että lasten takia jäätäisiin töistä pois. Miksi joidenkin helvetin myyjien pitäisi saada erivapauksia?

Romaanin sanoma ja tapa kuvata maailmaa ovat vahvasti yhteiskunnalliset. Etten sano peräti poliittiset. Kirjailija on köyhien puolella, mutta hän ei kuvaa heitä ylevästi vaan esittelee heidät raakuuteen alistettuina olentoina. Suurnäkki ei ole miellyttävä henkilö, hän on samanlainen itsekeskeinen ja muita halveksuva tyyppi kuin muutkin. Ainut hyvää muistuttava hahmo on Suurnäkin lääkärivaimo Heidi, joka unelmoi omasta talosta ja kodinhoitohuoneesta. Suurnäkki on himojensa vietävissä, hän pettää vaimoaan kirjan alusta saakka. Työtoverit lehdessä ovat langenneita enkeleitä, lahjakkaita ihmisiä, jotka työskentelevät juorulehden palveluksessa ja ovat vajonneet saastaansa. Viime kädessä he ovat rahan palveluksessa, heidän tehtävänsä on myydä kohujuttuja, jollaisia ihmiset viitsivät lukea rankan työpäivän jälkeen. Yhteiskunta sinnittelee pääoman hommissa, mutta maan akseli natisee jo, kapinan tulon voi tuntea kun työntää seismografinsa maahan.

Kirjassa on 145 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Suosittelen Arto Salmisen tuotantoa muillekin. Hyvä juttu Salmisen kirjoista löytyy Kansan Uutisten Viikkolehteen kirjoittavan toimittaja Kai Hirvasnoron blogista. Blogiarvionsa ovat kirjoittaneet mm. Salla, Juhani ja Jori .

torstai 17. elokuuta 2017

Ilkka Remes: Hermes

Ilkka Remes (s. 1962) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun nuorten jännitysromaanin nimeltä Hermes. Sain kirjan luettavakseni pojaltani. Kiitos.

Olin tätä ennen lukenut Remekseltä vain hänen esikoisromaaninsa Pääkallokehrääjän, joka julkaistiin vuonna 1997. Hermes on kerronnaltaan samankaltainen, tehokkaasti etenevä, eri suunnilta alkavia juonipurosia yhteensaattava teos. Paikalliskuvaus on täsmällistä, se saa kiinnostumaan tapahtumista ja tuo niihin uskottavuuden tuntua.

Remeksen kertomukset ovat jännäreitä, niissä seikkaillaan tiedustelupalveluitten ja salaisten poliisien maailmoissa, joista tavallinen kansalainen ei yleensä tiedä mitään. Mukana on myös oleellisena osana suurvaltapolitiikka, varsinkin Suomen suhde itänaapuriinsa.

Hermes on siis nuorisolle kirjoitettu jännäri. Mietin eräänkin kerran, miten tämä nuorisotarina mahtaa erota Remeksen aikuisille kirjoittamista romaaneista, enkä meinannut keksiä juuri muuta kuin sivumäärän, joka nuorisoromaaneissa on vähäisempi ja ehkä myös sen, että Hermeksessä päähenkilöistä kaksi on nuoria poitsuja. Väkivaltaa on myös oleellisesti vähemmän eikä siinä mennä raakoihin tekoihin. Niinpä kirja soveltuikin minulle aivan erinomaisesti kaikilta osin. Tässä oli minulle jännäriä koko loppuvuueksi.

Laitan loppuun jonkin näytteen tekstistä:

Tiedusteluasiamiehen ei koskaan pitäisi tuudittautua siihen uskoon, että jokin asiantila jatkuisi muuttumattomana. Ja niin hän oli eräästä asiasta uskonut tähän päivään asti: suomalaisten rehellisyyteen. Varsinkaan hänen tasollaan ei pitäisi sortua moiseen yksioikoisuuteen.

Ymmärrän GRU-majuri Sabalinia, jonka tuntoja edellä olevassa näytteessä kuvaillaan. Olen sitä minäkin lapsekkaasti luottanut suomalaiseen puolueettomaan tiedonvälitykseen ja saanut järkyttyä viime aikojen Ylen uutisia seuratessani.

Hermes tuli luetuksi kolmessa päivässä. Eilen ei jotenkin lukuinnostus ollut kehuttavaa, mutta tänään lukaisin toisen puoliskon kirjasta. Sivuja on 250.

tiistai 15. elokuuta 2017

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi

Juhani Peltonen (1944 – 1998) kirjoitti vuonna 1990 julkaistun novellikokoelman Puisto jouluksi. Luin sen. Blogeeraajanimimerkki Derrickus luki myös aikoinaan kyseisen kirjan ja kertoo siitä blogissaan seuraavasti.

Puisto jouluksi sisältää kolme novellia, joista jokaisesta kirjoitan sanasen.

Tohtori Amensonin sanatoriossa. On olemassa novelleja, kertomuksia ja tarinoita, joista en saa kiinni päästä enkä hännästä ja tämä on yksi niistä sangen monista. Aiheena on erikoinen parantola, jossa kuusi diplomaattia on hakemassa helpotusta virtsaamisvaivoihinsa. Minullakin on viime aikoina virtsaaminen vaatinut pientä ponnistelua, myös väri on toisinaan vihreänkellervää. Aihe ei siis ole minulle tyystin vieras. En kumminkaan päässyt kärryille siitä miksi tällainen kuvaelma on järjestetty. Miksi juuri kuusi diplomaattia kärsii virtsaamisvaikeudesta? Ainut hauska juttu koko novellissa on nimi Amenson, jossa voi nähdä nimen Amen&Son. Mutta ei sekään jaksa naurattaa. Kaiken lisäksi tämän novellin pituus on yli puolet koko kirjasta. Pikku vinkki novellikokoelman laatijalle: älä sijoita tylsintä ja pisintä tekstiä kokoelman alkuun.

Pensasaidan takana. Kaksi seniorikansalaista tapaa toisiaan jossain puistikossa. He myöntävät rakastuneensa toisiinsa ja mennä päksäyttävät kihloihin. Kuten idyllissä ainakin, kuolema kurkki selän takana ja välillä etupuolellakin. Ei mitään niin hyvää ettei jotain vielä pahempaakin. Hauskanpuoleinen tarina, josta olisi toisenlaisella loppuratkaisulla saanut rakenneltua klassikon. Tällaisenakin Yle on värkännyt siitä kuunnelman. Harmi etteivät minulta kysyneet, olisin osannut keksiä kivemman lopun. Kuunnelman pääosia esittävät Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää.

Puisto jouluksi. Tämä novelli oli ilo lukea kokoelman lopussa. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Suoritetaan tietty työ: puistolle tehdään perusparannus, jonka on määrä valmistua ennen joulua. Puistoa raivattaessa ja kaikenlaista uutta sinne järjesteltäessä tutustutaan puiston omistajaan ja työtään tekevään puistotaiteilijaan. Koska omistaja on viriilissä iässä oleva nainen ja puistotaiteilija saman sarjan mies, virittyy kertomus myös eroottisesti. Työn kesto keväästä kohti joulua taas toimii vastakkaiseen suuntaan. Ehkä tämä sitten on Peltosen sanottava elämästä – niin paljon kuin siltä toivotaankin, niin paljon jää saamati. Tai antaa hänen kuvailla asiansa itse:

Seuraavat pari kolme päivää olivat olleet vaiteliaita, sen jälkeen elämä palasi äärettömyyksiin johtaville kiskoilleen, joitten varrella on asemia, pysäkkejä ja seisakkeita – yksi kutakin matkustajaa varten.

Puisto jouluksi on myös tehty Ylen kuunnelmaksi. Pääosissa Tuula Nyman ja Ossi Ahlapuro.

Kirjassa on 133 sivua. Lueksin muutaman päivän ajan ensimmäistä novellia ja kaksi muuta novellia luin muutamassa tunnissa.

torstai 10. elokuuta 2017

Arvo Salo: Lapualaisooppera

Arvo Salo (1932 – 2011) sanoitti vuonna 1966 ensi-iltansa saaneen Lapualaisoopperan. Helsingin Ylioppilastalolla esitetystä laulunäytelmästä Salon teksteineen ja Kaj Chydeniuksen säveltämine lauluineen tuli 1960-luvun poliittisen kulttuurin ikoni Suomessa. Saattaa olla, että tätä kautta jokin Suomen poliittisessa elämässäkin liikahti vasemmalle, mutta itäraja pysyi entisenlaisena. Teoksen aiheena on 1930-luvun alun Suomessa toiminut vasemmistovastainen Lapuan liike ja tavoitteena lapualaisten harjoittaman terrorin tuomitseminen sekä sosialismin esitteleminen rauhanaatteena.

Lapualaisoopperan teksti on siis julkaistu kirjasena vuonna 1966. Kirjan alussa kerrotaan roolijako ja myös se, kuka mitäkin osaa esitti. Onhan se hyvä tietää, milloin Kaisa Korhonen laulaa voimakkaalla äänellään, milloin kuullaan Lars Svedbergin sielukasta puhetta jne.

Itse esityksen aloittaa toinen säkeistö virrestä 459 (vuoden 1938 virsikirjan mukaan, nykyään hieman muutetuilla sanoilla virsi 579). Tämän Suomen kansaa siunaavan virren kolmas säkeistö päättää I näytöksen. Virren sävelsi ukrainalainen Dimitri Bortnjanski vuonna 1822 ja ennen vuotta 1938 se lienee alkanut vielä muodossa O Herra, siunaa ruhtinaamme millä tarkoitettiin Suomen suuriruhtinasta, Venäjän tsaaria? Nykyään virressä puhutaan maamme päämiehestä. Viittaukset Venäjään jäävät muuten Lapualaisoopperassa vähäisiksi. Neuvostoliittoa ei edes nimeltä mainita.

Ensimmäisessä näytöksessä lauletaan myös porvarillista taistelolaulua Vilppulan urhojen muistolle sekä vanhaa työväenlaulua Kysymyksiä ja vielä puolalaista sorronvastaista Varšavjankaa. Ensimmäisessä näytöksessä nostatetaan vihaa punaisten ja mustien välillä niin propagandistiseen sävyyn, että oksasakset pois!

Toisessa näytöksessä vieraillaan Lapualla, Pohjanmaalla, Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan kodissa. Mielialaa kuvastaa oikeistolainen vallankumouksellisuus, halu puhdistaa maa marksismista. Lapuan liikeen kannattajista rakennetaan luotaantyöntävän hurmahenkisiä ja väkivaltaa himoitsevia hahmoja. Puheissa toistuvat vertaukset 1590-luvun Nuijasotaan, talonpoikien kapinaan vallanpitäjiä vastaan.

Kolmannessa näytöksessä kuvataan Lapuan liikkeen harjoittamaa terroria. Näytös jakautuu neljään kohtaukseen, joitten myötä kerrotaan pahenevista teoista, joita ovat vasemmistolaisten punaisten paitojen repiminen, muilutus, kusiaispesässä istuttaminen ja murha. Muilutusta kuvaava toinen kohtaus sisältää hienon vuoropuhelun vasemmistolaisen ja lapualaisen puhujan välillä. Kolmannessa kohtauksessa muurahaispesään istutettu nainen pyytää anteeksi, ettei kohtaus täysin vastaa historiallista totuutta.

Neljäs näytös kuvaa Lapuan liikkeen uhman kiehahtamista äärimmilleen, Mäntsälän kapinaan lähtöä ja liikkeen vähittäistä hajaantumista. Kosolan kärsimän vankeusrangaistuksen jälkeen hänet otetaan omiensa joukossa vastaan alussa lauletun virren ensimmäisellä säkeistöllä, jossa siis puhutaan maamme päämiehestä. Viides näytös summaa näytelmän opetuksen, joka on Ei väkivaltaa.

Arvo Salo osoittautuu parhaimmillaan vakuuttavaksi riimittelijäksi, jonka laulujen sanoituksia on ilo lukea. Esitys uhkuu mustaa huumoria, joka keventää muutoin raskasta aihetta ja tuomitsevaa sävyä. Tapa, jolla Lapuan liikettä ja sen kannattajia näytelmässä kuvataan, on siinä mielessä hyvin valittu, että paljon keskinäisestä keskustelusta tapahtuu Lapualla, kannattajien keskuudessa. Siellä varmasti on esitetty räikeimmät puheenvuorotkin. Toisaalta työväenaatteen kannattajat nähdään viimeisen päälle rauhan miehinä ja naisina, minkä ajatuksen todenperäisyys lienee sotien jälkeisen liikehdinnänkin perusteella vähän niin ja näin. Tästä epäuskottavasta hyvä-paha-asettelusta syntyy lievästi etovan propagandistinen kokonaisuus, joka on onneksi aikansa elänyt. Viime vuonna lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa paksua fasisminvastaisuutta ilmeni lähinnä ennen sotia ja sota-aikana sepitetyssä runoudessa ja sota-ajan proosassa.

Näytelmässä kuvattua Suomen historian tapahtumasarjaa voi tietysti verrata nykypäivän ns. ”uusnatsien” touhuihin Suomessa. Jonkin verran samankaltaisuutta löytyy käytetystä väkivallasta. Erona on kuitenkin nykyisten kannattajamäärien pienuus. Lapuan liike sen sijaan oli vahva kansanliike. Lapuan liike vastusti suomalaista sosialismia, nykynatsistien vastustuksen aihe on maahanmuutto, joka toistaiseksi on todella vähäistä ja joukkoliikkeen teemaksi täysin riittämätön.

Kirjassa on 113 sivua. Lukaisin sen päivässä. Kirjan on lukenut myös Kuutar.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Marko Tapio: Tarina viidestä kilometristä

Marko Tapio (1924 – 1973) kirjoitti vuonna 1967 Pellervossa jatkokertomuksena ilmestyneen ja vuonna 1985 kirjana julkaistun romaanin Tarina viidestä kilometristä. Bloggarinimimerkki Derrickus vinkkasi aikoinansa minulle tästä kirjasta, kun olin vailla urheilun maailmaan sijoittavaa fiktiivistä kirjallisuutta.

Marko Tapion pieni romaani Tarina viidestä kilometristä kertoo 20-vuotiaasta keskisuomalaisesta maalaispojasta, joka saa päähänsä ryhtyä urheilijaksi. Hän haluaa olla jotakin muutakin kuin ”turvenuija”, sillä hän saa enkunkieliset rukkaset juhannusjuhlilla tytöltä, joka opiskelee kieliä. Nuori mies on päättäväinen ja alkaa juosta kohottaakseen kuntoaan, talvella hän hiihtää jo kilpaa maakuntaviestissä. Kevään koittaessa lumet sulavat. Nuori mies muistaa edelliskesän ja sen miten hän juoksi kotiinsa juhannustanssien pettymyksen jälkeen. Kotoinen urheiluseura antaa hänelle mahdollisuuden osallistua juhannuskisoissa 5000 metrin juoksuun ja hän osoittautuu lahjakkuudeksi. Alkaa urheilu-ura, joka tuo myötään monia muitakin mahdollisuuksia, joita määrätietoinen ja päättäväinen nuori mies hyödyntää juurmutiaan myöten.

Kyseessä on hieno urheilukertomus, jossa ei vähätellä urheilun kautta tavoitettuja monenlaisia saavutuksia ja yksilön kehittymistä urheilun myötä. Toisaalta teos ei myöskään herkiä hillittömyyksiin vaan korostaa urheilijan oman, sinnikkään ja johdonmukaisen ponnistelun sekä järkevien valintojen merkitystä. Koska kyseessä on lyhyt romaani, jonka tapahtumien aikajänne on useamman vuoden mittainen, saattaa lukijalle silti syntyä kuva liiankin helposta menestyksestä. Päähenkilön kieltäytyminen monista elämän tarjoamista nautinnoista kuitataan kenties melko vähällä, olkoonkin, että hänen analyyttinen ajattelunsa jäsentyy kirjan myötä kohti tehokkuutta paitsi urheilu-uralla myös oman elämänsä isäntänä. Esimerkkejä kirjassa kuvatun kaltaisista huippu-urheilijoista toki löytyy, kilpailu-uran ohella myös siviiliuran rakentaminen on täysin mahdollista, joskin se vaatii varmasti aikamoista henkistä selkärankaa.

Romaanin alussa kerronta muistuttaa nuoren henkilön hapuilevaa ajatuksenjuoksua, mutta se selkiytyy kirjan myötä päähenkilön edetessä kohti täsmällisesti suunniteltua tulevaisuuttaan. Putoamistaan kolmanneksi 1500 metrin kisassa juoksija analysoi näin:

– Minä keksin, mistä se johtui ja samaten keksin myöskin sen, miten se on vältettävissä. Minä vaihdoin rytmiä ja sitten kaikki rähinä päälle mitä koneesta lähtee. Mutta tein sen puristamalla. Joo, sillä tavalla siitä ei tule mitään. Rähinä on pantava päälle, mutta ei minkäänlaista rytminvaihtoa, ei ainakaan yhtäkkistä eikä jäykästi. Kuule, tämä oppi on kallisarvoinen voitto, uskotko. Minä otan tuon jäykistymisen ennen kuin ottaisin tämän juoksun voiton.

Kirjassa mainitaan kivasti eräitä aikakautensa urheilu- ym. julkkiksia ihan nimeltä, mikä mukavasti piristää kerrontaa. Sen sijaan Kaarlo Sarkian runojen siteeraaminen tuntui turhan korkeakirjalliselta. Tykkään monelta osin päähenkilön valinnoista, toisaalta niitten kehittyminen jatkossa olisi kenties saattanut minut aprikoivammalle kannalle. Siinä mielessä romaanin lopettaminen ikäänkuin ”kesken” on minun mielestäni erittäin sopiva ratkaisu.

Kirjassa on 138 sivua. Sain senkin lukemiseen käytettyä kolme päivää, mikä johtui lukuharrasteeni ulkopuolisista seikoista, joita tuntuu tänä kesänä riittävän kuin sadekuuroja.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Säkenistö

Vuonna 1924 kuudetta kertaa ja täydennettynä painoksena ilmestynyt Säkenistö on kuvailevan alaotsikkonsa mukaan Kokoelma uudempaa suomalaista runoutta. Nimiösivun tarkennuksen mukaan teos sisältää Kolmenkymmenenyhdeksän runoilijan runoja ja muotokuvat. Valikoiman kokosi ja alkusanan ensimmäiseen painokseen kirjoitti Helmi Krohn. Runoilijat on esitelty järjestyksessä syntymäajankohtansa perusteella.

Jotakuta saattaa hämmästyttää miten vuonna 1924 puhutaan uudemmasta suomalaisesta runoudesta, joka alkaa Oksasesta, Yrjö Koskisesta ja Aleksis Kivestä. Voi olla, että nykylukija kysyy, mitä sitten oli olemassa ennen tätä uudempaa? Vastaus ei ole Lapin kesä, sillä sekin löytyy tästä valikoimasta. Kosken omaa pätevyyttä ryhtyä vastausta itse sorvaamaan, vetäisen esiin toisen valikoiman suomalaista runoutta, sellaisen, joka on minulle tuttu lapsuudestani ja joka kykenee minua paremman vastauksen uudemmuuden kysymykseen tarjoamaan. Suomen Kirjailijaliiton kokoamaan, vuonna 1931 valmistuneeseen, toistatuhatta sivua sisältävään teokseen nimeltä Suomen runotar on valittu seuraava jaottelu vanhemman ja uudemman suomalaisen runouden suhteen:

1. Suomalainen kansanrunous (Kanteletar ja Kalevala), 2. Vanha taiderunous (Agricolasta Juteiniin vuodet 1542 – 1810), 3. Kansanmiesten runous (ns. kansanrunoilijain tuontanto), 4. Uusi taiderunous (Juteinista nykyaikaan eli vuodet 1810 – 1930).

Suomen runotar tahtoo siis kunnianhimoisesti esitellä näytteitä koko suomalaisesta runoudesta. Jaottelussa minua alkoi kiehtoa kansanmiesten runous, johon tutustumiseksi Kuopion kirjastosta näyttäisikin löytyvän sopiva, suppea teos nimeltä Kansanrunoiliain runoja vuodelta 1898. Kahtoohäntä antaavatko lainaan.

Säkenistö lähtee liikkeelle kuopiolaislähtöisestä August Engelbrekt Ahlqvistista (1826 – 1889), joka runoili nimimerkillä Oksanen. Hän oli mielenkiintoinen kulttuuripersoona, johon tekee mieleni tutustua myös lähemmin. Oksanen kirjoitti runon Säkenet, jossa säkenet merkitsevät kipunoita, joita sepän pajan savutorvesta kohoaa ilmaan ja jotka voivat otollisissa oloissa sytyttää lähiseudut roihuun. Runoilija toivoo runojen muodostuvan vastaanottavaisessa kuulijakunnassa kipunoiksi, jotka saavat laulun leimuamaan Suomen kansassa. Tämän runon kielikuva on lukemani teoksen nimessä laajennettu Säkenistöksi, jonka ylevyyttä tavoitteleva kansallisen herätyksen meininki näkyy monissa isänmaallisissa tai muulla tavoin moraalisesti kohottavissa runoissa. Oksanen itse kirjoitti Savolaisen laulun, nykyään Savon maakuntalaulun. Nykylukija saattaa näistä säkenistä nousta palontorjunta-asemiin, mutta kirjasta löytyy myös Aleksis Kiven kaltaisia runoilijoita, joille runo ei ole juhlapuheeseen sepitetty kaunismittainen jatke vaan runoilijan oman sisäisen palon soipa ilmentymä. (Ehm.) Myös Aleksis Kiven runoja tekeepi mieleni lukaista.

Kaiken kaikkiaan tämä pieni runokirja eksyi käsiini kirjaston hyllystä ihan sattumalta. En ollut suunnitellut sitä lainaavani, mutta tiiviin kokonsa vuoksi se vetosi minuun kuin spanielin silmät, niin että sujautin sen pussiini ja lukaisin läpi. En kuitenkaan selvinnyt kirjasta ihan noin vain. Kerran jos toisenkin etsiydyin tietokoneelle hakemaan lähempää tietoa kirjan runoilijoista ja heidän runojensa aihepiiristä. Hektisestä elämäntilanteestani huolimatta toivon voivani keskittyä myös hakujeni kautta löytämiini kiehtoviin 1800-luvun teoksiin.

Vuoden 1924 Säkenistössä on 208 sivua ja sen lukaisemiseen kului minulta kolme päivää.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Joni Skiftesvik: Viltteri ja Mallu

Joni Skiftesvik (s. 1948) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kertomuskokoelman nimeltä Viltteri ja Mallu. Luin sen.

Viltteri on vanhoja, kehnokuntoisia autoja korjaileva nuorehko mieshenkilö. Mallu tunnetaan monista poikaystävistään. Mallu synnyttää pojan, Viltteri on isä, ja yhteinen elontie alkaa. Tosin tuttuja he ovat jo entuudestaan, Mallun veli Junnu, joka toimii joissakin kertomuksissa kertojana, on Viltterin kavereita. Toisinaan kertomuksissa käytetään hän-muotoa, toisinaan yksikön kolmas on se. Tällaiseen kotimaiseen rouheaan kantrikirjallisuuteen se taitaa sopia sointuvammin.

Viltteri ja Mallu viilettävät jossain Oulusa päin. Toisinaan ollaan matkalla Muhokselle, toisinaan Ruotsiin Tornion kautta. Ruotsissa asuu myös tuttuja, ikinuori Öövini ja Mallun sisko Riitta. Tuttuihin pidetään yhteyttä miten pidetään, jos pidetään. Tarinoissa harrastetaan veijarimaista vilunkipeliä, käydään kauppaa lyhytjännitteisesti ja pelkän myynnin toivossa sen kummemmin miettimättä asiakassuhteen kehittymistä pitkän päälle. Auto myydään siinä kunnossa kuin se on ostohetkellä. Viltteri ja Mallu ovat kumpikin omalla tavallaan kyvykkäitä, mutta he eivät jaksa kehittää itseään mutasarjaa korkeammalle, eivät esimerkiksi ala pitää kirjablogia. He hakevat nopeita voittoja, elävät hetkessä ja sanailevat sen mukaan. En minä kyllä kehtaisi. Kirjassa vilahtaa yksikin hahmo, joka puhuu minun mielestäni toden sanoja Viltterille. Viltteri kuvittelee lyövänsä rahoiksi kaupittelemalla puristimia ovelta ovelle -systeemillä. Ihmiset eivät kuitenkaan näe puristimissa samoja mahdollisuuksia kuin Viltteri itse. Liftariksi Viltterin kyytiin noussut Minna lausuu totuuden puristimista, mutta se ei Viltterin mieltä riitä muuttamaan:

– En minä usko, että sinä rikastut niillä puristimilla, Minna epäili.
– Miksen muka?
– Jos ihmiset ovat pärjänneet tähänkin asti ilman puristimia, niin miksi ne nyt niitä ostaisivat? tyttö järkeili.

Kun luin tämän kohdan vaimolleni, hän sanoi, että näethän sinä itsekin millainen määrä rihkamaa ihmisillä on kotonaan. Niin että kyllä se säläkin kaupaksi menee, ja varmasti on niitä, jotka ihan tosissaan lisäävät, että sehän se vasta kaupaksi meneekin. Skiftesvikin kertomusten kunniaksi on kuitenkin sanottava, etteivät hänen kuvaamansa ostajat ole ihan pahimpia sälän perään kuolaajia. Kuolaamisesta puhuttaessa voisikin todeta, että näitten kertomusten naiskuva ei myöskään läsähdä liioitellun yleväksi. Naiset ovat miesten kanssa samaa rotua, panevat ketä kiinni saavat. Niin Minnallekin kelpaa liftireissulla Viltteri naimaseuraksi – ja eläväthän he kumpikin parisuhteessa, tosin eivät keskenään.

Minusta nämä kertomukset olivat tällä tavalla saman otsakkeen alla ihan toimiva kokonaisuus, viihdyttäviä veijaritarinoita.

Kirjassa on 273 sivua. Luin sen muutamassa päivässä. Seuraavaksi kokeilen vanhoja runoja, kun nyt satuin sellaisen kirjan kirjastosta löytämään.
Viltteristä ja Mallusta on Marjatan lisäksi lukenut myös Marika Oksa.