Powered By Blogger

maanantai 16. syyskuuta 2019

Yrjö Koivukari: Timanttikammio

Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio. Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”, mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty, vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.

Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa. Ehkä niin on parasta.

Kyllä minäkin silti huomasin Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut. Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin. Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja. Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä, Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa voi kaataa ihmisten mitat ja muodot, kuten runossa Aamusinfonia mainitaan. Ihmiset ovat vain onttoja puita, tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta. Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:

Mitä ontoista puista!
Maa on nuorta ruohoa täynnä,
pian siementen kylvöön kypsää.
Kantakoon katseesi lempeä loimu
hautojen yli.
Pian aamun valo iltalauluina
kaikkeuden mereen haipuu.

Lopummalla kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen tuloksesta.

Runot edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa tuotantoa.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.

4 kommenttia:

  1. En ole kuullut tästä Koivukarista, mutta ainakin tuo jakamasi runo / ote kuulostaa hienolta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ollut kuullut minäkään ennen kuin löysin kirjan sieltä Kajaanin kirjaston poistoista. Koivukari on yksi niistä 19 kirjailijasta, jotka esitellään Juri Nummelinin toimittamassa kirjassa Unohdettuja kirjailijoita. Teos ilmestyi aluksi kahdessa osassa vuonna 2007 ja yhteisniteenä vuonna 2018. Miten paljon unohdettuja kirjailijoita meidän maassamme ja muualla oikein onkaan!

      Poista
  2. Onhan taas savolaisesti salaviisas analyysi. Tuo ensimmäisen kappaleen Kajaani-kuitti oli myös aika hauska. Minusta on tähdellistä lukea näitä syrjään jääneitä, koska niistäkin voi kana jyvän löytää. Itse luen oikeastaan aika säännöllisesti valtavirran sivussa olevaa kirjallisuutta. Timanttikammio...herranpieksut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä toisinaan livahtaa mieleen ajatus, että millähän perusteella toiset kirjailijat yms. on nostettu kaanonin enkelikuoroon ja toiset vain kylmästi unohdettu. Tämä oli oikeastaan eräs ajatuksistani kun aikoinaan halusin lukea sosialismin ajan kirjallisuutta, kun sitä ei vielä ollut kokonaan poistettu kirjastoista.

      Poista