Yrjö Koivukari: Timanttikammio

Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio. Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”, mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty, vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.

Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa. Ehkä niin on parasta.

Kyllä minäkin silti huomasin Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut. Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin. Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja. Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä, Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa voi kaataa ihmisten mitat ja muodot, kuten runossa Aamusinfonia mainitaan. Ihmiset ovat vain onttoja puita, tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta. Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:

Mitä ontoista puista!

Maa on nuorta ruohoa täynnä,

pian siementen kylvöön kypsää.

Kantakoon katseesi lempeä loimu

hautojen yli.

Pian aamun valo iltalauluina

kaikkeuden mereen haipuu.

Lopummalla kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen tuloksesta.

Runot edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa tuotantoa.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.