Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat

Itävaltalainen Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) vieraili vuonna 1912 puolisen vuotta Duinon linnassa. Tuolloin alkunsa saanut eleginen runokokoelma Duineser Elegien valmistui vasta vuonna 1922. Rilke kirjoitti elegioihinsa jatkoa Ranskassa sekä Saksassa. Aila Meriluoto suomensi teoksen vuonna 1974.

Duinon elegiat ei ole kerronnallisesti etenevä teos. Mitallisesti se vaihtelee, suurin osa elegioista on perinteistä poljennollista runoutta. Neljäs ja kahdeksas elegia ovat vapaamittaisia. Aihe ja sen käsittelyn tyyli pysyvät kuitenkin samana. Ilmaisua en voi nimittää erityisen selkeäksi ja helppolukuiseksi. Ehkä esitystavassa on tavoiteltu arkaaista runollisuutta? Joka tapauksessa pientä apua sain siitä, että suomennoksen viereen esille on asetettu alkuperäinen, saksankielinen teksti.

Runoissa käsitellään kysymystä: mihin ihmisen tulee elämässään keskittyä? Sellaiseen vastaaminen ei ole ihan itsestään selvää, joten runon kertojan – tai elegioista puhuttaessa laulajan – on ehkä viisasta puhua vertauksin, jotka lukija saa tulkita mielensä mukaan. Aihetta lähestytään vertailemalla eläviä ja kuolleita sekä enkeleitä. Elävien ja kuolleitten kohtalot tuovat mieleen Eino Leinon runon Tumma, jossa nuorukainen löytää elämänhalunsa vierailtuaan Tuonen tuvilla. Duinon elegiat ei ehkä päädy ihan samankaltaiseen lopputulemaan, mutta korostaa elämän olevan ihmisen parasta aikaa, kuten mäkihyppääjä Matti Nykänen kuuluu sanoneen. Ihminen kuitenkin kulkee elämässään kuin lavasteissa, talot, kadut ja puut jäävät, kun ihminen kuolee pois.

Ensimmäisessä elegiassa enkeleitten kerrotaan olevan paitsi kauniita, myös kauheita. Kauheita, koska voisivat niin halutessaan tuhota ihmisen. Laulajan osaksi mainitaan laulaminen rakastavaisista ja nuorena kuolleista. Tosin kuolleet eivät tarvitse eläviä, sillä he vieroittuvat maailmasta kuin lapsi äitinsä rinnoista. Elävät sen sijaan tarvitsevat kuolleita. Ihan tarkalleen ottaen en päässyt käsitykseen siitä, mikä enkelien tarkoitus näissä runoissa on. Ehkä enkelien merkitys määritellään toisessa elegiassa? Siinä enkelien kuvataan olevan itseriittoisia olentoja, jotka säteilevät omaa kauneuttaan itseensä jumaluuden peileinä. Sen sijaan ihmiset ohenevat tuntiessaan, he hiipuvat kuin pesällinen halkoja. Mutta haihtuessaan maailmasta ihmiset liukenevat kaikkeuteen ja siten myös enkeleihin, jotka kaikkeutta hengittävät.

Kolmannessa elegiassa kuvataan sitä, miten äiti suojaa lastaan maailmalta, kohtalolta, tulevaisuudelta, mutta ei mahda mitään unille ja kuumehoureille, joka johdattavat lapsen Kauhean synnillisen alkuhalun luo. Neljännessä elegiassa isä näkee pojassa oman elämänsä, vanhemmat rakastavat lastaan sen rakkauden alun tähden, jota lapsi on heitä kohtaan tuntenut, ennen kuin maailma hänet vieroittaa. Näyttämölle jää vain nukke, jota enkeli ohjailee. Lapsen elämän runonlaulaja kuvaa puhtaaksi elämäksi maailman ja leikkikalun välillä. Viides elegia kertoo ihmisistä, jotka ovat kyvyttömiä rakkauteen.

Kuudennessa elegiassa runoilija ihastelee viikunapuun hedelmällisyyttä vain huomauttaakseen miten ihmiset vitkastelevat rakkauden suhteen. Nuorena kuolleet ja sankarit sen sijaan menevät itse asiaan jopa omaa hymyään ennen. Seitsemännessä elegiassa elämä kulkee ihanasta ulkonaisesta olemuksesta kohti sisintä ja lopulta maailma on vain sisimmässä, elämä on pelkkä muuntumista. Tosi mystistä.

Kahdeksas elegia oli minusta ymmärrettävin kaikista. Siinä kuvattu ajatus oli minulle entuudestaan tuttu aiemmista yhteyksistä. Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa.

Yhdeksännestä elegiasta nauttiessani tuli tv:stä moukarinheittokilpailu. Kuinka ollakaan yhdeksäs elegia kertoo mm. seuraavaa:

Vaan moukareitten välissä

kestää sydämemme

kun hampaitten lomassa kieli

yhä vain ylistää.

Kymmenes elegia kertoo tuskankaupungin lohdunmarkkinoista, joilla esillä ovat mm. somistellun onnen ampumarata ja rahan sukuelin. Valitusten laaksosta löytyvät kivettynyt kiukku ja hioutunut pala alkutuskaa sekä valitusruhtinaitten rauniolinna. Nuorena kuollutta johdatetaan eteenpäin, kunnes saavutaan ilon lähteelle, joka virratessaan elävien maahan muodostuu mahtavaksi virraksi. Laulaja oivaltaa, että onni voikin olla virtauksessa alaspäin, ei ylös kuten uskotaan. Mitä tämä tarkoittaa, en tiedä, mutta onhan se ihan kelvollinen lopetus.

Tämän elegisen matkan taivaltaminen vei minulta kolmisen päivää aikaa.