Henry Parland: Hamlet sanoi sen kauniimmin

Henry Parland (1908 – 1930) oli suomalainen runoilija. Hän kuului ruotsinkielisten modernistien joukkoon. Kyseisen ryhmän kärkinimiin lasketaan Hagar Olsson, Edith Södergran, Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja Gunnar Björling. Erityisesti Björling muodostui Parlandille läheiseksi, hän jopa asui Björlingin luona jouduttuaan erimielisyyksiin vanhempiensa kanssa rennon elämäntyylinsä vuoksi. Huvitteluhenkisen elämän katkaisemiseksi Parlandin vanhemmat lähettivät Henryn enonsa luo Liettuaan, Kaunasin kaupunkiin. Vuoden oleskelun jälkeen nuori runoilija sairastui tulirokkoon ja kuoli.

Elämänsä aikana Henry Parland ehti julkaista vain runokokoelman Idealrealisation, suomeksi Ihannealennusmyynti. Vuonna 1964 hänen veljensä Oscar Parland toimitti laajemman kokoelman hänen julkaistuista ja julkaisemattomista runoistaan. Kokoelma sai nimekseen Hamlet sade det vackrare. Brita Polttila suomensi kokoelman vuonna 1967 nimellä Hamlet sanoi sen kauniimmin.

Henry Parlandin runot ovat sepittäjänsä näköisiä. Niissä hehkuu elämä, joka näyttäytyy sarjana tuskaisen hupaisia ilmiöitä. Runoissa on usein huumoria, monta kertaa itseironisia huomioita, mutta osansa saavat muutkin kanssakulkijat. Postuumissa kokoelmassa Heijastuksia (Återsken) runoilija odottaa saavansa surua vastineeksi ilolleen. Toisaalta runoilija kirjoittaa Jazz-laulaja -elokuvasta kertovassa runossaan ”irvistyksestä jonka pitäisi olla hymy”.

Huumori tuo runoihin kepeyttä, joka syntyy myös runojen kevyeksi riisutusta rakenteesta. Parland kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ilmavan tuntuisesti. Pitkiin vuodatuksiin hän ei juuri lankea. Tyylissä näyttäisi ajoittain olevan yhtäläisyyttä Björlingin kanssa, tosin vaikutteet ovat aivan hyvin voineet virrata toiseenkin suuntaan. Parland kuvaa valoa ja värejä dramaattisina, tilaa ja tunnelmaa määrittävinä tekijöinä.

Kaupunki, nykyaika, autot, mainokset ja veturit ovat kiehtoneet runoilijaa. Kenties eivät ihan samassa määrin kuin suomenkielisiä Tulenkantajia, mutta en näe eroa kovin suurena. Myös Parland viehättyy vauhdista auton kyydissä, ilmoittaa ihailevansa vetureita ja kertoo nähneensä viime yönä ”valon harhailemassa suuren ja huimaavan rautaisen kaupungin yllä”. Runosta tulee mieleen Fritz Langin elokuva Metropolis (vuodelta 1927 kuten ko. runo!), semminkin kun runo lukeutuu sarjaan, jossa runoilija kaavailee uuden romantiikan aamunkoittoa. Samantyyppistä aihetta käsittelee toinenkin saman vuoden runo, jossa rautainen ihminen, keksijänsä kuoltua, menee maailmalle ”jalat kalisten ja katse salamoiden”. Parland kuuluu kirjoittaneen myös elokuva-arvosteluja. Lisäksi hän harrasti valokuvausta. Hän keskeneräisen romaaninsa nimeksi tuli Sönder, suomeksi Rikki (velox-paperille vedostamisesta). Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 2005.

Kaupunkikulttuurin kiehtovin puoli Parlandin runojenkin perusteella vaikuttaa kuitenkin olleen ravintolaelämä: naisten sääret, jazz-musiikki ja alkoholi toistuvat useissa runoissa. Kieltolain aikaisessa runossa mainitaan mm. ”Kova

tee” ja sen hinta.

Kaikesta tästä huolimatta ja sen lisäksi Parland ei ole pelkkä elämällä ilakoija. Runoissa käsitellään vakavia, elämänkatsomuksellisia ja uskonnollisiakin kysymyksiä. Jumala ei ole harvinainen vieras Parlandin runoissa. 18-vuotiaana kirjoittamassaan runossa hän pohtii Jumalaa, luotuja ja kaiken loppua maalaten lukijan eteen kuvan, jonka voisi nähdä jonkinlaisena taolaisuuden ja kristinuskon synteesinä. Taon ei-olevaista puolta edustaa Parlandin runossa Jumalan ensimmäinen luomus, Eimitään, kun taas Jumalan viimeinen luomus, Liekki, kuvastaa tuomiopäivän tulista järveä, johon sitten Parlandin runossa kaikki olevainen kerran päätyy.

Sanon suoraan, että nautin tämän hulivilipojan runoista hieman enemmän kuin Edith Södergranin lyriikasta. Ehkä se johtuu tyylistä, joka Parlandilla on lyhyttä ja iskevää. Pidän myös humoristisesta asenteesta, se ei mielestäni vesitä tekstiä, silmänurkkia tosin mielihyvästä. Kirjan lukemiseen meni minulta pari päivää.