Powered By Blogger

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Msaho – Runoja ja Kertomuksia Mosambikista

Inger Bäcksbackan kokoama ja Sanna Pernun suomentama Msaho-antologia esittelee mosambikilaisten kirjoittajien tuotantoa. Runot ja kertomukset on järjestelty aiheitten mukaiseen aikajärjestykseen, niin että niistä piirtyy usean kertojan välittämä kuva Mosambikin ajasta Portugalin siirtomaana, vapautumistaistelusta ja mosambikilaisten elämästä itsenäisessä valtiossa. Johdannossa Inger Bäcksbacka käy lyhyesti läpi maan kirjallisuuden historian. Kaikki kirjan kirjoittajat esitellään lyhyesti kirjan lopussa. Msaho on mosambikilaisen laulu-, musiikki- ja tanssiperinteen nimitys. Nimeä käytetään myös uudemmista lausuntatapahtumista, joissa kirjailijat itse esittävät tekstejään vaikkapa puistoissa.

Kirjan alussa esitellään kertovaa laulurunoutta ja kansantaruja. Siitä siirrytään eurooppalaisen perinteen mukaiseen runouteen, jonka teemana on afrikkalaisen väestön alistaminen ja köyhyys sekä kytevä halu nousta vastarintaan. Kuitenkin vasta João Diasin novelli Godido avaa tarinana tien kohti omaa, itsenäistä toimintaa. Novellissa murrosikäinen mustan äidin ja valkoisen isännän poika kyllästyy elämäänsä kylässä, jossa häntä odottaa pakkotyö. Hän lähtee tiehensä tavoitteenaan suuri valkoisten kaupunki.

Godidoa seuraavat Luís Bernardo Honwanan kolme novellia, jotka ovat kaikki erinomaisia. Pitempi novelli Ruokatunti sijoittuu maissipellolle, jota Madala, vanhempi mieshenkilö, kitkee tiukan työnjohtajan alaisuudessa ja paahtavassa helteessä. (Sattumalta luin tämän novellin puutarhakeinussa pistävässä iltapäivän auringossa, joten osaksi oli helppokin samaistua tarinaan.) Ruokatauon aikana Madalaa tulee tapaamaan hänen tyttärensä Maria. Novelli kuvaa alistamista ja alistumista, häpeää, myötähäpeää, inhoa ja itseinhoa. Madalan käsi pusertuu nyrkkiin kuvitellun rikkakasvin ympärille, mutta hän tajuaa, ettei hänellä ole voimia tempaista kasvia maasta.

Vastarinnasta ja vapautumistaisteluista kertovia novelleja on kumpiakin yksi. Brasilialaisen, paljon Mosambikissa oleskelleen lehtimiehen Licinío Azevedon novelli Tunnemme Lourenço Marquesin kertoo kuulustelusta ja kidutuksesta hyvin uskottavalla tavalla. Sissisoturin kohtalonhetkistä kertoo Azevedon novelli Maantiellä.

Itsenäistymisen myötä runoilijat siirtyvät kirjoittamaan rakkaudesta ja runojen kirjoittamisesta vaikka itsenäistymistaistelujakin muistellaan. Novellisteista viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Mia Couto, jonka vuonna 1986 ilmestyneen kokoelman Öiset äänet  novelleista voi jälkiviisaana aavistella kirjailijan suuntautumista afrikkalaisten myyttien pariin. Erityisesti kirjan viimeinen novelli, Tarina henkiin heränneistä, tuo mieleen Plumeriaverannan ennakkoluulottoman asenteen elämän ja kuoleman rajan ylittämisessä.

Onko Msaho-antologialla jotakin perimosambikilaista tarjottavaa suomalaiselle lukijalle? Tietysti runojen ja tarinoitten tapahtumat sijoittuvat Mosambikiin ja kertovat mosambikilaisista, mutta kerrontatapa ja -tyyli vaikuttavat olevan tiukasti sidoksissa eurooppalaiseen kirjalliseen perinteeseen. Voi hyvällä syyllä kysyä olisiko ketjukolaajassa sitten miestä lukemaan puhtaasti afrikkalaiseen perinteeseen nojaavaa kerrontaa? Eiköhän liene niin, että tarinat räätälöidään ympäri maailman jokseenkin samojen valmiskaavojen mukaan. Oman äänen löytäminen kerrontatavassa – varsinkin sellaisen jonka lukijat helposti hyväksyvät – on hyvin hankalaa. Tämän kirjan myötä mosambikilainen kirjallisuus on kumminkin löytänyt paikkansa savolaisen ”laitakaupungin(kirjaston) katukylttiin”.

12 kommenttia:

  1. Minulta jäi tuo Plumeriaveranta aikoinaan lukematta, nyt siitä on ollut niin mielenkiintoisia mainintoja jo useammassakin blogissa, että täytyy varmaan korjata puute.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kiva kirja, jota voi hyvin suositella. Eikä ole pitkäkään.

      Poista
  2. Kiinnostavalta kuulostaa.

    Joskus tulee mietittyä näitä jotain kaukaista maata esitteleviä kokoelmia että milläköhän ajatuksella niitä kootaan. Afrikkalaisessa kirjallisuudessa eurooppalainen kirjallinen tyyli on monessa paikassa varmaan vaikuttavaa (suullinen kulttuuri voi sitten olla ihan eri juttu) mutta valitaanko näihin jotenkin erityisesti eurooppalaiseen kirjallisuuteen tottuneille sopivia tekstejä vai mitä...

    Tai pitääkö aihepiirien olla jotenkin sillai tosi mosambikilaisia että joka tekstissä käy ilmi missä ollaan ja historian kipukohdat ovat enemmän tai vähemmän verhottuna joka käänteessä. Tai lukeeko lukija eksoottisia teemoja kirjoihin vaikka kirjailija pyrkikin kirjoittamaan jostain universaalista teemasta.

    Mitenköhän onnistuisi jos nappaisi jonkun satunnaisen suomalaisen kirjan ja pyrkisi lukemaan siitä näkökulmasta että tämä on nyt suomalainen kirja ja tässä käsitellään talvisotaa ja suomettumista ja sosiaalidemokratiaa ja kaamosta vaikkei niitä ääneen mainittaisi, ja katsoisi miten tekstissä esiintyy nelipolvinen trokee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännää pohdintaa!

      Varmaan ensimmäisen antologian rakentaja joutuu ottamaan huomioon sen, että kirja ei ainakaan saa tuhota lukijoitten mielenkiintoa. Se saattaa johtaa varovaisuuteen. Tästä kirjasta on antologian kokoajan mukaan jätetty pois esim. 1940-luvulla julkaistut sonetit, jotka eivät kuulemma kääntyneet suomen kielelle.

      Kyllä näissä varmaankin kaikissa runoissa ja novelleissa on myös universaaleja aineksia, enhän minäkään muuten niitä ymmärtäisi. Mahdollisesti mukaan on valikoitunut kirjan kokonaisuutta tukevia runoja ja tarinoita, jotka sitten ovat pudottaneet pois jotakin, joka menisi suuren kertomuksen ulkopuolelle.

      Ja tietenkin lukijan asenne luettavaa kohtaan vaikuttaa siihen mitä hän kirjasta löytää. (Toisaalta tietyissä kirjoissa myös käsitellään talvisotaa tai suomettumista yms. vaikka ne kirjat puutarhakeinussa lukisi.) Tämä antologia on järjestelty kansanrunouden näytteiden lisäksi kolmeen osaan, jotka ovat nimeltään 1. Protesti ja negritude, 2. Taistelu ja 3. Kohti itsenäisyyttä. Mielestäni jaottelu toimii hyvin, ehkä hieman odotetulla tavalla, mutta se juuri luo teokseen jäntevyyttä ja selkeyttä.

      Poista
  3. Niin kiinnostavia kysymyksiä ja teksti, että en tiedä miten päin olisin!

    Mutta noihin viimeisiin kysymyksiin (joita olen miettinyt paljon, sillä ne liittyvät väikkärini aiheeseen) - on totta, että julkaistavaksi asti päätyvät tekstit, jotka ovat "ymmärrettäviä" (ja ehkä sopivasti eksoottisia länsimaisia markkinoita ajatellen). Toisaalta en ole vielä lukenut afrikkalaista kirjallisuutta, mikä ei olisi ainakin jollain tasolla auennut kulttuurierojen vuoksi. Eroja ajattelussa ja näkemyksissä varmasti on, mutta harvat erot ovat sellaisia, että niitä ei ymmärtäisi tai saisi selitettyä. Isoimmat haasteet liittyvät ehkä sittenkin kielikysymyksiin. Haastavimmat lukemani kirjat ovat länsimaisia :)

    On mielenkiintoista ajatella, miten afrikkalaiseen kirjallisuuteen tartutaan usein juuri sen afrikkalaisuuden kautta (en tarkoita, että tässä bloggauksessa niin olisi). Ehkä sitä myös niin markkinoidaan. Mia Couto on puhunut siitä, miten afrikkalaisten kirjailijoiden odotetaan kuvaavaan "autenttista afrikkalaisuutta", joka tarkoittaa maaseutua ja traditiota. Sellaista ns puhdasta afrikkalaista kerrontaa, johon vuorovaikutus muiden kulttuurien (ei vain eurooppalaisen) kanssa ei näkyisi, ei ainakaan portugaliksi tai muilla alkujaan eurooppalaisilla kielillä kirjoitettuna varmaan edes voi olla. Tosin yksi oudoimmista lukukokemuksista on ollut nigerialaisen Amos Tutuolan Palmuviinijuoppo.

    Tuo Godido on oikeastaan ensimmäinen varsinaisesti mosambikilainen teos, jossa kuvataan asioita afrikkalaisten näkökulmasta ja suoraan kyseenalaistetaan kolonialismi. Nuo 40-luvun sonetit ovat tiukasti sidoksissa portugalilaiseen perinteeseen. Kuvaavaa on sekin, että varsinaisia mosambikilaisia romaaneja alettiin kirjoittaa vasta 80-luvulla. Kolonialismin aikaan vain harvat (kuten Dias, joka opiskeli Portugalissa) mosambikilaiset osasivat lukea ja kirjoittaa ja vieläkin portugalia osaa alle puolet väestöstä. Siksi valinnanvaraa kokoelmaan ei myöskään ole ollut kovin paljoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset asiantuntemusta huokuvasta kommentistasi, johon minun on vastattava (sikäli kuin se on tarpeen) siinä vaiheessa kun itse olen siihen kykenevässä tilassa.

      Älköön kumminkaan kukaan kuvitelko edes ketjukolaajan lukevan tällaista antologiaa kuin nauttisi annoksen jäykkää maniokkipuuroa noin vain auringon polttaessa maissipeltoa ja Intian valtamerta sen vieressä.

      Poista
    2. En nyt melkein selvin päinkään keksi paljoa lisättävää eiliseen kommenttiini. Sen verran sentään voin sanoa, että ilman muuta myönnän lukeneeni Msaho-antologian näytteenä mosambikilaisesta ja siten myös afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Sellaiseksi se lienee tarkoitettukin. Romaania lukiessani en otaksu lukevani maitopurkin tuoteselostetta.

      Amos Tutuola "Palmuviinijuoppo". Kiitos vinkistä! Pidetään mielessä vaikka kirjaa ei näköjään Kuopion kaupunginkirjastosta löydykään.

      Poista
  4. Palmunviinijuoppoa selailin joskus sivun pari verran ja joskus siihen pitää tosiaan palata, vaikutti kiinnostavan nyrjähtäneeltä.
    Ennakko-oletuksista toisaalla olen joskus maininnut että minulla on ennakkoluuloja viime vuosikymmenien itä-eurooppalaista kirjallisuutta kohtaan koska "kommunistihallinto oli kurja juttu"-kirjallisuus ei tarjoa varsinaisesti uusia näkökulmia eikä niin kiinnosta. Vaikka järki sanoo että on siellä varmaan muustakin kirjoitettu (tosin järkikin on pakotettu myöntämään että sitä muuta ei välttämättä käännetä niin hanakasti suomeksi).
    Ja olen joskus sivusta hämmästellyt kun elokuva Tohtori Caligarin kabinetti (1919) on tulkittu kommentaariksi natseista (samoin kuin ilmeisesti kaikki muutkin kulttuurituotteet mitä Saksasta on tullut viimeisen reilun sadan vuoden aikana).

    Tuollainen "autenttinen afrikkalaisuus" tuntuu jotenkin arveluttavalta, tai suhtaudun vähän kaikkiin "autenttinen..."-määreisiin epäillen, jännät fuusiot ovat yleensä minulle sopivampia. Siltä pohjalta olen pitänyt vaikkapa Aya-sarjakuvista kun ne ovat omalla tavallaan niin yleistä lähiöteinikomediaa vaikka tapahtumapaikka Norsunluurannikko on muutakin kuin pelkkä eksoottinen kulissi. Tai Mma Ramotswe-kirjoista vähän samasta syystä. Ja olen varma että joku kirjoittaa esim. hard-boiled-dekkareita Johannesburgin alamaailmasta yms.

    Olenko minä sitten sellainen lukija joka haluaa lukea vain tuttuja kirjallisuudenlajeja joissa vain laitetaan tapahtumat eksoottiseen ympäristöön, toivottavasti en. Mutta "autenttisuus"kin on arveluttavaa ja tendenssikirjallisuudestakaan en innostu (ja se tuntuu olevan myös yksi suositus kirjojen levittämiselle...)

    Mutta arvelen että nämä ovat asioita joita mietitään ja kommentoidaan myös ympäri Afrikkaa. Ja samanlaisia aiheita myös Suomessa, tuossa näin juuri juttua aiheesta "pitääkö suomalaisen kirjailijan kirjoittaa vain henkilöistä jotka ovat suomalaisia ja/tai asuvat Suomessa".

    VastaaPoista
  5. Tosiaan, tuota ylempää kommenttiani voisin tarkentaa vielä, että ennakko-odotukset, joita kirjojen markkinointi saataa myös korostaa, voivat perustua stereotyyppisiin käsityksiin Afrikasta. Mutta tämä ei siis ole kommentti blogitekstiin, se vain sai ajattelemaan asiaa. Siihen tuo Couton kommentti liittyy ja Adichie on kertonut samanlaisista kokemuksista (hän sai kritiikkiä mm siitä, että hänen nigerialaiset henkilönsä olivat keskiluokkaisia ja ajoivat autoa). Mutta näitä oletuksia kirjallisuus myös kumoaa.

    Lukemista voi kai ajatella vähän niin kuin matkustamisena, kirjojen kautta saa tietoa ja pääsee tilanteisiin ja paikkohin, joihin ei välttämättä muuten pääse (vaikka matkustaisikin). Sellaista lukemista en tuossa yllä tarkoittanut.

    Toisaalta kirjailijat joutuvat tosiaan myös miettimään, miten kirjoittavat, jos haluavat lukijoita. Ainakin mosambikilaisten kirjojen lukijat ovat pääosin ulkomaalaisia (etenkin portugalilaisia ja brasilialaisia).

    Tuo Msaho-kokoelma vaikuttaa mielenkiintoiselta siksi, että tekstit on ryhmitelty ja niitä on taustoitettu, ilman niitä tekstejä varmaan lukisi eri tavalla. Pidin Mma Ramotswe-kirjoista paljon. Aya-sarjakuvat, joista en ennen bloggaamista tiennytkään, kiinnostavat kovasti.

    VastaaPoista
  6. Jotain nyt kumminkin tähän tilanteeseen...

    Itä-Euroopan sosialismin jälkeistä kirjallisuutta tunnen huonosti. Minua vaivaa sama ennakkokäsitys kuin HDC:tä. Toivottavasti joku muuttaa sen ja kertoo mielenkiintoisista itäeurooppalaisista nykykirjailijoista. Mehis Heinsaaren "Epätavallinen ja uhkaava luonto" on minusta tosi mainio novellikokoelma.

    Minulle tuli siitä Mia Couton tuskastuneisuudesta "autenttisen afrikkalaisuuden" odotusten osalta mieleen kaksi asiaa. Ensinnä hän saattaisi kenties kirjailijana mieluummin kuulla mitä mieltä hänen teksteistään noin muuten ollaan. Toiseksi hän itse lienee tietoisesti pyrkinyt suuntautumaan vanhojen paikallisten myyttien suuntaan. Vaikka hän tietenkin käsittelee myyttejä luovasti, saattavat jotkut lukijat syystä tai toisesti odottaa kertomuksilta täydellisempää "paikkansapitävyyttä" kuin kaunokirjalliselle työlle on hyväksi.

    Minä pidin onnistuneena Msahon brasilialaiskirjoittajan kuvausta kidutuksesta, koska siinä ei veri lennä. Uskoisin että kidutusta harrastavan tahon kannalta on parempi, ettei kidutuksesta jää merkkejä. Kidutusmenetelmä novellissa oli yksinkertaisesti se, että "kuulustellun" käskettiin seista paikallaan (muutama päivä!). Sellaista ei millään pysty jälkikäteen todistamaan.

    Ja vielä lukemisesta matkustamisena. Minä ainakin katson "matkustavani" lukiessani ajassa ja paikassa. Runebergin Hirvenhiihtäjien alussa kuvataan savupirtin elämää. Olkoonkin, että tunnelma on (kenties kansallisromanttisella tavalla) levollinen, niin silti siinä kerrotaan miten savu nousee katonrajaan ja mm. miten talvi-iltana kotisirkat sirittävät. Minulle kotisirkka on tuntematon eläin (Samua lukuunottamatta), en siis ole henk. koht. tavannut. Teoksessa myös soitetaan soitinta, jonka tulkitsin munniharpuksi. Netistä löysin kirjoituksen, jonka mukaan Runebergin Hirvenhiihtäjät lienee varhaisin suomalainen teos, jossa munniharpun soitosta puhutaan.

    Lopuksi sekin vielä, että tuntuu hämmästyttävältä, että mosambikilaiskirjailijoitten lukijakunta on niin isolta osin muista portugalinkielisistä maista, että heidät on huomioitava kirjoitusvaiheessa.

    VastaaPoista
  7. Sanon nyt sitten vielä senkin että minä en tutki kirjallisuutta, minä luen kirjoja. Mikäli kirjassa on johdanto, saatesanat, alkupuhe, jälkipuhe ja ties mitä sananselityksiä, niin minä luen ne kaikki. Ne ovat osa kirjaa. Kirjan tekijät ovat katsoneet ne aiheellisiksi. Miksi piinaisin itseäni yrittämällä ymmärtää tekstit vaikeimman kautta, kun helpommallakin selviän? Vaikka eläisin vielä kaksikymmentä vuotta ja lukisin niinkään ahkerasti kuin parina viime vuotena, en saisi edes prosenttia maapallon kirjallisuudesta luettua. Suurinta osaa ei ole edes suomeksi käännetty. Suomennoksetkin ovat jossain määrin "tulkinta" kirjasta.

    VastaaPoista
  8. Samalla tavalla minäkin luen ja tosiaan ajassakin pääsee matkustamaan. Eikä tietysti tarvi hakea kaukana kirjoitettuja kirjoja sitä varten. Koti-ikävääkin voi lievittää lukemalla ainakin vähän :)

    Mosambikissa on vähän lukijoita, joten siinä mielessä se on ihan ymmärrettävää. Tuo oli minun arvaus, että lukijat ovat jollain tasolla mielessä noilla menestyvillä kirjailijoilla - mutta en voi tietysti tietää, onko niin.

    Tarkoitin tuota Msahon taustoittamista yksinomaan hyvänä asiana. Pidän siitä, että lukijan hommaa tarvittaessa helpotetaan taustoitusta tarjoilemalla. Jotkut varmaan ihan hyvätkin kirjat ovat jääneet etäisiksi, kun en ole tiennyt taustoista.

    Nämä kommentit ovat herättäneet paljon ajatuksia, toivottavasti minun pitkät kommentit eivät ole liikaa harhateillä!

    VastaaPoista