Elvira Willman: Lyyli ˑ Kellarikerroksessa ˑ Juopa

Uudessakaupungissa syntynyt ja Helsingissä opiskellut ja uransa kirjailijana luonut Elvira Willman (1875 – 1925) kirjoitti useamman näytelmän. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2007 kolme hänen näytelmäänsä yhdessä kirjassa, jonka minä nyt sitten luin. SKS:lle kiitokset tästä julkaisusta, toivon edelleenkin lisää tuntemattomiksi jääneitten kirjailijoitten teoksia kansalle luettavaksi.

Kirjan alussa on Elsi Hyttisen laatima esipuhe Työväenkirjailija Elvira Willman. Hyttinen tuo esiin sen, miten Willman näytelmissään näki naiset proletariaattina proletariaatin joukossa. Hän kertoo, että arvosteluissa Willman aluksi nähtiin Minna Canthin työn jatkajana. Kirjailijan suuntautuminen työväenliikkeen piiriin hiljensi porvarillisen myötämielisyyden. Willmanin myöhempiä näytelmiä esitettiin punakapinan aikaan. Valkokaartin päästessä voitolle kirjailija pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa kuoli.

Lyyli. (1903) Nuori ja nätti Lyyli, työmiehen tytär, on työssä paperikaupassa. Hän rakastuu Birgeriin, joka on varakkaan perheen poika ja opiskelee lääkäriksi. Vaikka Lyyli saa naapurustossaan nähdä useita naisia, jotka joutuvat kamppailemaan toimeentulostaan ja hoitamaan aviottomia lapsiaan, Lyyli uskoo Birgerin rakkauteen, sillä Birger edustaa hänelle sellaista vaurautta, josta hän lapsesta asti on haaveillut. Näytelmä käynnistyy hieman raskailla ja pitkästyttävillä naapuruston rupattelutuokioilla, mutta sähäköityy selvästi loppua kohden, kun repliikit lyhenevät ja panokset kovenevat. On helppo nähdä yhteys Canthin Työmiehen vaimoon. Willmanin näytelmä ansaitsee kiitokset siitä, että loppuratkaisu ei ole ylidramaattinen. Siksi kai tästä ei ole aikoinaan elokuvaa väsättykään. Vaikka pihapiirin ja naapuruston elämän kuvaus tuntuukin paikoin pitkäpiimäiseltä, näkisin sen silti arvokkaana kulttuurin tallenteena.

Kellarikerroksessa. (1907) Kellarikerroksessa on varsinainen kollektiivinäytelmä, jossa pääosaa on vaikea nimetä. Tapahtumat pyörivät Laitisen suurperheen ja neljän samassa pihapiirissä asuvan ilotytön ympärillä. Tyttöjen asiakkailla on myös oma osuutensa tapahtumiin, samoin kuin siveyttä edistävällä kiertelevällä puhujalla. Pihapiirin puutalojen asukkaita yhdistää vähävaraisuus. Se ajaa perheet kurjuuteen ja tytöt haureuteen ansioita saadakseen. Ansioita kyllä kertyykin, mutta myös poliisin huomioita ja irtolaistuomioita. Tyttöjen luona vierailevat herrat pitävät hauskaa, muutoin ovat vitsit vähissä ennen kuin kerrassaan loppuvat. Laitisen perheen asuinolot ovat kurjat: vetoisa ja kostea kellarikerroksen asunto sairastuttaa asujansa, toivottomuus ajaa miehet ryyppäämään. Lopussa mainittava sosialismin aatteen nousu tuntuu liittyvän johonkin toiseen näytelmään, vaikka itse olosuhteitten kannalta se lienee selkeä seuraus.

Juopa. (1909) Edellinen näytelmä päättyy sanoihin: ”Miksi pitää minun vielä tämäkin kalkki juoda?” Seuraavalla aukeamalla seisoo uuden näytelmän nimenä Juopa. He-heh. Juopa tarkoittaa näytelmässä luokkasotaa, työväenluokan ja rahanvallan kamppailua. Siinä mielessä edellisen näytelmän loppu ennakoi tätä näytelmää, jossa oikeastaan kuvataan työtaistelua. Koska kyseessä on taideteos, nähdään työtaistelu osana laajempaa sotakenttää ja yhtenä kuvauksena ihmisten yhteiselosta. Maaseudulla sijaitsevassa lumppupaperitehtaassa häärää työnjohtaja, joka ainakin ahdistelee seksuaalisesti naistyöläisiä. Työnjohto kieltäytyy irtisanomasta työnjohtajaa, sillä näytöt puuttuvat. Tämä käynnistää työläisten lakkopuuhat, joissa ei kunnian kana kaakata lakkoilijoille. Saksalainen työnjohtaja neuvoo tehtaanomistajaa kutsumaan avuksi venäläistä sotaväkeä, mikä tuntuu ruotsinkielisen säätyläisen mielestä vastenmieliseltä ajatukselta. Sen sijaan hovineuvoksen rouvan mielestä pitäisi hommata enemmän kuularuiskuja, sillä lampaita pitää pelottaa – ja sosialistit ovat lauma pässinpäitä. Lakkojuonen lisäksi seurataan näytelmässä tehtaanomistajan tyttären Ellenin ja lakkolaisten pääideologin, kirjoja lukeneen lumpunkeittäjä Augustin keskinäisen vetovoiman kehittymistä.

Kirjan lopusta on löydettävissä aikalaisarvioita näytelmistä. Eino Leino kirjoittaa Päivälehdessä sujuvasti ja kiitellen Lyylistä, Edvard Valpas kirjoittaa myös Lyylistä käyttäen w-kirjainta ja erikoisia lauserakenteita Työmiehessä, Hilja Pärssinen kirjoittaa Työläisnainen -lehdessä kannustavasti ja löytää vähäistä kritiikin aihetta toisteisuudesta Kellarikerroksessa -näytelmässä ja viimeisenä muttei vähäsanaisinpana Otto Tiuppa kiteyttää Juopa -näytelmän tapahtumat noin neljään sivuun Työmies -lehden arviossaan.

Kirjassa on 401 sivua ennen mainoksia. Luin sen kolmessa päivässä pikku puristuksella.

Hyvää Uutta Vuotta!