Leena Rantanen: Matkustan, vaikka en enää

Leena Rantanen (s. 1948) asuu Ranskassa ja kirjoittaa suomeksi. Luin hänen pienen vuonna 2020 julkaistun teoksensa Matkustan, vaikka en enää. Halusin lukea tämän Pirandelloa suomentaneen kirjailijan kirjan, koska siinä kerrotaan lähimatkustamisesta. Toinen yhtä tärkeä aihe kirjassa ovat muistot.

Matkustan, vaikka en enää koostuu lyhyistä kertomuksista, joita kirjasta löytyy viisikymmentäseitsemän. Nyt en ihan jokaisesta erikseen ala edes lyhytkuvailua esittää. Lukija saa näkemyksen siitä, mikä Rantasesta on matkoilla ollut tärkeää, usein hän kertoo aivan muusta kuin siitä mikä ehkä matkalle lähtiessä on saattanut tuntua kiinnostavalta. Korsikan Ajaccio vaikuttaa kylmäkiskoiselta, kun taas bussimatkalla kertoja viehättyy nauravasta ja lauleskelevasta bussikuskista. Isoisän matkat ammuntakilpailuihin ennen sotia ovat tuottaneet palkintoja, mutta kiehtovin esine on hänen Marokosta tuomansa koristeellinen lipas, jonka ei edes pitänyt päätyä sukuun. Myös kodin lähialueilta voi tehdä löytöjä: poisheitettyjä nukkeja, postimerkkejä, lampunjalkoja tai sitten onnellisia ihmisiä. Kauneus asustaa katsojan silmissä, mielikuvitus pilvissä ja mieliala on usein kiinni asenteesta. Kertojan tiedot niistä paikoista, joihin hän on tutustunut, maustavat vaikutelmia. Ja kun koti sijaitsee Pariisissa, kaikenlaista nähtävää varmasti löytyykin lähiseuduilta.

Rantasen teksti on ilmavaa, kertomukset tuovat matkojen ja retkien vaikutelmista esiin olennaisen ja avaavat toisinaan kiehtovia mielenpolkuja omaan menneisyyteen. Sillä menneisyyttähän se on minullekin matkustelu. Rahaa ei ole ja kärsimätön äkäisyyteni ei suo minulle mahdollisuuksia istuskella pitkiä aikoja lentokoneissa tai junanvaunuissa. Mutta tällaisen kirjan avulla on minunkin mahdollisuus aika ajoin löytää muinoin tekemistäni matkoista ihan mukaviakin muistoja. Yleensähän matkat ovat pääosin hikoilua ja odottamista kuten elämä muutoinkin maanpäällisenä ilmiönä. Eräs leidi aikoinaan kertoi lähtevänsä matkoille sillä ajatuksella, että varmasti passi ja rahat unohtuvat toisen takin taskuun, matkalaukku menee väärään koneeseen ja hotelli on surkeampi kuin kuvitella saattaa ja koko matkan ajan sataa vettä. Kun sitten joku näistä seikoista ei toteudu, voi olla jo vähän tyytyväinen. Itse ajattelen, että parasta lomamatkoilla ovat hotellin aamiaiset. Niinpä joskus olen hankkinut erilaisia pikkujukurtteja, juustoja ja uudenlaisia tuoremehuja jääkaappiin, keittänyt munia valmiiksi jo illalla ja varannut paahtoleipää, marmelaatia ja jotain mustaa maalaislimppua, niin että kotona voi nauttia hotelliaamiaisen matkustamatta minnekään. Jonkun pitää kumminkin kotona kissat ulkoiluttaa ja pitää niitä välillä erillä toisistaan.

Mutta tämä kirja on tosiaan oikein suositeltavaa luettavaa. Varsinkin nyt kriisiaikoina voisimme yrittää löytää lähialueilta ja jopa toisistamme mukavia ja lähestymisenarvoisia asioita, niitä kyllä riittää. Täälläkin Siilinjärvellä on Karjalan Lennosto ja Yaran avolouhos räjäytyksineen. Ei tarvitse lähteä kotia etemmäs kuulostelemaan miltä sota tuntuu. Tähän tuli nyt itse kirjasta niin vähän, että laitan tähän lainauksen tekstistä. Afrikkalainen katukaupustelija sai myytyä intarsiakoristeisen rasian kertojalle:

Rukoilevalla äänellä hän sanoi hinnan, joka ei ollut kallis, vastasin ei ja olin lähteä pois. Mies alensi hintaa, minä sanoin ei. Mies alensi yhä, minä sanoin ei, en tarvitse, ihailen vain. Mies alensi vielä, lopulta en kehdannut sanoa ei.
Mutta olenpa kehdannut käyttää rasiaa viisikymmentä vuotta. Jo kauan olisin halunnut löytää hänet ja maksaa enemmän.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen omia muistojani tapaillen parissa päivässä.