Powered By Blogger

tiistai 20. syyskuuta 2022

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho (s. 1971) kirjoitti vuonna 2019 julkaistun romaanin Ensimmäinen nainen. Se kertoo presidentti Urho Kekkosen vaimon Sylvi Kekkosen (1900 – 1974) pohdinnoista muutamana elokuisena päivänä vuonna 1966.

Sylville tärkeä kirjailijaystävä Marjaliisa Vartio on kuollut pari kuukautta kirjan tapahtumia aiemmin. Yhdessä he ovat joskus käyneet Kekkosten kesämökillä Katermassa, Suomusjärvellä ja sinne Sylvi nyt lähtee järjestelemään tunteitaan ja tuumailujaan.

Sylvi ajaa mökille itse, kuningatar Elisabetin Suomen presidenttiparille lahjoittamalla sinivalkoisella Morris Minillä. Matkaseurana on Isa-koira. Mökki on pieni, ei Sylvi isoa mökkiä tarvitsekaan, koko kirjan matka on enämpi sisäinen, joskus parinsadan sivun paikkeilla Sylvi käväisee naapurissa ja kaupassa. Enimmäkseen hän ruodii menneisyyttään ja Marjaliisa on hänellä siinä työssä matkaseurana.

Taiteilijoille tärkeä aihe on rakkaus. Niinpä Venhon romaanin keskivaiheilla käsitellään Sylvin miehen lemmensuhteita ja Sylvin oman elämän seikkailuja – sikäli kuin niitä on ollunna. Monenlaisia entisaikain tuttuja nimiä mainitaan, loistava Olavi Paavolainenkin loistaa läsnäolollaan. Joo, ja on politiikan isoja nimiä ja kirjailijoita. Heistä ainoina ääneen pääsee kuitenkin Marjaliisa ja hänkin ikään kuin postuumisti sekä kuvanveistäjä Essi Renvall, joka yrittää omalla tahollaan löytää Sylvin sisintä olemusta Sylvistä valmistelemaansa rintakuvaa varten. Essi Renvall ei tuntunut minusta tutulta nimeltä, mutta sain selvää ihan wikipediasta asti, että hän on suunnitellut Kuopion sankarihautausmaalle veistoksen Haavoittunut sotilas. Sitä veistosta minä lapsena leikin äitini kanssa. Kun äitiä oikein väsytti kotityöt, hän pyysi että leikitäänkö haavoittunutta sotilasta, koska tiesi, että maltoin eläytyä osaani erinomaisesti. Että ehe-ehe.

Toinen tärkeä aihe taiteilijoille on taide. Siitä puhellaan myös ihan jonniin verran. Lisäksi sijansa saavat tietenkin jo mainittu menneisyys, muistot lapsuutta myöten. Sylvi lukee omia päiväkirjojaan ja löytää mukaansa ottamista papereista myös nivaskan tekstejä, joissa hän muistelee lapsuuttaan Karjalan kannaksen Metsäpirtissä, missä hänen isänsä toimi pappina. Vuonna 1968 julkaistiin teksteistä siintynyt kirja Lankkuaidan suojassa.

No, laitetaan tähän vielä lainaus tästä Venhon kirjasta. Essi Renvall se siinä puntaroipi kuinka ollakaan – taidetta:

Ei veistäjä saanut kuvata toissijaista, vaan ensisijaista. Jos kuvaisin toissijaista, en olisi parempi kun pahainen skribentti joka purkaa omia neuroosejaan mariseviin taidearvioihinsa, näitä on nähty.
Epävarmuus nousi nilkoista ylöspäin kuin mutavesi.

En oikein tiedä keitä nämä tämmöiset skribentit ovat. Jotenkin tuo kohta vain kosketti minua kuin mutavesi leveähuulista sammakkoa.

Kirjassa on 262 sivua. Luin eilen viimeiset sata sivua ja niitä edeltäneet sivut aikaisemmin. Kiitokseni tästä kirja-arvontalahjasta Sheferijm-blogin Ainolle!

10 kommenttia:

  1. Skribentti on kirjoittaja. :) Tulloopi ruotsin kielestä se.

    Venho on koskettanut minua varsinaisella romaanitaiteellaan, vielä en ole tätä biofiktiota (?) lukenut. Vähän arastelen sitä, että oikeaan ihmiseen istutetaan ikään kuin toisen ajattelema elämä. Mutta en tuomitse ennen lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suomennoksesta!
      Kyllä minuakin oudoksutti lukea kirjaa, jossa kuvaamallasi tavalla "istutetaan" kirjailijan tuumailuita Sylvin ajatuksiksi. Mutta jos nyt ei niin vakavasti tätä ota vaan sepitteenä vain, niin romaani kertoo miehensä varjossa eläneestä naisesta, joka pohtii elämäänsä taakse- ja vähän eteenkinpäin. Hyvää romaanissa on se, että Sylvi ei vaikuta kaikissa ratkaisuissaan erityisen onnistuneelta. Hän esim. piti puoliaan silloin kun ei olisi ollut niin tarpeen, mutta ei sivaltanut silloin kuin olisi pitänyt.

      Poista
  2. Marisevana skribenttinä minä vähän kans oudoksun noita ns biofiktioita, lajityyppinä. Mutta näitakin varmaan on hyviä ja vähemmän hyviä. Onko se sitten parempi että kirjailija kehittää kokonaan uudet persoonat, joista fiksut lukijat sitten löytävät ne vertailukohdat, en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin tuossa kissoja ulkoiluttaessa sitä, että olisihan pressan sijasta aviomies voinut olla vaikka osuusteurastamon päällikkö, joka olisi sitten edustanut firmaa erilaisissa tilaisuuksissa ja tutustunut viehättäviin naisimmeisiin, joilla ei ole fyysisiä rajoitteita sukupuolisuhteissa. Romaanissa kerrotaan Sylvillä olleen keskenmenoja ja kohdun ulkopuolinen raskaus sekä muita vaikeita fyysisiä vaivoja. Se että mies hakeutuu tässä merkityksessä toiseen seuraan voi olla jonkinmoista huomaavaisuuttakin?

      Poista
  3. Minusta tämä on hieno romaani, niin biofiktiota kuin onkin. Sain tästä paljon. Sepä hauskaa, että olet ollut niin hyvä leikkimään haavoittunutta sotilasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minulla oli melkein koomapotilaan pätevyys. No, leikkiä se on, että äiti olisi sitä halunnut leikkiä. Minun ylidramaattisuuttani se leikki kuvasti. En ollut silloin vielä lukioiässäkään...
      Ainakin kirja on helppolukuinen. Ja niitä lukuja on paljon ja suurin osa alkaa otsikolla KATERMA, ELOKUU 1966. Saattaa muuten olla, että juuri sinä vuonna minä sitä leikkiä äidin kanssa leikin, mutta Kuopiossa, "Kuninkaanlinnankadulla", kuten tuohon aikaan sanoin.

      Poista
  4. Tämän olen aikonut lukea, mutta se on aina jäänyt. Pidän tuosta asetelmasta, missä Sylvi elämäänsä mietiskelee, ja luotan Johanna Venhon tyylitajuun. Sitä en tiennytkään, että Morris Mini oli itse Elisabetin lahja, ei ihan pieni lahja.
    Biofiktioissa on onnistuneita ja vähemmän onnistuneita. Siitä en pidä, että joitakin edesmenneitä väheksytään ja pilkataan aiheetta fiktiivisissä elämäkerroissa, kuten Jari Järvelä Aino-kirjassaan Alvar Aaltoa. Huovisen Veitikka on ihan paikallaan, koska kyllä Hitleristä voi vääntää veitikan, ja toivottavasti joku kirjoittaa ironisen biofiktion itäisen naapurimme päämiehestä, sitten aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanon aluksi tahattoman suurieleisesti, että oikeastaan kaikki kertomakirjallisuus on fiktiota, vaikka omasta elämästä kirjoittaisi. Ainakin olen huomannut, että minunkin muistoni muuttuvat aikain saatossa ja sen havaitsee vain harvoin, silloin kun on saatavissa jonkinlaista luotettavaa dokumenttiä ajasta, jota itse on muistellut. Elokuvissakin muuttavat sellaisia kohtia, jotka olen kuvitellut muistavani ulkoa.
      Tämä Johanna Venho on ilmeisesti tutkinut Sylvin elämää jotenkin ja muovannut silti omanlaisensa tarinan, jossa Sylvi keskustelee Marjaliisan kanssa. Tällaisia keskusteluja minäkin mielessäni käyn sellaisten ihmisten kanssa, joitten ajatukset, sanat, työt kuvittelen tuntevani kuin ne elokuvat, jotka muka osaan jo ulkoa.
      Ministä sen verran, että joku Suomessa muistaakseni 1970-luvulla vieraillut arabimiljonääri lahjoitti presidentti Kekkoselle ambulansseja, niin että Kuopiossakin mennä huristeli UKK-ambulanssi pitkän aikaa. Se oli semmoista valtiollista vaateavustusta. Minä sain koulusta vaateavustuksena monot. Sukset piti hankkia itse. Muistaakseni.

      Poista
    2. Joo, tunnistan tuon muistin epäluotettavuuden.
      Tänään väitin silmälääkärille, etten ole koskaan ennen käynyt ja nyt tulin, koska optikko sanoi, että minun iässäni pitäisi jo käydä. Hän katsoi tietojani koneelta ja sanoi, että vuonna 2009 olen käynyt! Ei mitään muistikuvaa.
      Elokuvan voi hyvin katsoa toiseen kertaan. Sitä mukaa kuin katsoo, niin muistaa nähneensä ja voi muistaa jotain eteenkin päin, mutta ei loppuratkaisua.
      Luulen, että olen blogeissa väittänyt lukeneeni kirjoja, jotka ovat minulle vieraita ja päinvastoin, olen kiitellyt, että kylläpä alkoikin kiinnostaa tämä tämmöinen kirja ja kun vilkaisen blogin sivurullaa, niin huomaan jopa bloganneeni samaisesta kirjasta.

      Poista
    3. Hyvä esimerkki omasta muistitiedostani on tuo UKK-ambulanssi, joita lahjoitti Suomelle Mersun tehdas Kekkosen Länsi-Saksan valtiovierailun merkeissä! Arabimiljonääri Adnan Khashoggi vieraili kyllä Suomessa, mutta ei tainnut liittyä noihin ambulansseihin mitenkään.
      Nämä blogit ovat kyllä siitä kivoja, että voi sieltä lukea omista lukukokemuksistaan, jotka ovat hautautuneet muitten vastaavien lukemisien ja ties minkä kaiken muun alle omassa muistissa. Eilen ajattelin että lainaisin Maarit Verrosen novellikokoelman, mutta sitten aloin muistella olisinko sen jo lukenut ja blogista se tosiaan löytyi.

      Poista