Marja-Liisa Vartion kahden romaanin näytelmäsovitus

Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966) kirjoitti vuonna 1957 julkaistun romaanin Se on sitten kevät. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1967 ilmestyi hänen pääteoksenaan pidetty romaani Hänen olivat linnut. Vuonna 2000 ilmestyi yhteisteos, joka sisältää Paavo Haavikon loppuunsaattelemana Vartion itsensä aloittaman näytelmädramatisoinnin ensinmainitusta romaanista nimellä Anni ja Napoleon sekä Paavo Haavikon dramatiseerauksen jälkimmäisestä romaanista nimellä Ja hänen olivat linnut. Kummankin näytelmäsovituksen alusta löytyy Haavikon lyhyt kuvailu romaanien näytelmäksi sovittamisesta. Paavo Haavikko oli naimisissa Marja-Liisa Vartion kanssa.

Anni ja Napoleon. Pitkälti yli puolenvälin näytelmä vaikuttaa perin tavanomaiselta sekä rakenteeltaan että tapahtumiltaan. Tapahtumat tuppaavat jopa pitkästyttämään. Saattaa olla, että sillä on haettu jonkinlaista tylsyyden tuntua, jolloin dramaattisemman vaiheen käynnistyminen herättää näytelmän uuteen eloon. Tarina on melko selkeäpiirteinen. Napoleon asustelee jonkinlaisena vuokralaisena syrjäisellä maatilalla Uudellamaalla. Hän tekee työkseen remonttihommia. Holipuoli ja naiset maistuvat myös. Anni tulee maatilalle piiaksi. Hän aloittaa suhteen Napoleonin kanssa melko luontevasti. Siinä missä Anni suhteen ohessa hoitelee työnsä, keskittyy Napoleon ryypiskelyyn. Tämä on siis se pitkästyttävä, tuhannesti nähty ja kuultu osuus nalkutuksineen ja krapuloineen. Suhde ei ole kummankaan ensimmäinen, Annilla on aikuinen lapsi kaupungissa. Jostain syystä ja hieman oudolla tapaa asian ilmaisten, pari kumminkin rakastuu. Ullakolta alkaa yöllä kuulua kummaa rapinaa, onko siellä hiiriä vai rottia vai onko hormiin eksynyt lintu, joka ei pääse sieltä pois? Ullakko, rapina, kutina siellä mistä ei voi raapia…? Tulkitsen tämän siten, että maailmallinen kylmyys estää päähenkilöitä tajuamasta keskinäisen kiintymyksensä määrää. Pöntön poisto savuhormin päältä saa rapinat loppumaan, jotakin vapautuu. Näytelmä voisi loppua tähän, mutta eipään tuo lopu. Jatkuu kuin tämä kirjablogi. Löytynyt paratiisi menetetään ja näytelmän lopulla toinen muistelemaan jää sitä ja toista jossakin kaivataan. Minä tuskin sovin kumpaankaan kategoriaan.

Ja hänen olivat linnut. Kävisikö luonnehdinnaksi mustanharmaa koomillinen tragedia? Adele on naimisissa rovasti Birgerin kanssa. Rovasti on pahasti hurahtanut lintuihin. Tuomiokapituli pyytää häneltä selvitystä siitä, miksi hän saarnaa linnuista sunnuntaista toiseen – joulua ja pääsiäistä lukuunottamatta. Pappila palaa, osa täytetyistä linnuista pelastetaan, mutta ne haisevat tulipalolle ja niitä tarvii tuulettaa. Linnut ja lintukyväri ovat perintöä Adelen enolta, rovasti pitää itseään lintutieteilijänä ja näkee vaimonsakin lintuna. Näytelmän alussa rovasti ja ruustinna käyvät hauskaa sanailua, alistettu vaimo sivaltelee sarkasmin piiskalla miestään, joka jatkaa valitsemallaan merkillisellä tiellä mistään häkeltymättä. Rovastin saarnaluonnoksen mukaan ”Linnut häilähtävät ohitse kuin varjo tai sielu, ja sitä ne ovatkin.” Hänen mielestään Jumalan taivas olisi tyhjä ilman lintuja. Ruustinna muistuttaa piruillessaan Ledasta, jonka Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Linnut vaikuttavat minusta tekstissä seksuaalisilta vertauskuvilta (mitkäpä eivät vaikuttaisi), myöhemmin ruustinna väittää ettei edes tiedä miten linnut parittelevat. Parisuhteen merkitystä korostaa täytetty joutsen, josta paljon puhutaan, mutta jota ei nähdä. Alma-piian veli oli nuoremmuuttaan tullut joutsenen ampuneeksi. Ammutun linnun puoliso oli lentänyt kylän päällä kehää monta päivää pariaan etsien ja valittaen. Parisuhdekiemuroita luonnehtii näytelmän loppuselvittelyissä kunnanlääkäri seuraavasti:

Kukaan nainen ei ole kenellekään miehelle oikea tai väärä sinänsä, vaan vasta elämän mittaan käy ilmi mitä heistä on yhdessä tullut.

Näytelmän rakenteesta syntyy minulle osaksi sellainen vaikutelma, että katsojan oletaan tuntevan romaanin tapahtumat. Erityisesti tämä tulee esiin toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta, johon on vain kirjoitettu sulkuihin: Kohtaus on romaanin 13. luku s. 161 – 170. Onneksi meillä sattui olemaan kotona se romaani, joten saatoin siitä lukaista mitä siinä kohden tapahtuman pitää. Siinä on kuvailtu juuri tuo kertomus joutsenen ampumisesta.

Tämmöstä. Kirjassa on 157 sivua. Luin sen kahdessa päivässä.