Nouvelle Vague, elokuva cinémasta

Siinä kävi suurinpiirtein näin: minä halusin käydä elokuvissa, kun olin lukenut Svenska Yleltä parista elokuvasta, joista toinen tuntui kiinnostavalta. Vaimoni, joka viettää lomaansa, halusin matkalle mukaan. Mutta hän halusi nähdä toisen elokuvan, jota jokseenkin samaan aikaan esitettiin toisessa elokuvateatterissa. Lisäksi halusimme vierailla tapaamassa läheistämme sairaalassa. Tarkalla suunnittelulla saimme nämä kaikki soviteltua sopivasti yhteen ja poikamme tuli siksi aikaa Kuopiosta meille kissoja hoitamaan. Tämä olikin tarpeen, sillä koko reissu kesti lähes seitsemän tuntia ja se olisi ollut kissoille vähän liikaa. Paluumatkalla kävimme vielä ruokakaupassa ja viemässä kierrätysmuovit keräyskammioon, joka oli joulujen jälkeen tyhjennetty.

Kävin Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukossa katselemassa elokuvan Nouvelle Vague. Se on vuodelta 2025, pääosin ranskankielinen ja mustavalkoinen, ohjaajana Richard Linklater, pääosissa Guillaume Marbeck (roolihahmona Jean-Luc Godard), Zoey Deutch (Jean Seberg) ja Aubry Dullin (Jean-Paul Belmondo).

Nouvelle vague on ranskaa ja tarkoittaa ”uusi aalto”. Tällä nimellä kutsuttiin uuden ranskalaisen elokuvan tyyliä tai lajityyppiä, jolle luonteenomaista olivat mustavalkokuva, improvisoidut dramaattisesti esitetyt höttörepliikit, kaupunkimiljöö, katunäkymien tallentaminen sellaisenaan. Ranskalainen uusi aalto versoi nähdäkseni sodanjälkeisestä maailmasta, joka rakentui uudenlaiseksi ja uuden aallon elokuvat antoivat sille maailmalle murrosikäisen elkeet mustassa puvussa.

Katselemassani elokuvassa on oikeastaan komedian kautta sisäänkirjoitettuna katseluohje ranskalaisen uuden aallon elokuviin. Tarkoituksena on olla kapinallinen vanhaa, mutta arvostettua elokuvantekoa kohtaan. Uusi aalto rakentaa elokuvilleen oman äänen, joka on pohjimmiltaan kiltti kuin teini-ikäinen kotikissa, se kynsii, kun tuntee siihen tarvetta, vaikkei sitä tarvetta järjellä aina kykene selittämään. Tyylilajin ranskalainen cinéma on usein leikkisän absurdia, mutta rakastettavaa. Elokuvasta näkee, että se on elokuvaa, se kulkee arkisten näkymien päällä kuin näkymättömillä kiskoilla ja kutoo omasta tyhjäpäisestä maailmastaan jotain kivaa sekoitetta todellisuuden kanssa. Elokuvissa järjellä esitettyihin kysymyksiin vastataan tunteella.

Nouvelle Vague kertoo elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardista valmistelemassa ja kuvaamassa ensimmäistä elokuvaansa À bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon), joka valmistui vuonna 1960. Viimeiseen hengenvetoon ei ole minun lempielokuviani. Eikä Godard ole lempiohjaajani. Uuden aallon elokuvista olen aivan selvästi Jacques Demy – Agnès Varda -linjalla, suosikkejani heidän elokuvistaan ovat Lola ja Cléo viidestä seitsemään. Pidän myös Chris Markerin lyhyestä elokuvasta Kiitorata, jossa on liikkuvaa kuvaa vain pari sekuntia.

Nyt puheena olevassa elokuvassa valmistellaan ja kuvataan siis elokuvaa, joka ei ole suosikkejani. Eräs hyvä syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän elokuvan, oli se, etten ole oikein ymmärtänyt kyseisen elokuvan suosiota – enkä koko elokuvaa. Nähtävästi en tule koskaan ymmärtämäänkään. Sain kuitenkin sen verran apuja nyt näkemästäni, että kenties tarina oli Godardille jollain tavalla henkilökohtainen. Toinen huomio on se, että Godard aivan ilmeisesti tavoitteli uudistajan asemaa, tai ainakin halusi elokuvan uudistuvan. Kun hän katselee elokuvansa läheisten ystävien seurassa, he yksissä tuumin ja erikseen luonnehtivat näkemäänsä vuoden huonoimmaksi elokuvaksi, kenties koskaan näkemistään huonoimmaksi. Godard kiittää tyytyväisenä. Ehkä kyse on huumorista? Tai ehkä Godard käsittää, että uudistajan osa on tulla hylätyksi? Ja hän haluaa uudistaa.

Mikä sitten on minun mielestäni hyvää elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon? Vastaus on helppo: Jean Seberg. Amerikkalainen tähtinäyttelijätär on elokuvassa kerrassaan hurmaava – raikas, lyhythiuksinen blondi. Nouvelle Vague -elokuvassa korostetaan, ettei Godard halunnut näyttelijöitä meikattavan, saattaa olla, että se vaikka näkyisikin elokuvassa. Elokuvan leikkaajat haluavat karsia Seberg-kohtauksia, sillä näyttelijätär on mukana niin isosti. Godard kieltää Sebergin kohtausten leikkaamisen. Tästä johtuen kai Viimeiseen hengenvetoon onkin minusta isolta osin kyllästyttävää vuoteessa vetelehtimistä, itse asiaan ei päästä. Uudemmissa kotimaisissa elokuvissa tällainen pyritään välttämään aika huolella.

Vaimoni kävi katselemassa Emma Thompson-elokuvan Sydäntalvi. Siinä on kuulemma kivaa se, että se on kuvattu Suomessa. Minä jaksan odottaa pari vuotta, että se esitetään tv:ssä.

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 1/2)

Arvi Kivimaa (1904 – 1984) valikoi ja suomenti vuonna 1936 julkaistun teoksen Laulujen virta, saksalaista lyriikkaa seitsemänsadan vuoden varrelta. Teos on vain kohtuullisen pituinen, ilmavasti painateltu. Kirjan alussa on Kivimaan runo Laulujen virta ja esipuhe Saksalaisen runouden henki. Kivimaa edustaa sitä näkökulmaa, että lyriikka on inhimillisten elämysten ja tunnelmien katkeamatonta historiankirjoitusta. Saksalainen ihmissielu on runoudessa Kivimaan mukaan lähtöisin emanaatiosta, ihmisen sielu on vuodatettu korkeammasta voimasta, jumaluudesta ja on matkalla takaisinpäin. En tiedä johtuuko tämä palaamisen halu siitä mitä on tullut nähtyä vai pelkästään siitä pelosta, että kuolema sulkisi portit ylipäätään minkään tavoitteluun. Ainakin useammassa runossa kehotetaan elämään nyt, kun kohta tuo kuolema oottelee.

Teos etenee aikajärjestyksessä runoilijoittain ja siinä järjestyksessä käyn sitä nyt kevyesti läpi. Painotus valikoimassa on 1800-luvun romantiikan ajan runoilijoissa. Kivimaa on pyrkinyt valitsemaan runoja, joita ei ole muutoin julkaistu suomeksi. Kaikkiaan runoilijoita on mukana 44. En aio mainita kaikkia, vaikka ymmärrän, että he kopolla kourin odottavat minulta mahdollisesti heruvaa palautetta. Koska he kaikki ovat jo iäisyydessä, on heillä aikaa odotella...

Ensimmäisenä on noin viiden vuosisadan ajalta runoilijoita, tunnettuja ja tuntemattomia. Minnelaulajat Walther von der Vogelweide (1170 – 1230) ja Ulrich von Lichtenstein (kuoli vuonna 1275) ylistävät naisia ja ovat vanhoina pettyneitä, kun aika meni niin nopsaan. Aikakaudelta säilynyt runous lienee ollut liian kaunopuheista minun makuuni. Jostain syystä viehätyin enemmän 1200- tai 1300-luvun tuntemattoman runoilijan tekstistä, joka on varsin kompakti, kolmesäkeistöinen ja jossa toistuu sana huomentorvi. Se varmaan tarkoittaa tuon ajan kaupunkien merkkisoittoa, vähän niin kuin Maikkarin aamu-uutisten tunnusmusiikki nykyään. Siinäkin kohtaavat mies ja tyttö, joka antautuu yön sylipainiin ja lausuu ennen eroa koskettavasti:

”Sun sylissäsi levähdin,
nyt tuska täytyy voittaa.”
– Soi torvi huomensävelin
jo aamu maille koittaa.

Näkisin näin, että tässä tosiaan on kuvattu kohtaus eletystä elämästä ja vieläpä riipaisevasti.

Tämän jälkeen käydään läpi muutamia virsirunoilijoita (Martin Opitz, Simon Dach), näytelmäkirjailija Andreas Gryphiukselta on sonetti Maailmalle. Sitten on vuorossa alkujoukon tunnetuin runoilija: uskonnollinen mystikko Johann Scheffler (1624 – 1677), luterilaisesta katolilaiseksi loikannut lääkäri, tunnettu runoilijana nimellä Angelus Silesius. Teokseen on otettu hänen runonsa Ikuinen rakkaus, joka löytyy nykymuodossaan virsikirjasta nimellä Rakkaus, kun kuvaksesi (virsi 430). Kyse on rakkaudesta Jeesukseen, joka on tietty vastavuoroista. Angelus Silesius tunnetaan paitsi virsistä myös lyhyistä kahden rivin runoista. Laitan tähän yhden esimerkiksi:

Jos ihmisiä rakastat, niin teet sen aivan syyttä.
On sinun pakko rakastaa ihmisess’ ihmisyyttä.

Teoksen toinen kohortti käsittää kansallismielisiä runoilijoita ja varhaisia romantikkoja. Näitä romantikkoja ovat Goethe, Schiller ja Herder, joista jälkimmäinen tosin näyttää olleen juuri näitä kansallismielisiä ja vieläpä perin merkittävä. Herder keräsi latvialaisia kansanrunoja, dainoja, joista hän julkaisi kaksitoista saksaksi käännettyinä. Goetheltä on Kivimaa suomentanut hienosti osia kuulemma 24-osaisesta runosarjasta Roomalaisia elegioja (Erotica Romana tai Römische Elegien). Runomittana eleginen distikon – heksametrisäettä seuraa pentametrisäe – Goethe kertoo matkastaan ikuiseen kaupunkiin, jonka eroottinen suhde herättää eloon mm. runosarjan viidennessä runossa:

Viipyen vierellään olen monta jo laulua luonut,
sormeni liukuva on distikhon-poljennon
seljän kaartoa seuraten laskenut ääneti, hiljaa.
Hänt’ unet aaltoavat loitos keinuen vie.
Amor lamppua korjaa muistaen kolmea suurta,
joita hän juhlia sai suurina hetkinä yön.

Schiller ei helskyttele silosäkeillä, hänen runonsa liikkuvat vähemmän urhoollisissa maisemissa ja ovat tutumpaa runokieltä. Pyhiinvaeltaja antaa omaisuutensa muille ja huomaa lopun tulevan vaikka miten vaeltaisi. Tämän osion loppuun sijoitettu Jakob Michael Lenzin pieni runo Oi te haaveet liian hyvät – tuntuu täydentävän Schillerin runon – ja ehkä myös Lenzin traagisen elon.

Teoksen kolmas osio on nimeltään Romantiikan laulajat. Ekoina romantikkoina saavat lauluvuoron Friedrich Hölderlin ja Novalis. Hölderlin (1770 – 1843) vaikuttaa kokeneen onnenhetkiä, mutta runoissaan lähinnä kaipailee niitä. Novalis (1772 – 1801) runoilee elämän lisäksi kuolemasta, joka näyttäytyy nousemisena parempaan, Jumalan maailmaan. Näitten herrain jälkeen on yksi kompakti, lyhytsäkeinen, onnenhetkeä ylistävä runo Achim von Arnimilta (1781 – 1831) ja neljä runoa Clemens von Brentanolta (1778 – 1841). Brentanon runo Kehrääjättären laulu on 6-säkeistöinen runo, jossa kehrääjätär muistelee lemmenhetkeään, jonka taustalla lauleli satakieli, hänen rakkautensa muisto. Brentanon ja von Arnimin kestänein työ on saksalaisten kansanlaulujen kokoaminen teokseen Des Knaben Wunderhorn.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857) on saanut valikoimaan mukaan peräti kahdeksan runoaan. Runot ovat idyllisiä, tammineen ja kylineen. Hyvä täydennys paikoitellen kovin kärsimykselliseen valikoimaan. Yritin suomentaa runoa Mondnacht, kai siitä selvän saa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862) kolme lyhyttä runoa, jotka tuntuvat kukin kuvaavan tiettyä merkityksellistä, tyyliteltyä tapahtumaa eka persoonassa. Kivimaa kertoo hänen runojensa saaneen vaikutteita kansanrunoudesta.

Friedrich Rückert (1788 – 1866) neljä runoa ja mietesäkeitä. Runoissa huomiota herättää se, että ne on kaikki sepitetty eka persoonassa, mutta niissä kuvataan jotakuta muuta kuin runon minää. Runot siis ilmentävät sitä vaikutelmaa, joka runon minälle syntyy. Runossa Laulu kertoja kuvaa paimenpoikaa, jonka laulu tekee runoseppään niin suuren vaikutuksen, että se ylittää kaikki hänen omat runonsa.

August von Platen (1796 – 1835) neljä hienosti muotoiltua runoa, joitten sanomana pidättäytyminen haluamasta maallisia houkutuksia. Ensimmäinen, minua puhuttelevin runo, Mä vapaa tahtoisin ain’ olla – kertoo toiveesta saada elää kuin pilvi, tarkastellen maata sen yläpuolelta. Kreivi von Platen on kenties voinutkin elää maailmasta erillään, kuten ihmisen on nykyäänkin mahdollista tehdä internetin ja television avulla. Pidättäytyminen kaikesta säästää ihmisen monilta murheilta, mutta ei se tietenkään haluamista sammuta. Jotain buddhalaista von Platenin runoissa mielestäni on.

Heinrich Heine (1797 – 1856) viisi runoa, joista Luomisen laulu upposi minuun parhaiten. Heine on valikoiman runoilijanimistä minulle entuudestaan tuttu, vaikkakaan en muista häneltä mitään ennen lukeneeni. Luomisen laulun ironinen loppukäänne on toimiva: Jumala kertoo luoneensa maailman sairaasta luomisen janosta ja parantuneensa tuosta sairaudesta luomistyön tehtyään.

Valikoiman ainoa nainen Annette von Droste-Hülshoff (1797 – 1848) tunnetaan Suomessa pienoisromaanista Juutalaispyökki. Kivimaa on suomentanut häneltä runon Kuu nousee, jossa runominä odottaa kuun nousua puutarhan parvekkeella ja saa kuusta lohdullista seuraa. Laajahko runo, jolle löytyy netistä monenmoista analyysiä avainrunoksi asti.

Nikolaus Lenau (1802 – 1850) neljä runoa, jotka kuvailevat vuodenaikoja ja pilvistä taivasta. Ensimmäinen runo Kevät kertoo sananmukaisesti voittoisasta keväästä. Minulle tämä sopi, sillä olen itsekin runoillut vastaavasta aiheesta. Lenaun runo säilyy myönteisenä loppuun saakka, toisin kuin minun.

Eduard Mörike (1804 – 1875) toimi syttynä tähän runovalikoimaan ryhtymiselleni. Mukana on peräti kahdeksan Möriken runoa. Odotukseni olivat korkealla. Möriken runot eivät kuitenkaan minulle olleet valikoiman huippuja. Hän on näistä runoista parhaimmillaan parissa humoristisessa sepitteessä. Varsinkin Tervehtyminen, joka kuvailevan alaotsikon mukaan kuvaa tunnelmia erään runokäsikirjoituksen lukemisen jälkeen, on tämän blogeeraajan mieleen. Äitelän runouden maku poistuu oman kasvimaan nauriilla. Itse-eletyn tuntua. Mukana on myös runo, joka on sijoitettu kertomuksen Mozartin matka Pragiin loppuun. Suomennos on tässä valikoimassakin vapaassa mitassa, kertomuksessa se mainitaan böömiläisenä kansanlauluna.

Saa nähdä jatkanko loppujen runojen parissa joskus myöhemmin. Nyt vietän joulua.

Pullakahvikalanterin viides luukku

Aktivistit. Valmistumisvuosi 1939, ohjaaja Risto Orko, käsikirjoittajat Ilmari Unho ja Risto Orko.

Sortokaudet ja aktivistit alkavat kieltämättä jo tursua korvista ulos, kun katselee putkeen näitä aihetta käsitteleviä elokuvia, eikä kaikkia ole edes esitetty tv1:n päivälähetyksissä, ei ainakaan ihan lähiviikkoina. Ilmeisesti en ole koskaan aikaisemmin katsellut tätä Aktivistit-elokuvaa, joten yllätyin siitä, miten hienosti se etenee ja toimii. Hahmoissa on sekä venäläisiä että suomalaisia, mutta kaikki puhuvat suomea. Lisäksi mukana on vahvasti naisnäkökulmaa, vieläpä niin, etteivät naiset vain roiku mukana tapahtumissa vaan ovat oleellisesti vaikuttamassa tapahtumiin.

Naisosissa nähdään Helena Kara ja Tuulikki Paananen. He vetävät osansa erinomaisesti ja erottuvat toisistaan muutenkin kuin hiusten värin perusteella. Molemmat ovat hemmoteltuja ja suojattua elämää eläneitä naisia, mutta Tuulikki Paanasen esittämä Katjushka Danilova on kipakampi kuin viileä ja etäisenä pysyttelevä senaattorin tytär Marja, jota Helena Kara esittää.

Miesten puolella on mukana laajempi valikoima. Tauno Majuri venäläisen kenraalin adjutanttina on saanut venäläisen nimen Grigori Andrejevitsh, suomalainen nimi on Yrjö Jakola. Majurin osasuoritus on vakuuttava. Samaa voi sanoa Uuno Laaksosta, joka esittää aktivistien joukossa reipashenkistä monikasvoista hahmoa, joka selviää neuvokkuudellaan aika monesta tiukasta paikasta. Elokuva on omistettu niille rohkeille hepuille, jotka henkensä kaupalla ajoivat Suomen asiaa. Venäläisellä puolella kenraali Danilov (Topo Leistelä) on kunnioitusta herättävä hahmo, vaikka jahtaakin aktivisteja. Sen sijaan Ville Salminen saa taas esittää viekasta ja julmaa venäläistä. Sanotaanko näin, että toisenlaisen näyttely olisi kestänyt vuosien kerrostumaa paremmin. Santarmiupseeria esittävän Sasu Haapasen osa sijoittuu jonnekin kahden edellisen välimaastoon.

Elokuva päättyy johonkin rannikkokaupunkiin, käsitin että länsirannikolle, josta venäläiset upseerit yrittävät päästä Ruotsiin Venäjän ajauduttua vallankumouksen mielivaltaisiin syövereihin. Olisin toivonut hieman toisentyyppistä loppua, mutta olisikohan nykypäivän ketjukolaajaa miellyttävä loppu mahtanut maistua vuoden 1939 suomalaiselle elokuvayleisölle? Aktivistien esittäminen oli kielletty 1980-luvulle saakka. Sitäkin alkaa olla nykyään vähän vaikea ymmärtää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pullakahvikalanterin neljäs luukku

Yhteinen vaimomme. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Valentin Vaala, perustuu Arijoutsin näytelmään, pääosissa Marjatta Kallio, Eero Eloranta, Kosti Klemelä, Elna Hellman ja Anjushkana punakoneesta Anneli Haahdenmaa. Käsikirjoituksen puuhasivat Eino Heino ja Valentin Vaala.

Arijoutsi on laatinut kerrassaan mainion dilemman komediaansa ja Valentin Vaala on mainiolla tyylitajullaan ja hienojen näyttelijöitten myötävaikutuksella saanut homman toimimaan. Juoni on seuraava: eletään vuotta 1946, jolloin Suomessa on pulaa kaikesta. Kansanhuoltoministeriö säännöstelee elintarvikkeita, jotka ovat kortilla. Tässäkin tapauksessa voisi todeta, että olet huonossa asemassa, jos you have got no cards. Ministeriön Nappi ja neppari -osaston toimistopäällikkö Jalmari elää turvattua elämää. Hänelle tulee SKDL:n lehti ja hänellä on korttiosasto kunnossa. Lisäksi hänellä on siro ja viehättävä vaimo, Jenni. Jenni on leski, mies on kaatunut sodassa. Niin kaikki luulevat. Käy kuitenkin ilmi, että Jennin mies, Erkki, onkin ollut sotavankina Neuvostoliitossa. Peräti neljä vuotta perunoita kuorittuaan Erkki pääsee palaamaan kotiin muitten vankien seurassa. Kotona häntä odottaa yllätys, kun vaimo on hänen poissaollessaan mennyt uusiin naimisiin. Tilanne, jossa Jennillä on kaksi aviomiestä, on toisaalta kutkuttava, toisaalta hyvin räjähdysaltis. Syntyy sukkelaa, sarkastista sananvaihtoa, jota vanha kotiapulainen, Martta, joutuu kuuntelemaan ja välillä toimimaan erotuomarina. Kuka lopulta eroaa ja kenestä? 

Elokuvan valmistumisen aikoihin nämä kymmenen vuotta varhaisemmat poliittiset ja kortinleikkausasetelmat ovat olleet jo historiaa, jolle on voinut naureskella. Vielä enemmän historiaa ne ovat meidän päivinämme. Tarkastelussa on siis hyvinkin ultimate-pullakahvielokuva. Vaimokin tykkäsi siitä, eihän Vaalan sujuvista komedioista voi oikein olla tykkäämättä. Olisi ollut kiva nähdä lähemmin kodin seinille ripusteltua taidetta. Nyt taulut jäivät vain hämäräksi rekvisiitaksi.

Ja miten tällainen kinkkinen asetelma saadaan elokuvassa ratkaistua. No, näytelmissähän on jo useamman vuoden ollut tällaisten tilanteitten varalle käytössä jumala koneesta -ratkaisu. Tässä tapauksessa ratkaisu on Anjushka Tornista. Johtaako kotia sen jälkeen pieni Suomi vai suuri Venäjänmaa, jää ratkaisematta.

Pullakahvikalanterin kolmas luukku

Eteenpäin – Elämään. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajina Toivo Särkkä ja Yrjö Norta, käsikirjoitus Toivo Särkkä, perustuu Hella Wuolijoen näytelmään Justiina. Pääosissa nähdään Tauno Palo, Regina Linnanheimo, Leo Lähteenmäki, Elsa Rantalainen ja Emmi Jurkka. Elokuva kertoo Tauno Palon esittämän laamanniksi kohoavan senaattorin veljenpojan ja senaattorin kotikartanon, Harmaalahden, sisäpiian salasuhteesta, jonka seurauksena piika Justiina (Regina Linnanheimo) saa pojan, Olavin, jota nuorukaiseksi varttuneena esittää Leo Lähteenmäki.

Elokuvan alkuvaiheessa eletään sortovuosia. Senaattori Harmelius on vanhan kansan herroja, hän noudattaa lakia, vaikka kokisi sen runtelevan kansaa. Hän ei siis voi hyväksyä veljenpoikansa toimintaa aktivistina, kagaalin jäsen saa lähteä hänen talostaan vaikka ihmiset kadulla syljeskelevät senaattorin perään. Justiina, joka on työväenluokkaisuudestaan huolimatta hurmaantunut senaattorin veljenpojan rohkeudesta ja oikeamielisyydestä, rätkähtää rakastua häneen. Lapsen saaminen aiheuttaa sen, että Justiina ajetaan pois kartanosta, mutta toisaalta, kun lapsi nyt kumminkin on nuoren herran, ottaa senaattorska (Elsa Rantalainen) huolehtiakseen sekä Justiinasta että hänen lapsestaan, niin että äiti pääsee tarjoilemaan teetä ja kohentelemaan tyynyä senaattorskalle ja Olavista koulutetaan kartanoon puutarhuri. Sillä aikaa veljenpoika suomentaa nimensä Harmaalahdeksi, menee naimisiin rempseän ja iloisen laulajattaren (Emmi Jurkka) kanssa ja etenee urallaan laamanniksi.

Ennen kuolemaansa senaattori muuttaa mielensä veljenpoikansa suhteen ja testamenttaa kartanon hänelle, sillä lapsia senaattorilla ei ole. Senaattorska asuu yhä kartanossa Justiinan hoidossa ja on heikosta fyysisestä kunnostaan huolimatta teräväpäinen ja malttaa odottaa sopivaa ajankohtaa laamannin ja Justiinan asioitten järjestämiseksi.

Elokuvan keskushenkilön luulisi olevan Justiina, mutta siinä käypikin niin, että Emmi Jurkka varastaa koko souvvin räiskähtelevällä esiintymisellään. Hän on keskushenkilö samaan tapaan kuin pyörremyrsky tai tsunami, hän sotkee omat ja toisten asiat, kunnes kaikilla tulee mitta täyteen. Emmi Jurkka vetää roolinsa yliampuvasti, hän on kuin Josephine Baker ilman pantteria. Partnereita kyllä riittää, laamannitar tuo Harmaalahden kartanoon omat ihailevat poikaystävänsä mukanaan. Soitto soi ja laulu raikaa, turmeluksen vaara on ilmassa alusta asti vahvana ja kun ase on otettu esiin sitä myös käytetään. No, lapsia ei tällä kertaa sentään synny, mutta on toki vaarassa yksi mennä.

”Ja sittenkin!” sanoi Juurakon Hulda yhdessä toisessa Wuolijoen näytelmässä, jossa muuten Emmi Jurkka on esittänyt Huldaa näyttämöllä, mutta vakavampi Irma Seikkula veti osan elokuvassa. Ylinäyttely, teatraalisuus, yliampuvuus tuntuu toisinaan sopivan näihin vanhoihin elokuviin. Tämä elokuva on esimerkki siitä, että se sopii toisille vähän paremmin kuin joillekin toisille. Ennen ei ehken ottoja ollut vara ottaa kovin monia, harjoittelukin kohtauksia varten saattoi jäädä vähemmälle. Teatterinäyttelemisen jälki näkyy aika usein ja toisinaan häiritsevästi. Tämä pitää katsojan malttaa vain suodattaa ja hyväksyä. Aika aikaa kutakin, sano.

Elokuvan nimi tulee Justiinan ajattelutavasta, jota hän kuvaa jokseenkin siten, että elämä menee eteenpäin ja siten on ihmisenkin suuntauduttava. Justiina on käytännönläheinen työväen edustaja. Minkäs teet, kun vaihtoehdot ovat niin vähissä, että toinen voi sanoa sinulle, että ”you have got no cards!” Ei tässä elokuvassa niin sanota, mutta yhdessä ”hyvässä tv-ohjelmassa” niin sanottiin joku aika sitten. Siitäkin pitää vain porskutella eteenpäin!

Pullakahvikalanterin toka luukku

Toisena päivänä joulukuuta vuonna 2025 esitettiin Yle tv1 elokuvan, joka jatkaa Suomen menneisyyden pohdintoja.

Ratkaisun päivät. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Hannu Leminen, käsikirjoittajina Erkki Uotila ja Hannu Leminen, pohjana romaani, jonka kirjoitti Juhani Konkka. Pääosissa karismaattiset Tauno Palo ja Ansa Ikonen ja heidän tukenaan Ari Laine, Maija Karhi, Jussi Jurkka sekä pieni Marjut Leminen (Eila). Elokuvan musiikissa voi kuulla oman aikansa elokuvien tyylillisiä ratkaisuja aina Italiasta tänne kotikonnuille, musiikin sävelsi Einar Englund.

Elokuvan juonena on se, että jatkosodan aikana majuri Hartti (Palo) joutuu ampumaan oman pataljoonansa joukkueenjohtajan (Jurkka), joka kieltäytyy menemästä enää taisteluun, koska katsoo, että sota on jo hävitty ja yllyttää joukkuettaan tekemään samoin. Miesvoiman puuttuminen saattaisi vaaraan kokonaisen divisioonan.

Myöhemmin Hartti haavoittuu pahasti ja päätyy sotasairaalaan Helsinkiin. Hänen sairaanhoitajakseen tulee Hartin ampuman vänrikin leski. Sotasairaala ja sotavammat ovat nousseet suomalaisissa elokuvissa näkyviin myöhemmin, mm. elokuvissa Kylymä tila, Oma maa ja Koirankynnen leikkaaja. Kaksitoista vuotta sodan loppumisen jälkeen tehty elokuva avaa osin hieman romantisoidun, mutta silti kiintoisan näkökulman siihen, mitä kokivat ne miehet, jotka sota rampautti loppuiäkseen.

Sodan vammoja lievennetään potilaitten rakastuessa hoitajiin ja sillä, että samalla osastolla on hoidossa rintamatoveri. Toisaalta tietenkin sairaanhoitajan ja potilaan välisen suhteen särkee rintamalla tapahtunut ampumistapaus, joka johtaa Hartin Valpon kuulusteluihin. Ajat ovat arvaamattomat, puhutaan sotarikoksista ja jopa luovuttamisista Neuvostoliittoon.

Kaiken lisäksi Hartti on Neuvostoliiton puolelta, tiedustelutehtävissä partioidessaan, tuonut mukanaan pienen lapsen, Eila-tyttösen, jonka hän on ottanut vastuulleen ja antanut rintamatoverinsa luo hoidettavaksi. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto hamuaa takaisin kansalaisensa. Elokuva päättyy lohdulliseen musiikkiin vaikka Karjalan lisäksi kovin moni muukin asia vaikuttaa olevan mennyttä.

Pullakahvikalanterin eka luukku

Ajattelin tehdä joulukuun eka viikolle tämmöisen typistetyn kalanterin pullakahvielokuvista sen takia, kun tällä viikolla esitetään minun mielestäni hyviä kotimaisia elokuvia päivälähetyksessä koko viikon. Perjantaita pisemmälle en jatka.

Tanssi yli hautojen. Valmistumisvuosi 1950. Ohjaaja Toivo Särkkä, käsikirjoitus Mika Waltari, pääosissa Leif Wager ja Eila Peitsalo.

Viime viikolla katselemastani elokuvasta Helmikuun manifesti on Peter von Bagh sanonut wikipedian mukaan, että elokuva kertoo yhtä paljon valmistumisajankohtansa tunnoista kuin siitä ajasta, jota se kuvaa. Minun mielestäni samalla tavalla voi todeta myös tämänkertaisesta Waltarin käsikirjoittamasta elokuvasta. Vuonna 1950 Suomi oli hävinnyt kaksi sotaa Neuvostoliitolle, menettänyt omanarvontuntonsa lisäksi paljon ihmisiä ja alueita ja koetti repiä ilon irti siitä, että sentään itsenäisyys säilyi. Millainen itsenäisyys se oli? Oliko siinä paljon samaa kuin autonomian ajassa, jolloin Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä?

Tanssi yli hautojen kertoo Porvoon valtiopäivillä alkaneesta lemmensuhteesta Venäjän tsaarin, Aleksanteri I:n ja suomalaisen Ulla Möllersvärdin välillä. Mika Waltari on jälleen kerännyt faktarungon, jonka ympärille hän on rakentanut ihmissuhdekuvion, joka toimii kuin keisarillinen romanssi.

Aleksanteri I tuli maaliskuun lopulla 1809 Porvooseen ja antoi siellä pidettyjen säätyvaltiopäivien yhteydessä hallitsijan vakuutuksen, jonka mukaan Suomi saisi pitää omat lakinsa ja uskontonsa. Maamme historiantunneilla varmaan vieläkin opetetaan, että Aleksanteri I ”kohotti Suomen kansakuntien joukkoon”. Tämä sitten mainitaan myös tässä elokuvassa, jossa Aleksanterin ja Ullan romanssi käsitellään varsin ylevästi.

Elokuvassa on aika vähän vuoropuhelua, kuvalliseen näyttävyyteen ja tunteikkuuteen on panostettu. Suomalaisille näyttäytyvälle keisarille huudetaan eläköötä, keisari on komea ja ratsastaa nätillä hepalla. Aleksanteri kuvataan sivistyneenä johtajana, joka osaa ottaa yleisönsä ja kunnioittaa valloittamaansa maata ja sen väestöä. Syvemmälle hänen sisimpäänsä sukelletaan, kun esitetään Aleksanteri kärsimässä syyllisyydentunnosta isänsä kuoleman takia ja elokuvan lopulla, kun tietäjä kertoo hänelle hänen elämänsä salaperäisistä loppuvaiheista. Ulla Möllersvärd on säväyttävä, herkkä kaunotar, joka on yhä valmis puolustamaan maataan, vaikka sota hävittiinkin. Eikös tämä sovi aika hyvin YYA-sopimuksen henkeen?

On elokuvassa tietysti muitakin hahmoja ja hauskoja näkymiä lavastettuun aikakauteen. Porvoossa Aleksanteri huomaa yleisön joukossa suu auki keisaria tuijottavan mummon ja käskee hänen lähestyä, että voi kätellä häntä. Jotain tämäntyyppistä on aivan hyvin voinut tapahtua. Omat esivanhempani ovat yhdessä sukuhaarassa olleet Kaavilla kestikievarin pitäjiä. Vuonna 1819 Aleksanteri I teki ratsastamalla pitkän kierroksen valloittamassaan maassa ja poikkesi tuolloin myös Kaavin Maarianvaaralla. Kestikievarin pihalla ollut tyttö oli ihmetellyt keisarin taskukelloa, jolloin keisari oli antanut tytön kuunnella miten kello tikittää. Immeisiä ne on keesarittiin. Siilinjärven Kuuslahdessa olleen kyläkaupan, Kuuslahden keisarin, pihaan oli pystytetty puinen kuvapatsas. Se oli kuulemma naisen tekemä. Vuan niin kaet ne on muuttiin keesarit – naesen tekemiä!