Ajattelin tehdä joulukuun eka viikolle tämmöisen typistetyn kalanterin pullakahvielokuvista sen takia, kun tällä viikolla esitetään minun mielestäni hyviä kotimaisia elokuvia päivälähetyksessä koko viikon. Perjantaita pisemmälle en jatka.
Tanssi yli hautojen. Valmistumisvuosi 1950. Ohjaaja Toivo Särkkä, käsikirjoitus Mika Waltari, pääosissa Leif Wager ja Eila Peitsalo.
Viime viikolla katselemastani elokuvasta Helmikuun manifesti on Peter von Bagh sanonut wikipedian mukaan, että elokuva kertoo yhtä paljon valmistumisajankohtansa tunnoista kuin siitä ajasta, jota se kuvaa. Minun mielestäni samalla tavalla voi todeta myös tämänkertaisesta Waltarin käsikirjoittamasta elokuvasta. Vuonna 1950 Suomi oli hävinnyt kaksi sotaa Neuvostoliitolle, menettänyt omanarvontuntonsa lisäksi paljon ihmisiä ja alueita ja koetti repiä ilon irti siitä, että sentään itsenäisyys säilyi. Millainen itsenäisyys se oli? Oliko siinä paljon samaa kuin autonomian ajassa, jolloin Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä?
Tanssi yli hautojen kertoo Porvoon valtiopäivillä alkaneesta lemmensuhteesta Venäjän tsaarin, Aleksanteri I:n ja suomalaisen Ulla Möllersvärdin välillä. Mika Waltari on jälleen kerännyt faktarungon, jonka ympärille hän on rakentanut ihmissuhdekuvion, joka toimii kuin keisarillinen romanssi.
Aleksanteri I tuli maaliskuun lopulla 1809 Porvooseen ja antoi siellä pidettyjen säätyvaltiopäivien yhteydessä hallitsijan vakuutuksen, jonka mukaan Suomi saisi pitää omat lakinsa ja uskontonsa. Maamme historiantunneilla varmaan vieläkin opetetaan, että Aleksanteri I ”kohotti Suomen kansakuntien joukkoon”. Tämä sitten mainitaan myös tässä elokuvassa, jossa Aleksanterin ja Ullan romanssi käsitellään varsin ylevästi.
Elokuvassa on aika vähän vuoropuhelua, kuvalliseen näyttävyyteen ja tunteikkuuteen on panostettu. Suomalaisille näyttäytyvälle keisarille huudetaan eläköötä, keisari on komea ja ratsastaa nätillä hepalla. Aleksanteri kuvataan sivistyneenä johtajana, joka osaa ottaa yleisönsä ja kunnioittaa valloittamaansa maata ja sen väestöä. Syvemmälle hänen sisimpäänsä sukelletaan, kun esitetään Aleksanteri kärsimässä syyllisyydentunnosta isänsä kuoleman takia ja elokuvan lopulla, kun tietäjä kertoo hänelle hänen elämänsä salaperäisistä loppuvaiheista. Ulla Möllersvärd on säväyttävä, herkkä kaunotar, joka on yhä valmis puolustamaan maataan, vaikka sota hävittiinkin. Eikös tämä sovi aika hyvin YYA-sopimuksen henkeen?
On elokuvassa tietysti muitakin hahmoja ja hauskoja näkymiä lavastettuun aikakauteen. Porvoossa Aleksanteri huomaa yleisön joukossa suu auki keisaria tuijottavan mummon ja käskee hänen lähestyä, että voi kätellä häntä. Jotain tämäntyyppistä on aivan hyvin voinut tapahtua. Omat esivanhempani ovat yhdessä sukuhaarassa olleet Kaavilla kestikievarin pitäjiä. Vuonna 1819 Aleksanteri I teki ratsastamalla pitkän kierroksen valloittamassaan maassa ja poikkesi tuolloin myös Kaavin Maarianvaaralla. Kestikievarin pihalla ollut tyttö oli ihmetellyt keisarin taskukelloa, jolloin keisari oli antanut tytön kuunnella miten kello tikittää. Immeisiä ne on keesarittiin. Siilinjärven Kuuslahdessa olleen kyläkaupan, Kuuslahden keisarin, pihaan oli pystytetty puinen kuvapatsas. Se oli kuulemma naisen tekemä. Vuan niin kaet ne on muuttiin keesarit – naesen tekemiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti