Arvi Kivimaa (1904 – 1984) valikoi ja suomenti vuonna 1936 julkaistun teoksen Laulujen virta, saksalaista lyriikkaa seitsemänsadan vuoden varrelta. Teos on vain kohtuullisen pituinen, ilmavasti painateltu. Kirjan alussa on Kivimaan runo Laulujen virta ja esipuhe Saksalaisen runouden henki. Kivimaa edustaa sitä näkökulmaa, että lyriikka on inhimillisten elämysten ja tunnelmien katkeamatonta historiankirjoitusta. Saksalainen ihmissielu on runoudessa Kivimaan mukaan lähtöisin emanaatiosta, ihmisen sielu on vuodatettu korkeammasta voimasta, jumaluudesta ja on matkalla takaisinpäin. En tiedä johtuuko tämä palaamisen halu siitä mitä on tullut nähtyä vai pelkästään siitä pelosta, että kuolema sulkisi portit ylipäätään minkään tavoitteluun. Ainakin useammassa runossa kehotetaan elämään nyt, kun kohta tuo kuolema oottelee.
Teos etenee aikajärjestyksessä runoilijoittain ja siinä järjestyksessä käyn sitä nyt kevyesti läpi. Painotus valikoimassa on 1800-luvun romantiikan ajan runoilijoissa. Kivimaa on pyrkinyt valitsemaan runoja, joita ei ole muutoin julkaistu suomeksi. Kaikkiaan runoilijoita on mukana 44. En aio mainita kaikkia, vaikka ymmärrän, että he kopolla kourin odottavat minulta mahdollisesti heruvaa palautetta. Koska he kaikki ovat jo iäisyydessä, on heillä aikaa odotella...
Ensimmäisenä on noin viiden vuosisadan ajalta runoilijoita, tunnettuja ja tuntemattomia. Minnelaulajat Walther von der Vogelweide (1170 – 1230) ja Ulrich von Lichtenstein (kuoli vuonna 1275) ylistävät naisia ja ovat vanhoina pettyneitä, kun aika meni niin nopsaan. Aikakaudelta säilynyt runous lienee ollut liian kaunopuheista minun makuuni. Jostain syystä viehätyin enemmän 1200- tai 1300-luvun tuntemattoman runoilijan tekstistä, joka on varsin kompakti, kolmesäkeistöinen ja jossa toistuu sana huomentorvi. Se varmaan tarkoittaa tuon ajan kaupunkien merkkisoittoa, vähän niin kuin Maikkarin aamu-uutisten tunnusmusiikki nykyään. Siinäkin kohtaavat mies ja tyttö, joka antautuu yön sylipainiin ja lausuu ennen eroa koskettavasti:
”Sun sylissäsi
levähdin,
nyt tuska täytyy
voittaa.”
– Soi torvi
huomensävelin
jo aamu maille
koittaa.
Näkisin näin, että tässä tosiaan on kuvattu kohtaus eletystä elämästä ja vieläpä riipaisevasti.
Tämän jälkeen käydään läpi muutamia virsirunoilijoita (Martin Opitz, Simon Dach), näytelmäkirjailija Andreas Gryphiukselta on sonetti Maailmalle. Sitten on vuorossa alkujoukon tunnetuin runoilija: uskonnollinen mystikko Johann Scheffler (1624 – 1677), luterilaisesta katolilaiseksi loikannut lääkäri, tunnettu runoilijana nimellä Angelus Silesius. Teokseen on otettu hänen runonsa Ikuinen rakkaus, joka löytyy nykymuodossaan virsikirjasta nimellä Rakkaus, kun kuvaksesi (virsi 430). Kyse on rakkaudesta Jeesukseen, joka on tietty vastavuoroista. Angelus Silesius tunnetaan paitsi virsistä myös lyhyistä kahden rivin runoista. Laitan tähän yhden esimerkiksi:
Jos ihmisiä
rakastat, niin teet sen aivan syyttä.
On sinun pakko rakastaa
ihmisess’ ihmisyyttä.
Teoksen toinen kohortti käsittää kansallismielisiä runoilijoita ja varhaisia romantikkoja. Näitä romantikkoja ovat Goethe, Schiller ja Herder, joista jälkimmäinen tosin näyttää olleen juuri näitä kansallismielisiä ja vieläpä perin merkittävä. Herder keräsi latvialaisia kansanrunoja, dainoja, joista hän julkaisi kaksitoista saksaksi käännettyinä. Goetheltä on Kivimaa suomentanut hienosti osia kuulemma 24-osaisesta runosarjasta Roomalaisia elegioja (Erotica Romana tai Römische Elegien). Runomittana eleginen distikon – heksametrisäettä seuraa pentametrisäe – Goethe kertoo matkastaan ikuiseen kaupunkiin, jonka eroottinen suhde herättää eloon mm. runosarjan viidennessä runossa:
Viipyen vierellään
olen monta jo laulua luonut,
sormeni liukuva on
distikhon-poljennon
seljän kaartoa
seuraten laskenut ääneti, hiljaa.
Hänt’ unet
aaltoavat loitos keinuen vie.
Amor lamppua korjaa
muistaen kolmea suurta,
joita hän juhlia
sai suurina hetkinä yön.
Schiller ei helskyttele silosäkeillä, hänen runonsa liikkuvat vähemmän urhoollisissa maisemissa ja ovat tutumpaa runokieltä. Pyhiinvaeltaja antaa omaisuutensa muille ja huomaa lopun tulevan vaikka miten vaeltaisi. Tämän osion loppuun sijoitettu Jakob Michael Lenzin pieni runo Oi te haaveet liian hyvät – tuntuu täydentävän Schillerin runon – ja ehkä myös Lenzin traagisen elon.
Teoksen kolmas osio on nimeltään Romantiikan laulajat. Ekoina romantikkoina saavat lauluvuoron Friedrich Hölderlin ja Novalis. Hölderlin (1770 – 1843) vaikuttaa kokeneen onnenhetkiä, mutta runoissaan lähinnä kaipailee niitä. Novalis (1772 – 1801) runoilee elämän lisäksi kuolemasta, joka näyttäytyy nousemisena parempaan, Jumalan maailmaan. Näitten herrain jälkeen on yksi kompakti, lyhytsäkeinen, onnenhetkeä ylistävä runo Achim von Arnimilta (1781 – 1831) ja neljä runoa Clemens von Brentanolta (1778 – 1841). Brentanon runo Kehrääjättären laulu on 6-säkeistöinen runo, jossa kehrääjätär muistelee lemmenhetkeään, jonka taustalla lauleli satakieli, hänen rakkautensa muisto. Brentanon ja von Arnimin kestänein työ on saksalaisten kansanlaulujen kokoaminen teokseen Des Knaben Wunderhorn.
Joseph von Eichendorff (1788 – 1857) on saanut valikoimaan mukaan peräti kahdeksan runoaan. Runot ovat idyllisiä, tammineen ja kylineen. Hyvä täydennys paikoitellen kovin kärsimykselliseen valikoimaan. Yritin suomentaa runoa Mondnacht, kai siitä selvän saa.
Ludwig Uhland (1787 – 1862) kolme lyhyttä runoa, jotka tuntuvat kukin kuvaavan tiettyä merkityksellistä, tyyliteltyä tapahtumaa eka persoonassa. Kivimaa kertoo hänen runojensa saaneen vaikutteita kansanrunoudesta.
Friedrich Rückert (1788 – 1866) neljä runoa ja mietesäkeitä. Runoissa huomiota herättää se, että ne on kaikki sepitetty eka persoonassa, mutta niissä kuvataan jotakuta muuta kuin runon minää. Runot siis ilmentävät sitä vaikutelmaa, joka runon minälle syntyy. Runossa Laulu kertoja kuvaa paimenpoikaa, jonka laulu tekee runoseppään niin suuren vaikutuksen, että se ylittää kaikki hänen omat runonsa.
August von Platen (1796 – 1835) neljä hienosti muotoiltua runoa, joitten sanomana pidättäytyminen haluamasta maallisia houkutuksia. Ensimmäinen, minua puhuttelevin runo, Mä vapaa tahtoisin ain’ olla – kertoo toiveesta saada elää kuin pilvi, tarkastellen maata sen yläpuolelta. Kreivi von Platen on kenties voinutkin elää maailmasta erillään, kuten ihmisen on nykyäänkin mahdollista tehdä internetin ja television avulla. Pidättäytyminen kaikesta säästää ihmisen monilta murheilta, mutta ei se tietenkään haluamista sammuta. Jotain buddhalaista von Platenin runoissa mielestäni on.
Heinrich Heine (1797 – 1856) viisi runoa, joista Luomisen laulu upposi minuun parhaiten. Heine on valikoiman runoilijanimistä minulle entuudestaan tuttu, vaikkakaan en muista häneltä mitään ennen lukeneeni. Luomisen laulun ironinen loppukäänne on toimiva: Jumala kertoo luoneensa maailman sairaasta luomisen janosta ja parantuneensa tuosta sairaudesta luomistyön tehtyään.
Valikoiman ainoa nainen Annette von Droste-Hülshoff (1797 – 1848) tunnetaan Suomessa pienoisromaanista Juutalaispyökki. Kivimaa on suomentanut häneltä runon Kuu nousee, jossa runominä odottaa kuun nousua puutarhan parvekkeella ja saa kuusta lohdullista seuraa. Laajahko runo, jolle löytyy netistä monenmoista analyysiä avainrunoksi asti.
Nikolaus Lenau (1802 – 1850) neljä runoa, jotka kuvailevat vuodenaikoja ja pilvistä taivasta. Ensimmäinen runo Kevät kertoo sananmukaisesti voittoisasta keväästä. Minulle tämä sopi, sillä olen itsekin runoillut vastaavasta aiheesta. Lenaun runo säilyy myönteisenä loppuun saakka, toisin kuin minun.
Eduard Mörike (1804 – 1875) toimi syttynä tähän runovalikoimaan ryhtymiselleni. Mukana on peräti kahdeksan Möriken runoa. Odotukseni olivat korkealla. Möriken runot eivät kuitenkaan minulle olleet valikoiman huippuja. Hän on näistä runoista parhaimmillaan parissa humoristisessa sepitteessä. Varsinkin Tervehtyminen, joka kuvailevan alaotsikon mukaan kuvaa tunnelmia erään runokäsikirjoituksen lukemisen jälkeen, on tämän blogeeraajan mieleen. Äitelän runouden maku poistuu oman kasvimaan nauriilla. Itse-eletyn tuntua. Mukana on myös runo, joka on sijoitettu kertomuksen Mozartin matka Pragiin loppuun. Suomennos on tässä valikoimassakin vapaassa mitassa, kertomuksessa se mainitaan böömiläisenä kansanlauluna.
Saa nähdä jatkanko loppujen runojen parissa joskus myöhemmin. Nyt vietän joulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti