Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti paljon runoja ja proosaa sekä teki kuvataidetta. Hänen kuoltuaan vuonna 2021 ilmestyi hänen toistaiseksi viimeinen runokokoelmansa Äimän käki, alaotsikkona Runollisia korkokuvia olemassaolon sedimentistä. Sen toimitti Vesa Rantama, joka laati myös kirjan loppuun jälkisanat otsikolla Näköinen elämä. Kirjan lopussa on vielä Valoaallon piirros, ehkä peräti kubistinen omakuva?
Kaarina Valoaalto oli helsinkiläinen, mutta hän muutti maalle, hänellä oli pieni tila Keski-Suomen Toivakassa. Siellä hän asusti puolisonsa kanssa luonnon ja hiljenevän maaseudun ympäröimänä. Tontilla kasvoi metsikkö ja tontin läpi kulki joki, jossa oli koskentapainen muistona ennenvanhaisesta jauhomyllystä.
Kuten Valoaallon edellinen runokirja, Banana split, on tämäkin teos jaettu nimettyihin osioihin, joihin runot sopivat – runojen tapaan. Kirjoitan jotain kaikista osioista. Yleisesti ottaen haluan mainita, että lukemani Valoaallon runot toimivat yleensä ilman laajempia selittelyjä. Ehkä selkein yhteinen nimittäjä on aforistisuus, nämä runot kävisivät mainiosti radion päivän mietelauseiksi, monet myös yön mietelauseiksi, jos sellaisia harrastettaisiin. Runojen sävy on rauhoittunut, kokonaisuuden perusteella vaikuttaa siltä kuin runoilija olisi saavuttanut tavoitteensa.
Suomalainen maaseutu. Kuvaa maaseutua, jonka työ on rauennut ja soitto vaiennut. Maantie halkoo maisemaa entisen elon jäänteenä, maatalouden tuotantorakennukset ja asumukset harmaantuvat, lahoavat ja ennen pitkää päästävät luonnon tupaan. Vuosikausien aherruksesta ovat jäljellä enää muistot, joita runoilija ruotii myötätuntoisena tarkkailijana tai lomailevana kesävieraana.
Kuusta puuhun. Kuun kautta runoilija kuvailee öistä valoa ja valottomuutta, kuun valaisemaa maisemaa niin että minulle tulee mieleen Kuun maisema. Tuulet tuovat sitten runoihin mukaan puut, kanelipuuta muistuttavan ja hirsipuuksi soveltuvan männyn, kosken partaalla kasvavan haavan, joulukuusen rangan ja vaahteran lehtinuput.
Kirjoittaja. Tässä osiossa Valoaalto käsittelee taidetta, pääosin runoutta, mutta kirjoittamista yleisemminkin ja lopuksi myös musiikkia. Ensimmäisen runon alku tuntui minusta blogeeraajana niin koskettavalta, jotta laitan sen tähän näytteeksi:
Kirjoitus on paikka, jossa ajatus on käynyt ja ajan kanssa muuttunut himmeäksi muistoksi. Utukuvaksi. Tämänkö joskus kirjoitin. Tai: kuka tämän on kirjoittanut?
Hauska aforistinen ajatus sisältyy seuraavaan:
Unohduksen ytimekäs suo hautoo taiteilijan ajankestäväksi, kuten sinne haudattu muinaisreki säilyy koskemattomana.
Äimän käki. Käki aloittaa osion, joka kukahteleikse kultiaan ja silakankuultoisia hopeitaan kuvatessaan pääosin maaseudun näkymiä vaihtelevien vuodenaikojen värjääminä.
Suuret ikäluokat, exodus tisleeksi. Osion nimen lopusta tulee mieleen erään romaanin nimi. Suuret ikäluokat kumminkin kutistuvat tisleeksi. Voimat alkavat hyytyä, pakko on osaansa tyytyä. Runoilija tuntuu mieltävän itsensä tähän joukkoon kuuluvaksi, kuten hänen ikänsä oikeuttaakin. Osion runojen aihepiiri kulkee kohti seuraavaa, kaikenlaiset teoksenteot päättävää osiota.
Uni ja kuolema. Osion alkupuolelta löytyy kaksi riipaisevaa runoa äidistä. Masentunut äiti makasi vuoteessaan ja runoilija kuvasi tilanteen tunnelmaa runossa Depressio Post Partum näin:
Suljettujen ovien
puutarhassa äitini lepäsi käsivarsi silmien peittona,
pönkkänä unen
edessä, kuin tuhat lukkoa tai tuhat kieltosanaa:
”Älkää
häiritkö.”
Runossa Kuningatarkuolema runoilijan tullessa katsomaan äitinsä poislähtöä, äiti onkin jo viety pois ja runoilija käy hetkeksi lepäämään äidin vuoteeseen jääneeseen painaumaan:
Laskeuduin
painaumaan. Ja minusta tuntui,
että ensi kertaa
todella kohtasin äitini.
Jätänkin tämän kirjan referoinnin tähän. Lainauksia tuli ylenmäärin. Kirjassa on 103 sivua. Lukeminen kesti ainakin viikon, pääosan nautin tänä aamuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti