Stanisław Lem: Tähtipäiväkirjat

Puolalainen Stanisław Lem (1921 – 2006) tunnetaan varsinkin science fiction -kirjoistaan. Tähtipäiväkirjat (Dzienniki gwiazdowe, vol. 1) on kokoelma kertomuksia kuvitteellisilta avaruusmatkoilta. Kertomukset on kirjoitettu useitten vuosien kuluessa. Seitsemän matkoista sisältyi ensimmäiseen, vuonna 1957 julkaistuun kokoelmaan. Vuonna 1966 ilmestynyt toinen kokoelma sisälsi viisi uutta matkaa, kun taas matka 26 oli poistettu. Minä luin vuonna 1971 ilmestyneestä laitoksesta tehdyn suomennoksen, joka sisältää vielä kertomukset kolmesta uudesta matkasta eli yhteensä neljätoista matkaa. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1983. Suomentajat ovat Päivi Paloposki ja Kirsti Siraste.

Lem on erinomainen kirjoittaja, joka saa monimutkaisenkin aiheen käsiteltyä sulavasti, mutta silti sen ansaitsemalla terävyydellä ja tarkkuudella. Koska kirjoitukset ovat peräisin useitten vuosien ajalta, myös tyylilajissa on havaittavissa pientä heilahtelua eri matkojen välillä. Sitä paitsi matkakertomuksia ei ole kirjoitettu aikajärjestyksessä. Pääasiassa tyylilaji on mielestäni satiiria tai peräti parodiaa (usein koskien tieteiskirjallisuutta ja sen kuvauksia avaruusmatkoista ja ennen kaikkea ajassa matkustamisesta), mutta vakavammat aiheet (moraaliset, filosofiset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset teemat) saavat myös ansaitsemansa, vakavamman käsittelytavan. Sävyn muutokset saattoivat minut välillä hämilleni, lukeminen hidastui merkittävästi ja minun oli otettava selvää kirjan syntyhistoriasta. Kirjan voi tietenkin lukea myös viihteellisenä seikkailukertomuksena mielikuvituksellisilta avaruusmatkoilta, mutta toistuva pakinoiva sävy sai aikaan, etten minä voinut sitä niin lukea.

Tähtipäiväkirjat on kokoelma matkakertomuksia, jotka on laatinut avaruusseikkailija Ijon Tichy suorittamiensa enemmän tai vähemmän tärkeitten avaruudellisten tehtävien hoitajana vieraissa galakseissa ja yhdessä kertomuksessa Maan pinnalla. Kirjassa tosin vihjaillaan myös siihen, ettei mitään matkoja olisi ylipäätään tehtykään. Vastaus jää kuitenkin avoimeksi – tai lukijan päätettäväksi. Mikä mies oikeastaan on Ijon Tichy, jonka sukunimi olisi pitänyt olla ”Cichy” (puolaa, tarkoittaa ”Hiljainen”)? Mikä mies on professori Tarantoga, jonka luona Tichy vierailee ja joka kuuluu tehneen erikoisia keksintöjä:

”Hän on keksinyt muun muassa ikävien muistojen häivytysnesteen, loputtoman suuret setelit joiden tunnuksena on kyljellään makaava kahdeksikko, kolme tapaa jolla sumusta saadaan silmää hivelevän värinen ja erityisen jauheen jolla pilvet voidaan puristaa pysyvän jähmeään muotoon.”   

(Kahdestoista matka)

Tarantoga on niinikään keksinyt syttymättömät tulitikut, etteivät lapset tulitikkuleikeissään vahingoita itseään. Tulipahan siinä lukiessa mieleen, että suuri setelin muotoinen suorakaide voisi vaikka syntyä vuoteella makaavan henkilön tuijottaessa potilashuoneen ovea ja siinä kyljellään makaavaa kahdeksikkoa. Tämä nyt on vain eräs tulkinta...

Kuten sanottu kirjassa käsitellään avaruushuumorin lomassa myös vakavia aiheita, kuten geenimuuntelun moraalisia uhkakuvia, tietotekniikan ongelmia, uskonnon ja ateismin taistelua, totalitarismia, markkinatalouden lopputulemaa. Minulla on hyvin vähän lisättävää Lemin teksteihin, esimerkiksi 21. matkan kuvaus uskosta on niin vaikuttava, että se saa itsensä Ijon Tichynkin toteamaan, ettei hän sen jälkeen ole sama mies kuin ennen. Ehkä en sanoisi omalta kohdaltani ihan niin vahvasti, mutta kyseessä on joka tapauksessa merkittävä teos, jonka ostan itselleni heti kun näen sen. Kirjassa on 336 sivua ja sen lukemiseen kului minulta viisi päivää.

Koska kirja vei minut niin hauskoihin ja mielenkiintoisiin seikkailuihin, haluan edes jotenkin maksaa takaisin. Ijon Tichy tuntuu olevan paistettujen kananmunien ystävä, mutta kirjassa häneltä valitettavasti jäävät munat syömättä, kun ne luiskahtavat paistinpannulta lattialle. Niinpä valmistin kolmen häränsilmän munakkaan varta vasten Tichylle ja itse asiassa söinkin sen hänen muistokseen. Resepti on seuraava:

3 kananmunaa rikotaan kuumalle öljytylle paistinpannulle, maustetaan kurkumalla, pienellä määrällä mustapippuria ja suolalla. Paistetaan molemmin puolin, mutta mausteet vain toiselle puolelle, jotta saadaan kevyempi maku. Ruokajuomaksi omenamehua ja jälkkäriksi annos kahvia. Smacznego!

Howard Waldrop: Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille

Howard Waldrop (s. 1946) on yhdysvaltalainen scifi-kirjailija, joka on erikoistunut novellien kirjoittamiseen. Luin hänen tuotannostaan suomennetun teoksen Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille. Kirjassa on seitsemän novellia, jotka on julkaistu erilaisissa julkaisuissa englanniksi vuosina 1976 – 1986 . Mukana suomennoksessa ovat myös kirjailijan tervehdys Suomen kansalle sekä jokaisen novellin alussa Waldropin kuvaus kirjoituksen synnystä tai sen päätymisestä julkaistavaksi. Kirjan suomensi Jan Hlinovsky vuonna 2007.

Kirja sai minut kyselemään itseltäni, mitä on science fiction? Onko se pelkästään höpsöjä avaruusseikkailuja, ihmeellisiä tieteellisiä kokeita niitten outoine tuloksineen? Vai käsittääkö ”science” – tiede – kaikki tieteet, tässä tapauksessa ennen muuta historiantutkimuksen? Ainakin Waldropin mielestä näin näyttäisi olevan. Katselin sitten eilen illalla kotimaisen, Matti Kassilan ohjaaman elokuvan nimeltä Päämaja, vuodelta 1970. Elokuva perustuu Ilmari Turjan näytelmään ja kertoo fiktiivisen version tapahtumista Mikkelin kaupungissa, Suomessa, kesäkuussa vuonna 1944. Tulin siinä miettineeksi, että pitäisikö tätäkin nyt pitää scifinä? Ja ellei pitäisi niin miksi ei? Itse asiassa eikö kaikki kertomakirjallisuus mukaudu jonkinasteiseksi "vääristäväksi" peiliksi, jota voi vaikka nimittää vaihtoehtohistoria-scifiksi? Näkökulmaerot saavat helposti peltikolarin vastapuolten näkemykset vaikuttamaan scifi-kertomuksilta. Historia on mielestäni sarja näkemykseen perustuvia tarinoita, joissa kovan faktan osuus saattaa olla niin vähäistä, että pelkästään siihen nojaaminen voi johtaa jokseenkin mielivaltaiseen kuvaan ko. ajan tapahtumista.

Waldropin novellien aiheet ja tapahtumapaikat vaihtelevat aika tavalla. Jokainen novelli sisältää tarinan, jonka voi lukea sellaisenaan, miettimättä genrejä sen kummemmin. Myöskään historiaa ei tarvitse tuntea, tarinoissa riittää pureskeltavaa vaikkei olisi historiasta koskaan kuullutkaan. Kertojana Waldrop on osaava, hänen kyytiinsä ei nukahda. Jokaisessa tarinassa tapahtumapaikoissa riittää myös äimisteltävää.

Rumat kanat on polveilevuudellaan viehättävä novelli olennoista, jotka eivät häikäise ulkomuodollaan, joilla on hassu nimi ja jotka eivät vaikuta erityisen älykkäiltä. Tarjolla on vaihtoehtoluonnonhistoriaa kiehtovan kertomuksen muodossa. Novellissa kysytään myös, kannattaako tutkijan lähteä seuraamaan kaikkia mahdollisia tutkimussuuntia. Hienoa, luonnoksenomaista paikalliskuvausta ja kiehtova ajatusrakennelma, joka jää muhimaan mieleen.

Vihreä veli kertoo Pohjois-Amerikan intiaanien ja Yhdysvaltain armeijan sotaisista kohtaamisista. Kyseessä on myös tarina kasvamisesta, muutoksesta, nimestä ja sen merkityksestä. Vauhdikkaista tapahtumista huolimatta kerronta säilyy sävyltään johdattelevana. Onko novelli varsinaisesti scifiä vai kummitusjuttu, lienee makuasia. Intiaanien kuvaus tuo paikoitellen mieleen elokuvat Pieni suuri mies  ja Tanssii susien kanssa, jälkimmäisessä liikutaankin juuri lakota-heimon parissa.

Mary Margaret Tiekarhu kuvaa sellaista tulevaisuutta, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä. Tapahtumat sijoittuvat tässäkin ilmeisesti sioux-intiaanien pariin, aurinkotanssijuhlasta päätellen. Mukana myös tractor pullingia ja muuta pullistelua.

Ihmisvuori Katkero on japanilainen zen-sumopainija – urheilulaji on Waldropin keksintöä. Tarkoituksena on voittaa vastustaja ajatusten voimalla, koskematta häneen fyysisesti. Pidin tästä tarinasta kovasti, syytä en osaa selittää. Ehkä mielikuvituskertomus mielen mahdista jotenkin vetosi minuun? Kenties tarinassa on jotain henkistä yhteyttä Tähtien sotaan...?

Vapaata riistaa -novellia voisi kuvailla fan fictioniksi. Siinä päähenkilönä on kuuluisa kirjailija Ernst, joka on nuoruudessaan kalastellut taimenia, sittemmin hiihdellyt Baijerin vuoristokylässä, nähnyt muutaman sodan, asunut Key Westissä, Kuubassa ja Afrikassa. Tarina tapahtuu siellä vuoristokylässä ja aiheena on kauhea villi-ihminen. Mikä tuo villi-ihminen on ja mitä novellissa oikeastaan tapahtuu, riippuu varmaan osaksi lukijasta.

Tänä yönä leijonat uinuvat esittelee lukijalle nigerialaisen tai sanotaanko pseudonigerläisen kirjoista innostuneen nuoren. Robert Oinenke, 13-vuotias koululainen, on saanut lukeakseen vähintään muutaman sata vuotta vanhoja eurooppalaisia näytelmiä sekä afrikkalaisen kirjoittajan laatimaan Clion ruoska -nimiseen kuvauksen kolonialismin synnystä ja sen lopusta. Robert päättää kirjoittaa näytelmän, jossa hän siekailematta hyödyntää pulp fiction -hengessä molempia innoittajiaan.

Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille on tarina, jossa kuorolaulantaa harrastavat nuoret saavat tilaisuutensa yhden ryhmän jäsenen rohkeuteen ja röyhkeyteen perustuen. Tarina avautunee paremmin kyseistä pop-musiikkia tunteville lukijoille.

Kirjassa on 199 sivua. Luin sen hieman reilussa päivässä. Lumityöt viivästyttivät loppuraportin laatimista. Näinpä on scifi-luenta aloitettu. Jatkoa on luvassa. Kuten varmaan lumitöihinkin...

Vastaukseni Science fiction -haasteeseen

Blogissa taikakirjaimet.vuodatus.net on esitetty haaste lukea science fiction -kirjallisuutta tiettyjen kategorioitten perusteella eriteltynä. Ajattelin, että jospa tuota kokeilisi. Valitsin aamupäivän aikana kirjoja, joita kirjastosta näkyisi löytyvän.  Laiskana lukijana lisäsin kirjojen mukaan sivumäärän.

Kategoriat ovat:

1. Nuorille suunnattu science fiction
    Leena Krohn: Salaisuuksia   103 s.

2. Aikuisten science fiction
    Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita    481 s.

3. Hugo-voittaja
    Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi    302 s.

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
    Jack London: Debsin uni    192 s.

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
    Kurt Vonnegut: Kissan kehto   215 s.

6. Steampunk
    Isaac Asimov: Yö saapuu    390 s.    Philip Reeve: Kävelevät koneet   319 s.

7. Robotit / Kyborgit / Androidit
    Stanislaw Lem: Kyberias    265 s.   +   Tähtipäiväkirjat    335 s.  +   Isaac Asimov: Robotit

8. Avaruusalukset / Alienit
    Harry Martinson: Aniara    219 s.

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
    Howard Waldrop: Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille    199 s.

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
     George Orwell: Vuonna 1984    330 s.

11. Kyberpunk
     Bruce Sterling (toim.): Peililasit, antologia    238 s.

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit
     Mary Shelley: Frankenstein    332 s.

Ja sekin vielä, että ei tuo Asimovin "Yö saapuu" ole mitään steampunkia, mutta kun en minä semmoista genrenvenkulaa suomeksi löytänyt, niin jospa se Asimov kelpaisi. Luen mitä kehtaan ja loput jäävät lukematta.

Raymond Carver

Amerikkalainen kirjailija Raymond Carver (1938 – 1988) oli lähtöisin Oregonista, eräästä pienestä kaupungista, jossa muuten nykyäänkin asuu pieni suomenkielinen vähemmistö. Itse englanninkielinen Carver kirjoitti novelleja (amerikaksi short stories) sekä runoja.

Luin Carverin tuotannosta suomennetun runokokoelman Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Runot on julkaistu englanniksi useammassa kokoelmassa vuosina 1968 – 1988. Lauri Otonkoski ja Erkki Virtanen suomensivat runot vuosina 1991 – 1993.

Novellipuolelta luin kokoelman Oikopolkuja, (amerikaksi Short Cuts) vuodelta 1993. Kokoelman novellit valitsi Robert Altman, joka muokkasi yhdessä Frank Barhydtin kanssa novellien pohjalta käsikirjoituksen episodielokuvaan Short Cuts vuonna 1993. Altman on kirjoittanut kokoelman esipuheen. Novellit ja yksi proosaruno on julkaistu englanniksi vuosina 1976 – 1989  ja ne on suomentanut Raija Mattila vuonna 1994.

Rivi riviltä, lyönti lyönniltä -valikoiman runot eivät ole siitä vaikeaselkoisimmasta päästä. Ne myös poikkeavat sävyltään Carverin novelleista, joitten mielenmaisemat ovat usein kovempia ja säälimättömämpiä. Runotkin käsittelevät usein rankkoja aiheita, mutta ne kuvaavat ihmisiä ymmärtämyksellä ja myötätunnolla. Voisinpa väittää, että runoja yhdistää luopumisen, uupumisen tunnelma, joka kirjan loppua kohti vain tihenee kuolemaa, myös omaa kuolemista käsittelevien runojen myötä. Carver kuoli keuhkosyöpään 50-vuotiaana.

Yleensä runoissa liikutaan kaupunkimiljöössä, mutta oman erityisosastonsa muodostavat kalastusaiheiset runot. Niitä lukiessa tulevat mieleen Ernest Hemingwayn novellit, joissa kalastetaan taimenia perhoilla, usein intiaanien seurassa, kuten Carverillakin. Itse en kyseisestä aiheesta ihmeemmin välitä, mutta lukihan nuo. Mukana on myös muutama runo toisista kirjailijoista, mm. sen seitsemän sivua pitkä runo Charles Bukovskista Ette tiedä mitä rakkaus on meuhkaamassa omasta ylivertaisuudestaan. Kokoelma loppuu kolmeentoista kuolema-aiheiseen runoon. Runoista viimeisen sanan saa hyvällä oikeutuksella riipaisevan kaunis Myöhäinen katkelma (Late Fragment), joka kuulemma löytyy myös Carverin hautakivestä.

Rivi riviltä, lyönti lyönniltä sisältää suomentajien esipuheen ja Carverin itsensä kirjoittaman jälkilauseen Kirjoittamisesta. Carver pohdiskelee siinä kirjoittamista yleensä ja omaa kirjoittajantyötään erityisesti. Hän kirjoittaa kokeellisesta taiteesta todeten melkoisen ylevästi, että todelliset kokeilijat uudistavat (ilmaisua). Pätevämpää tekstiä Carver mielestäni kirjoittaa novelleista. Hänen mielestään novelleihin sopii uhkan tai pelon tunnelma, koska se luo jännitettä. Jännitettä luo myös se mikä on jätetty pois, asiat jotka on ilmaistu vain viittauksin. Carver korostaa myös tarkoin valittujen sanojen merkitystä.

Oikopolkuja-kokoelma julkaistiin Yhdysvalloissa samaan aikaan, kun Altmanin samanniminen elokuva ilmestyi elokuvateattereihin. Elokuvassa esiintyy hyviä näyttelijöitä, kuten Julianne Moore ja Tom Waits.

Kokoelmassa on mukana yhdeksän novellia ja proosaruno. Useimmat kertomukset kuvaavat avioliittoa, jossa jokin asia hiertää. Ratkeavatko ongelmat vai muuttavatko ne vain muotoaan ajan kasautuessa, se voisi olla kysymys. Ja sitten on tietysti niitä peruuttamattomia asioita, jotka eivät häviä mielestä koskaan ja joihin on mahdotonta vaikuttaa. Novelleissa ihmiset asetetaan kohtaamaan ongelmansa, heidän selviytymistapansa vaihtelevat. Mitään erityisen hilpeitä tarinoita ei kerrota.

Joskus vuosia sitten luin nämä novellit ensimmäisen kerran. Silloin viehätyin novellista Niin paljon vettä niin lähellä kotia. Sen pohjalta on tehty vuonna 2006 australialainen elokuva nimeltä Jindabyne. Kyseessä on erittäin sujuvasti kirjoitettu tarina, jossa muuten minä-kertoja on nainen. Novellissa on dekkarin tai mysteerin aineksia, vaikka siinäkin ollaan aluksi kalastusreissulla. Kun mysteeri oli jo tutumpi, ei tarina tällä kertaa tenhonnut niin kuin viimeksi.

Sen sijaan tämänkertaiseksi suosikkitarinaksi kohosi surullinen kertomus synttärikakusta ja auto-onnettomuudesta. Novelli Pieni hyvä asia kertoo vanhemmista, joitten lapsi joutuu auton töytäisemäksi. Vanhempien epätietoisuus lapsen selviämisestä, heidän ahdistuksensa ja uupumuksensa on hienosti kuvattu. Novellin jännite purkautuu lopussa yllättävällä ja ehkä juuri siksikin niin koskettavalla tavalla.

Runovalikoimassa on 154 sivua ja sen lukemiseen kului pari päivää. Novellikokoelmassa sivuja on 209 ja luin senkin parissa päivässä.

Parit Bukowskit

Saksanmaalta pikkulapsena vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin muuttanut Charles Bukowski (1920 – 1994) saavutti mainetta sekä proosallaan että runoillaan. Niinpä lukaisin hänen tuotannostaan sekä novelleja että runoja. Kokoelma Kaupungin kaunein nainen & muita novelleja (The Most Beautiful Woman in Town & Other Stories, ilmestymisvuosi 1983) sisältää Bukowskin eri lehtiin vuosina 1967 – 1972  kirjoittamia novelleja. Kirjan on suomentanut Markku Into vuonna 2008. Eläkeläinen Kaliforniasta on runokokoelma, jonka runot ovat (suomennoksen mukaan) peräisin vuosilta 1984 – 1990. Ne on julkaistu Yhdysvalloissa kahdessa eri kokoelmassa. Runot on suomentanut Seppo Lahtinen vuonna 2004.

Novellien tarinoissa seikkailevat useimmiten ihmiset, joilta elämän hallinta on lipsahtanut käsistä pahan kerran. Päähenkilöt ovat kovia alkoholin käyttäjiä, heidän uskonsa vakiintuneeseen elämään on romahtanut. He hakevat nopeita nautintoja seksistä ja tajunnan turrutusta alkoholista. Monen novellin sankarille hevosurheilun vedonlyönti luo unelman asioitten jonkinlaisesta ihmeparantumisesta. Koska kertomukset ovat usein minä-muotoisia, lukija harhautuu helposti ajattelemaan tarinoitten kuvaavan kirjoittajan oman elämän tapahtumia. Bukowskia pidetäänkin ”renttukirjailijana”. On kuitenkin syytä huomata, että aiheitten rujoudesta ja jopa sairasmielisyydestä huolimatta novellit on sommiteltu hyvin perinteisellä kerrontatyylillä. Ne korostavat tiettyjä tapahtumien osatekijöitä ja jättävät paljon sivuseikkoja kertomatta, kaikki etenee aikajärjestyksessä ja novellit muodostavat tapahtumasarjan, jolla on selkeä alku ja loppu. Aiheen käsittely ja karrikointi saavat aikaan tuntuman ohimennen roiskaistusta tarinasta, vaikka kerronta lieneekin tyyliltään tarkkaan hiottua ja pitkälti harkittua. Jotenkin tulee semmoinen vaikutelma, että osittain tarinoitten rujous on harkittua huomiohakuisuutta.

Onko näissä tarinoissa moraalia? Onko tarinoitten henkilöillä tallella jonkinlaisia ihanteita, joita he tavoittelisivat, jotka toimisivat kiintotähtinä heidän maallisessa vaelluksessaan? Novellissa Toinen hevosjuttu  Bukowski kirjoittaa kertojanäänellä, ettei hän ole mikään sananjulistaja. ”Kaikki on ajanhaaskausta, paitsi jos nussii hyvin tai luo hyvin tai menee hyvin tai etenee kohti jonkinlaista aavemaista rakkauden auvoa.” Eteenpäin selviytyminen ja elämänkokemus eivät välttämättä tuo viisautta, vaan saattaa olla että ”ihmisen elämä on yhtä jatkuvaa erehdystä lamaantuneessa kauhun tilassa.”

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Kaliforniaan, Los Angeles taitaa olla keskeisintä seutua. Tarinoitten keskushahmona on mieshenkilö, jonka nimi on usein Bukowski. Kyseinen henkilö muistuttaa toisten novellien Bukowskeja samalla tavalla kuin Vaaleanpunainen pantteri toisten saman sarjan animaatioitten Vaalenpunaisia panttereita – samankaltainen, mutta kuitenkin aina vähän eri yhteyksissä. Yleensä näitten Bukowskien elämään liittyy joku nainen, joskus useampia. Alkoholi liittyy kuvaan aina vähintäänkin taustalla odottavana pelastuksena. Tarinoissa juodaan, tupakoidaan, rähjätään, paneskellaan ja oksennellaan. Kun sivuja on 265, oli minun välillä pidettävä muutama päivä taukoa. Lopulta päkistin lukea ”koko hoidon” lävitse. Loppupuolella lukemista tuskaa lisäsi kirjassa yltyvä sekoilu, johon liittyi murhaa ja sen suunnittelua, raiskauksia, pedofiliaa, nekrofiliaa, koiransurmaamista, väkivaltaa raskaana olevaa naista kohtaan ynnä muuta roisia äksyilyä. Novellien lukemiseen meni reilu viikko.

Eläkeläinen Kaliforniasta -runokokelma eroaa novellikokoelman hengestä. Runojen kirjoittaja on vanhempi mies kuin novellien, hänen katseensa suuntautuu usein menneeseen. Kun Bukowski runoissaan kirjoittaa ”omasta elämästään” tuntuvat valitsemani lainausmerkit turhilta. Vaikuttaa siltä kuin kirjoitettu sisältäisi laajasti omaelämäkerrallisia aineksia. Olen hyvilläni, etten lopettanut Bukowskin lukemista novellikokoelmaan vaan lukaisin läpi nämä runot.

Bukowskin runot ovat erittäin helppolukuisia. Välillä ne tuntuvat ihan proosatekstiltä, joka on vain kirjoitettu runojen tapaan riveille ripotellen. Runoutta vai proosaa, ei ole oleellinen kysymys. Runot kertovat tarinoita menneestä. Ne muistelevat vanhempia ja kavereita. Runossa Raitiovaunut, jonka pituus on vaatimattomat kahdeksan sivua, kerrotaan selkeä tarina poikavuosilta. Myös omaa kirjoittamista ja sen erilaisia vaiheita runot käsittelevät. Niistä voi lukea kirjoittajan ajatuksia runoudesta tai taiteesta yleensäkin, kunhan pitää mielessään, että kyseessä ovat kuitenkin lopulta runot. Suoraa tulkintaa voi soveltaa itse runoihin, ei niinkään niitten kirjoittajaan. Pidin erityisesti runoista Terä ja Huolestuneille: sekä oikeastaan myös runosta Neitsyt Marian raiskaus, joka nimestään huolimatta käsittelee runoutta. Kokoelman runoissa mielestäni tapahtuu kerrassaan huojentava rauhoittuminen ja seestyminen verrattuna novellien ahdistavaan häiriköintiin. Lammasmaisen lauhkeaksi Bukowski tosin lankeaa eläkeläisenäkin vain harvoin säilyttäen tuolloinkin mustan turkin yllään. Jos joskus jatkan Bukowskin parissa, luen luultavasti hänen lapsuus- ja nuoruusvuosiaan käsittelevän romaanin Siinä sivussa. Kuuluisin proosateos, Postitoimisto, saattaisi myös sisältää mielenkiintoista luettavaa.

Runokirjassa on 123 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa

Ranskalaisen Elle-lehden päätoimittaja Jean-Dominique Bauby (1952 – 1997) koki joulukuussa 1995 vakavan sairauskohtauksen, jonka johdosta hän ajautui koomaan. Herättyään Bauby sai kuulla menettäneensä toimintakykynsä lähes täydellisesti – hän kykeni liikuttamaan vain vasenta silmäluomeaan sekä kääntämään päätään jonkin verran, kun taas käsityskyky toimi erinomaisesti. Baubyn tilaa kuvattiin sanoilla locked-in-syndrooma: hänen mielensä oli loukussa hänen omassa kehossaan. Puheterapeutin avulla hän oppi ilmaisemaan itseään sanallisesti – kirjain kerrallaan. Häntä puhuttavan ihmisen oli ladeltava Baubylle aakkoset, joista Bauby silmää räpäyttämällä poimi tarvittavan kirjaimen, joka kirjoitettiin ylös ja näin vähän kerrassaan muodostui sanoja ja lauseita. Tällä tekniikalla valmistui sairastumiskokemuksesta kertova kirja Perhonen lasikuvussa (Le scaphandre et le papillon) vuonna 1997. Kirjan suomensivat Anu Partanen ja Ville Keynäs vuonna 1997.

Koska olin syksyllä katsellut teema-kanavalta aiheesta vuonna 2007 valmistuneen elokuvan (ohjaaja Julian Schnabel), vaikutti elokuva lukuelämykseeni pitkin matkaa. Vertasin kirjan tapahtumia ja esitystapaa jatkuvasti siihen mitä elokuvasta muistin. Niinpä onkin vaikea pitää erillään kummastako lähteestä mielikuvani ovat peräisin. Siten kirjan arviointi sinällään on minulle täysin mahdotonta. Baubyn kirja vaikuttaa minusta hengeltään runollisemmalta kuin aiheen pohjalta tehty elokuva. Kirja on osastoitu muutaman sivun pituisiin otsikoituihin lukuihin, mikä saa luettavan paikoitellen muistuttamaan teknisesti viikkolehden artikkelisarjaa, mutta tyylillisesti runokokoelmaa, jossa on näennäisen kepeä sävy. Elokuvaan on ehkä turhaan otettu mukaan kommentteja hoitajattarien ulkonäöstä. Mukana elokuvassa on myös raastava kohtaus, jossa vaimo joutuu välittämään miehensä kaipuun puhelimitse miehensä rakastajatterelle. Tätä ei kirjasta löydy.

Sitä paitsi muistan elokuvaa katsellessani verranneeni sitä kaiken aikaa Georges Simenonin kuvitteelliseen romaaniin Sairaalan kellot, jonka olin kauan sitten nuorukaisena lukenut varuskuntasairaalassa potiessani. Elokuvan näkeminen laukaisi minussa halun lukea uudelleen Simenonin teos, kuten teinkin. Simenon on saanut romaaniinsa paljon samaa kuin on luettavissa ja katseltavissa Perhonen lasikuvussa -kirjasta ja -elokuvasta. Sairaalan kellot -romaanissa päähenkilö on tärkeä lehtipomo, kuten myös Perhonen lasikuvussa -kirjassa. Yhtäläisyyttä on siinäkin, että molemmilla on elossa vanha isä, muistelen, että elokuvassa isää esittää Max von Sydow. Sen sijaan Jean-Dominique Bauby oli selvästi nuorempi kuin Sairaalan kellot -romaanin toispuolihalvaantunut mies. Baubyn lasten vierailut isänsä luona ovat liikuttavinta luettavaa kirjassa. Ennen kaikkea kirjojen yhtäläisyys on siinä, että ne painottuvat sairastuneen henkilön muistoihin, unelmiin ja hiljaisiin havaintoihin.

Baubyn kirjasta (kuten myös elokuvasta) löytyy jopa viittaus vieläkin aikaisempaan kirjalliseen kuvaukseen vastaavankaltaisesti sairastuneesta miehestä: Alexandre Dumas'n romaanissa Monte Criston kreivi on henkilö nimeltä Noirtier de Villefort, joka kommunikoi hänkin silmäluomeaan räpäyttämällä – yksi räpäytys tarkoittaa kyllä, kaksi ei.

Kirjassa on 113 sivua ja käytin sen lukemiseen yhden päivän.

Pearl S. Buck: Lapsi joka ei vartu

Amerikkalainen kirjailija Pearl S. Buck (1892 – 1973) asui lapsesta asti pitkiä ajanjaksoja Kiinassa. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1938 hänen kuvauksistaan elämästä Kiinassa. Buckin ensimmäisestä avioliitosta syntyi kehitysvammainen tytär. Vuonna 1950 Buck kirjoitti kokemuksistaan kehitysvammaisen lapsen äitinä kirjan nimeltä Lapsi joka ei vartu (The Child Who Never Grew). Kirjan suomensi vuonna 1956 Jouko Linturi.

Lapsi joka ei vartu  on lyhyt kirja, vain 87:n sivun pituinen. Lukaisin sen päivän aikana. Kirjan vuonna 1972 ilmestyneeseen 3. painokseen esipuheen on kirjoittanut psykiatri Kivi Lydecken. Esipuhe kulkee samoilla linjoilla kuin itse kirjakin: molemmat kirjoittajat ovat kehitysvammaisen lapsen vanhempia. Niinpä vaikka kirjan nimestä voisi päätellä kuvauksen koskevan lasta, puheena on molemmilla pääasiassa oma kokemus. Tosin Lydecken ruotii esipuheessaan myös itse kirjaa, mutta hänen kirjoituksensa sävy on melko subjektiivinen ja hän eksyy sivupoluille. Tämä johtuu hänen omasta kokemuksestaan, kuten hän jo puheenvuoronsa aluksi myöntää. Lydeckenin suurimmaksi ansioksi näen, että hän tuo suoraan esille sen tosiasian, ettei läheskään kaikkia kehitysvammoja pystytä estämään, kuten Buck kirjansa lopuksi toivoisi. Merkillistä kyllä wikipedian mukaan juuri sen tyypin tauti, joka Buckin tyttären kehitysvamman tai aivovaurion oli aiheuttanut, saattaisi nykyään olla hoidettavissa varhain todettuna. Näin olin ymmärtävinäni.

Buck kertoo kirjoittavansa tyttärensä tarinan lohduksi ja avuksi niille vanhemmille, jotka ovat ymmällään saman asian edessä kuin hän aikoinaan. Hän kertoo käynneistä eri asiantuntijatahojen luona, asiantuntijoitten haluttomuudesta myöntää tilanteen parantumattomuus, epätoivoisesta ramppaamisesta maailman laidalta toiselle. Lopulta Minnesotasta löytyi pieni, saksalainen mies, joka uskalsi sanoa kirjailijalle suoraan, että tämän olisi syytä luopua toivosta lapsensa tilan korjaantumisen suhteen. Buck kertoo suorien sanojen satuttaneen, mutta lopulta ne olivat tuoneet mukanaan selkeyden ja suunnan jota kohti edetä.

Miehen neuvojen mukaisesti tai niistä huolimatta Buck etsi Yhdysvalloista sopivan laitoksen, johon hän raskain mielin jätti lapsensa. Perustelut ratkaisulleen Buck esittää selkeästi ja vakuuttavasti: lapsella olisi näin turvallinen paikka, jos äidille sattuisi jotain, ja lisäksi lapsella olisi seuraa muista kohtalotovereistaan. Sitä paitsi laitos oli valittu monien joukosta, Buck vieraili useissa vastaavanlaisissa paikoissa ja päätyi kyseiseen laitokseen (jonka nimeä ei mainita) sen hyväntahtoisen ja luotettavantuntuisen johtajan vuoksi. Johtajan pääperiaate oli: vain onnellinen lapsi pystyy oppimaan. Kyseessä ei siis ollut säilytyslaitos.

Kirjan kuvaukset Yhdysvaltain 1930-luvun laitoksista kehitysvammaisille kertovat kehitystä tapahtuneen. Kaamein esimerkki on radikaalisti hirveämpi kuin ne 1990-luvun alun Romanian hoitokodit, joita ympäri läntisen maailman niin kovasti kavahdettiin. Tosin kirjassa huomautetaan, että kyseinen laitos oli uuden johtajan myötä muuttunut parempaan suuntaan.

Ehkä vieläkin suurempi muutos on tapahtunut asenteissa. Kehitysvammaan ei enää suhtauduta sellaisena julmana kohtaloniskuna kuin Pearl S. Buckin ja ehkäpä vielä Kivi Lydeckeninkin aikaan. Esimerkiksi uudesta, virkeämmästä suhtautumisesta kehitysvammaisiin käynee Ylen tv-sarja Toisenlaiset frendit, joka kertoo samassa talossa itsenäisesti asustavista kaveruksista ja heidän riennoistaan. Toisenlaisten frendien -tyyppinen julkisuus ja vaikkapa tavarataloissa työskentelevät kehitysvammaiset tekevät hyvää tämän erilaisuuden julkisuuskuvalle, vaikkei maailma sitä kautta taikaiskusta muuksi muutukaan.