Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani

Muokatussa kuvassa Tukholmasta ostettu joulukoriste-enkeli

Irlantilaisia kirjoittajia luettuani tulin siihen tulokseen, että kaksi kovaa kasvoa ei vielä riittänyt, vaan mukaan lukukavalkadiin piti liittämän naissukukunnan edustaja ja mieluiten sellainen, jonka tarinat eivät ole kovin raskasmietteisiä. Lyhyen googletuksen jälkeen päädyin hengellisistä asioista kirjoittaneeseen Lorna Byrneen (s. 1953). Kirjastossa oli vapaana hänen ensimmäinen teoksensa, alkukieliseltä nimeltään Angels in my Hair, vuodelta 2008. Suomennos ilmestyi vuonna 2009 ja suomentajan nimi on Joel Kontro. Kirjailijalta on suomennettu sittemmin kaksi muutakin kirjaa, mutta valitettavasti uusin ja lyhyin oli lainassa. Tällä oli mittaa 303 sivua, aika pientä tekstiä muuten.

Kirja on omaelämäkerta. Lorna Byrne kertoo nähneensä koko elämänsä ajan enkeleitä, vaikka ihan pienenä tyttösenä hän ei tiennyt mitä ne ympärillä kihailevat hahmot olivat ja luuli muittenkin näkevän sellaista. Kirjailija käy mielestäni kovin seikkaperäisesti läpi lapsuudenkokemuksiaan, nuoruuttaan ja aikuisikäänsä. Hänen elämänvaiheitaan sävyttää enkeleitten ja henkien läsnäolo. Byrne kertoo tavanneensa Raamatun profeetat Elian ja Elisan, Jumalan ja Saatanan ja ketä niitä nyt olikaan.

Täytyy myöntää, että tämä ei ollut ihan niin raskasmielinen kirja kuin edelliset irlantilaisteokset, vaikka paljon aineellista köyhyyttä ja useammanlaista onnettomuutta tähänkin sisältyi. Toisaalta vahva toivon sanoma nousi esiin sivu sivulta. Nostan myös hattua sille, että kirjoittaja Byrne kertoo kaiken tapahtuneen itselleen. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu fantasiamuotoon etäännytettynä, en varmasti olisi jaksanut lukea sitä. Nyt kirjoittaja panee itsensä todella likoon ja se on kunnioitettavaa.

Kritiikkinä voi mainita mm. sen, että toistoa riittää ja jäsentelyä olisi jämäköittänyt reilu karsinta. Ei kaikkia jäätelön syömisiä ja kankaanostoja olisi tarvinnut luetella. Puhumattakaan niistä kerroista, joissa ennakoidaan tulevia tapahtumia. Puolusteluna voi esittää, että kyseessä on kirjoittajan ensimmäinen kirja ja vieläpä omaelämäkerta, joten ajatukset saattavat tulla jatkossa hyvinkin jäsentyneemmin esiin. Harmi etten saanut luettavakseni sitä uudempaa, sata sivua lyhyempää kirjaa.

Kirjan esittämä kristillisen käsitteistön sävyttämä mystinen kuvaus ei ihan kaikilta osin läpäissyt torjuntaani. Osittain kyse saattaa olla lukukokemuksen rasittavuudesta, osittain liiallisista odotuksista. Kirjaan tarttuessani mielessäni kangasteli suomalaisen Tapio Kaitaharjun teos Maaäidin kirja (vuodelta 1980), jossa kirjoittaja omalla nimellään kertoo hieman samantyyppisistä kohtaamisistaan henkimaailman edustajien kanssa. Vajaan 130 sivun mittaisen teoksen vaikuttavuus perustuu isolta osin sen erinomaiseen jäsentelyyn.

Luin kirjaa viitisen päivää.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Lukaisin irlantilaisen Seamus Heaneyn (s. 1939) runoista koostetun käännöskokoelman Ukkosvaloa. Ukkosvaloa sisältää runoja vuosina 1966 – 1996 julkaistuista kokoelmista ja se ilmestyi vuonna 1997 Jyrki Vainosen suomentamana. Seamus Heaneylle myönnettiin vuonna 1995 Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Ensivaikutelmana runoista ei nouse esiin mitään erityisen hilpeää irlantilaista lurittelua. Tunnelmaa tuntuu sävyttävän samantapainen keskivaikea masennus kuin Joycen Dublinilaisia-kokoelman novelleja. Ensimmäisen lukukerran myötä ajattelin, että jos omistaisin tämän kirjan, voisin ilahtua sen kauniista kansista. Kansikuvana on kelta-mustaa sammakonkutua. Kostean kudun heijastuksista on erottavinaan kuvaajan, ainakin ympäröivän metsikön latvukset näkyvät.

Runot etenevät aikajärjestyksessä, kokoelmittain. Vaikka liike on verkkaista, jähmeää, Heaney myös kertoo ymmärrettävällä tavalla. Runoissa tapahtuu asioita. Ensivaikutelma on etteivät asiat ole niin erityisen innostavia, mutta kokoelman kattaman laajan aikajakson myötä merkitykset nousevat esiin. Ensimmäisen runon aiheena on sammakonkutu. Nuori luonnontarkkailija ottaa kutua purkkiin ja jättää sen hautumaan lämpimään, katsellakseen kun nuijapäät ilmestyvät. Lopulta kurnuttavat sammakot saavat poikasen pelästymään.

Seuraavasta kokoelmasta löytyy myös mielenkiintoinen, etten sanoisi varhaiskypsä runo nimeltä Gallaruksen kappelissa. Tämän runon myötä pilkistää selkeästi esiin runoilijan suhde Korkeampaan voimaan. Runossa Jumala nauraa lempeästi ihmisille, jotka etsivät häntä kivimuurien suojissa – niin ainakin minä sen luen. Runon loppu sopii hyvin näytteeksi Heaneyn runojen harvoista ilonpilkahduksista:

Siellä valettuina kuin sankarit hautakumpuun,

he etsivät itseään Valtiaansa silmästä

oman hengityksensä mustan painon alla.

Kuinka hän hymyilikään heille kun he tulivat ulos,

meri suitsutusastiana, liekkinään ruoho.

Hengellisyys ei yleensä ole lukemissani Heaneyn runoissa etualalla, sen voi nähdä heijastuksena kuin puunlatvukset sammakonkudussa. Muista uskomuksista voi lukea kirjan lopussa olevasta selitysosiosta. Siellä mainitaan orapihlajan olleen irlantilaisille pyhä pensas, joka entisaikaan piti jättää vaikka keskelle peltoa, jos se sinne sattui kasvamaan. Orapihlaja kuulemma oli keijujen asuinpaikka ja mikäli se hävitettäisiin, seuraisi keijujen kosto. Uskomusten lisäksi runojen maisemaa ja aineistoa on historia, niin Irlannin historia kuin runoilijan oman suvun historia.

Kokoelman viimeisessä runossa luetaan toista runoa, joka kertoo lähteestä. Viimeisen säkeen lausuu sokea naapurin täti. Hän näkee lähteen pohjalla taivaan.

Luin runoja näin ensialkuun viikon verran työmatkoilla linja-autossa ja vähän loppupuolelta kotona lauantaiaamuna.

James Joyce -neliaplari

Eevan suosituksesta etsin kirjastosta irlantilaisen James Joycen esikoisrunokokoelman, joka on suomennettu nimellä Kamarimusiikkia. Yksi juttu johti toiseen ja tulinkin sitten lukeneeksi pari muutakin Joycen kirjoittamaa tai ainakin hänen kirjoittamiinsa teksteihin perustuvaa kirjaa. Luin seuraavat kirjat, jotka kaikki julkaistiin suomeksi vuonna 2012 :

Kamarimusiikkia, alkuteos Chamber Music julkaistu vuonna 1907

Pyhä, rivo rakkaus Kirjeitä Noralle (kirjeet vuosilta 1904 – 1912)

Dublinilaisia, alkuteos Dubliners julkaistu vuonna 1914

Runoja pennin kappale, alkuteos Pomes Penyeach julkaistu vuonna 1927

Irlannin kirjallisuuden suuri nimi James Joyce (1882 – 1941) kirjoitti nuorna miesnä ollessaan rakkausrunoja, jotka julkaistiin vuonna 1907 kirjana nimeltä Chamber Music. Kirjan runot on omistettu Joycen elämäntoverille, Noralle, jonka kanssa kirjailija asui pitkät ajat ulkomailla, mm. Triestessä. Yritin aluksi lukea Kamarimusiikkia linja-autossa, mutta en oikein päässyt tunnelmaan. Lisäksi en välttämättä aina tykännyt käännösten mitallisesta asusta ja loppusoinnuttelun sujuvuudesta. Kun runokirjassa korostettiin, että olisi ihan kätsy lukea myös ne Joycen kirjeet samaan syssyyn, päätin noukkia senkin kirjan kirjastosta. Sekä Joycen kirjeet että esikoisrunokokoelma julkaistiin suomeksi Ville-Juhani Sutisen kääntäminä.

Vieraillessaan kotimaisemissaan Irlannissa Joyce kirjoitti Noralle Triesteen joukon kirjeitä, joista monet ovat säilyneet ja vissiin julkaistu alkukielisinä joskus 1970-luvulla. Ne julkaistiin suomeksi nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeet sisältävät jonkin verran suorasukaisen tuhmia juttuja. Ne on kirjoitettu henkilökohtaisiksi viesteiksi puolisolle ja ovat kai siksikin kiinnostavia. 

Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.

Kamarimusiikin tasoittelin sitten iltapäivällä. Oli siinä jokunen hyväkin runo, mutta luulenpa, että jotain runollisia sävyjä on käännöksessä päässyt katoamaan. Miten lienee? Ihan kivana koin kokoelman loppuun sijoitetun selitysluettelon, jossa kertoiltiin runojen sisältöön ja taustoihin liittyvää yhtä sun toista asiaa.

Nämä luettuani päätin sivistää itseäni vielä vähän lisää ja luin suomennettuna novellikokoelman Dubliners, joka julkaistiin vuonna 1914. Se ilmestyi uutena käännöksenä Heikki Salojärven suomentamana vuonna 2012. Suomennos on miellyttävää luettavaa.
 

Kirjan saatesanoissa Jyrki Vainonen kertoo, että Joyce ei vuosikausiin löytänyt kustantamoa, joka olisi suostunut novellit julkaisemaan. Kustantajien mielestä niissä mm. esitettiin irlantilaisista niin pessimistinen näkemys. Ehkä on perää siinäkin. Eivät novellit mistään onnelasta kerro. Silti ihan samaan tapaan kotimaansa ihmisten asenteista ovat kertoneet isompienkin maitten kirjailijat – ja saaneet äänensä kuuluville. Novellissa Surullinen tapaus päähenkilö, herra Duffy, ajattelee tuttavastaan seuraavasti:

Ilmeisesti nainen oli ollut kykenemätön elämään, vailla elämäntahtoa, pahojen tapojen aulis uhri, yksi niistä ihmisraunioista joiden päälle sivistys on rakennettu.

Duffyn käsitys järjestäytyneen työväenaatteen mahdollisuuksista kiteytyy näin:

Hänelle oli tullut tunne että he olivat kovapintaisia realisteja ja suhtautuivat torjuen kaikkeen loppuun ajateltuun, sellaista kun saattoi harjoittaa vain joutilaisuuden oloissa, joten se jäi työläisten ulottumattomiin. Yhteiskunnallista vallankumousta tuskin nähdään Dublinissa muutamaan sataan vuoteen, hän sanoi rouva Sinicolle.

Novellien ankea perusvire ei nykykirjallisuuden seurassa juuri poikkea massasta. Ja jos Joycen novelleja vertaa varhaisempiin – vaikkapa Dostojevskin tai Gogolin novelleihin – eivät hänen novellinsa luo sen negatiivisempaa kuvaa kotitanhuvista kuin 1800-luvun klassikot. Tietysti voi ajatella, että Joycen novellit muodostavat kuvan Dublinista, mutta eikö niissä sittenkin vielä enemmän kuvata ihmisiä – ihan kotipaikasta riippumatta.

Minulle parhaiten sopi luettavaksi novelli nimeltä Eveline. Se on lyhyt kuvaus nuoren naisen vaikeasta valinnasta perheen ja rakastajan välillä. Perheen äiti on kuollut, vanhimpana tyttärenä Eveline joutuu huolehtimaan kasvattajan tehtävistä ja kotitöistä oman työnsä ohessa. Nuori merimies Frank pyytää Evelineä mukaansa Buenos Airesiin, jossa heitä odottaa uusi elämä. Eveline suostuu, mutta vielä ennen laivaan nousua hänen sisimpänsä haastaa hänet kamppailuun, jossa ratkeaa nuoren naisen koko loppuelämä. Loppuratkaisu on riipaiseva ja ainakin minusta lukijana tuntuu siltä, että Evelinen päätös on se ainoa oikea.

Toinen hyvä novelli kirjassa on nimeltään Pieni pilvi. Muuten novellit ovat minusta aika keskinkertaisia ja tulisin toimeen ilman niitäkin. Antavathan ne tietysti jonkinlaisen kuvan aikakautensa Dublinista, mutta esimerkiksi urheilun saralta ei ole läsnä juuri mitään.

Runokokoelman Runoja pennin kappale runot sisältävät sellaista vertauskuvallisuutta, joka ei minulle aukene vaikka joka runoa varten on kokoelman lopussa selitysosio. Olen valitettavasti kovin penseä sellaista kerrontaa kohtaan, joka kätkee sanottavansa minulle hämäriksi jäävien viittausten taakse. Runot suomentanut Ville-Juhani Sutinen tosin kuvailee Joycen pennin runoja helposti ymmärrettäviksi ja jopa kansanomaisiksi. Tämä selittäneekin sen, miksi heikosta koulutustasostani huolimatta en pidä itseäni erityisen kansanomaisena.

Pennin runot saavat minut kuitenkin myös tyytyväiseksi. Uskon vaikeaselkoisuuden leimaavan myös Joycen muita kirjoja, varsinkin Odysseusta ja Finnegans Wakea. Siksi minun on syytä olla tyytyväinen, kun tulin lukeneeksi nämä vähän lyhyemmät teokset. Nyt on helppo todeta, että olen jo ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen Joycella ei ole minulle enää juurikaan annettavaa. Voin helpottuneena jättää Joycen muun tuotannon toisten luettavaksi. Itse asiassa, mikäli tällä lukemisella pitäisi itselleni Joycea suositella, ehdottaisin luettavakseni ainoastaan Dublinilaisia.

Pari viikkoa tässä meni. Nyt Patrikin nimipäivänä on hyvä lopettaa.

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Amerikkalaiskirjailija Mark Twain (1835 – 1910) kirjoitti vuonna 1906 julkaistun pienen, kauniin teoksen nimeltä Eve's Diary. Sen suomensi vuonna 2008 Ville Hytönen. Kirjassa on kerrassaan upea kuvitus, jonka on tehnyt Lester Ralph.

Eevan päiväkirja sisältää vain viitisenkymmentä kirjoitettua sivua. Kuvitettuja sivuja on pari enemmän. Sainkin kirjasen lukaistua muutamassa tunnissa.

Kirjan Eeva on ensimmäinen nainen maapallolla. Päiväkirjansa alussa hän toteaa ”saapuneensa” ilmeisesti eilen, sillä toissapäiväisestä hän ei muista mitään. Eeva arvelee olevansa osa kokeilua, mutta ei koko kokeilu, vaan puolet siitä, todennäköisesti kuitenkin se tärkeämpi puolisko. Eevan itsetunto on kohdallaan koko kirjan ajan. Tilapäiset itsetunnon horjumiset menevät nopeasti ohitse. Eeva elää paratiisissa, mutta tuntee kaipaavansa ystävää, sitä toista puoliskoa. Hän löytääkin olennon, jota ensin arvelee matelijaksi, mutta toteaa sitten kyseessä olevan mieshenkilön. Jonkinlaiseen juttuunkin siinä päästään, vaikka mies on vähäpuheinen ja ehkä hieman tyhmänlivakka. Naisena Eeva ei kuitenkaan anna sen häiritä vaan opettaa miehelleen kaikkea taivaan ja maan väliltä. Milloin mies ei jaksa kuunnella, Eeva perehtyy asioitten olemukseen itse. Hän hoksaa ihan itse, että vesi juoksee ylävirtaan vain pimeässä, mikä selittää sen, ettei lammesta, josta vesi päivällä laskee, koskaan lopu vesi. Niinpä hän voikin maapallon ensimmäisenä tiedenaisena todeta:

Paras tutkia asiat tarkkaan kokemalla ja kokeilemalla – vain siten voidaan tietää. Jos taas luottaa arvailuihin tai olettamuksiin, ei voi ikinä oppia uutta.

Juutalais-kristillisestä näyttämöstä huolimatta kirjan sävyssä ei ole saarnaamisen merkkejä. Se on kaunis kuvaus rakkaudesta miehen ja naisen välillä. Jos kyseessä on jonkinlainen kirjailijan vaimon lempeä muotokuva, laajenee teos siltikin universaaliseksi. Ja jos mies näkee vaimossaan ja itsessään koko maapallon eevat ja aatamit, voiko näkemys rakkaudesta enää siitä laventua?

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italian kirjallisuuden suuri nimi Italo Calvino (1923 - 1985) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun romaanin Se una notte d'inverno un viaggiatore. Luin kirjan Jorma Kaparin suomentamana, painos on vuodelta 1983.

Calvinon romaani on kirjailijan kirjoittama kirja, joka kertoo kirjojen kirjoittamisesta ja varsinkin lukemisesta. Romaanin muotoa kutsuisin kekseliääksi, vaikkei teos kaikilta osin jaksanut mielenkiintoani yllä pitää. Rankka tiivistys olisi tehnyt kirjalle hyvää. Nykyisen 275-sivuisen tarinan olisi voinut kertoa sata sivua lyhyempänäkin.

Itse romaanin kertomusta tärkeämmäksi osoittautuukin siihen sisältyvä filosofointi lukemisen ja kaiken kaikkiaan kaunokirjallisuuden merkityksestä. Kirjailija ei unohda kirjoittavansa kaunokirjallista tekstiä, siten hänen filosofointinsakin muistuttaa paikoin metafilosofiaa. (Kuten kirjaan sepitetyt kirjakatkelmat muistuttavat minusta paikoin karrikoitua filosofoivaa kertomakirjallisuutta ja jopa kioskikirjallisuutta.) Toisaalta kukin lukee kirjaa tavallaan ja tekstistä voi löytää paljon mielenkiintoista seulontaa vaikkapa sen osalta, onko kaunokirjallisuus nähtävä pelkkänä ajanvietteenä vai kannattaako siltä odottaa jotain muutakin. Onko kirjojen sivuille kenties kätkettynä jokin syvempi salaisuus, jonka voi löytää kunhan vain jaksaa lukea kyllin paljon? Arvatkaa kolmesti saadaanko tähän kysymykseen lopullinen vastaus? Mielipiteitä kyllä esitetään suuntaan jos seitsemänteenkin. Pienenä tekstinäytteenä seuraava kriittinen puheenvuoro:

”Se mitä te haluatte, on passiivinen, pakoileva ja regressiivinen lukutapa”, Lotaria vastasi. ”Minun sisareni lukee niin. Ja kun näen hänen ahmivan Silas Flanneryn romaaneja yhden toisensa jälkeen asettamatta itselleen mitään kysymyksiä, päätin ottaa ne esitelmäni aiheeksi. Ja siitä syystä olen lukenut teoksenne, herra Flannery jos haluatte tietää: osoittaakseni sisarelleni kuinka kirjailijaa luetaan. Olkoon vaikka Silas Flannery.”

Luin tämän kirjan osana lukionlukudiplomihaastetta. En tiedä jaksanko näitä tämän pitemmälle. Calvinoa saatan joskus kokeilla lisääkin, sillä tässä kirjassa on aika kivasti erotiikkaa, mikä tuntui oikeastaan ihan piristävältä. Linja-autossa luin ja tänään kotona loput. Oliskohan mennyt viikko tämän kanssa.

Anton Tšehov: Vanja-eno

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti kuuluisiksi tulleita näytelmiä. Luin näytelmän Vanja-eno (Дядя Ваня), joka on kuulemma esitetty ensimmäisen kerran vuonna 1899.

Vanja-eno hoitaa maatilaa, joka on kuulunut hänen edesmenneelle sisarelleen. Nykyinen omistaja on sisaren tytär Sonja, joka huolehtii tilan töistä enonsa kanssa. Kun tilalle ilmestyy Sonjan isä, kuuluisa taideprofessori Serebrjakov kauniin, nuoren vaimonsa Jelenan kanssa, menevät tilalla majailevien miesten pakat sekaisin ja kortit uusjakoon. Seutukunnan lääkäri Astrov himoitsee myös Jelenaa. Tohtorin ylevät ajatukset luonnon suojelemisesta ja kasvissyönnistä unohtuvat, kun lähettyvillä käyskentelee kiinnostava pimu. Mikään erityisen säkenöivä intohimodraama näytelmä ei silti ole. Enemmänkin ihmiset vaikuttavat kohtaloonsa kahlehdituilta ja asemapaikoillaan riutuvilta.

Olen katsellut pari kertaa tv:ssä esitetyn elokuvan ”42. kadun Vanja-eno”. Siinä esityksessä näytelmän tunnelmat vaikuttavat kiihkeämmiltä kuin kirjasta luettuna. Toisaalta onhan tekstiin ladattu paljon sellaista, jota ei suoraan tuoda esille. Ja sitä paitsi luin taas tämän parina päivänä työmatkoilla linja-autossa, mikä ehkä vaikutti asiaan.

Nikolai Gogol sekä novelleja

Luin kirjasarjan Suuret venäläiset kertojat osaa 1, joka on otsikoitu Nikolai Gogol Kuolleet sielut sekä novelleja. Aloin lukea alusta, mutta en jaksanut kiinnostua Kuolleista sieluista vaan siirryin pian novelleihin ja luin pelkästään ne. Nikolai Gogol muuten oli syntyjään ukrainalainen, mutta kuten kirjasarjan nimestäkin voi päätellä, hänet luetaan venäläisen kirjallisuuden suureksi nimeksi. Nikolai Gogol eleli vuosina 1809 – 1853.

Kerronpa lukemastani jotain sieltä täältä:

Riita (Повесть о том, как поссорился Иван Иванович с Иваном Никифоровичем) on novellin alkukielisen otsikon ja suomenkielisen alaotsikon mukaan Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat. Novelli on vuodelta 1835 ja sen suomensi Reino Silvanto, en tiedä minä vuonna. Kyseessä on viitisenkymmentä sivua ilmeisesti ukrainalaisen maaseudun pikkukaupungin flegmaattisen tapahtumattomuuden ivahenkistä kuvausta. Samalla kerrotaan kahden varsin varakkaan herrasmiehen ystävyydestä, joka ehkä hieman yllättäin loppuu. Varmaankin novelli sisältää huumoria, se vain ei ihmeemmin pure minuun. Varsinkin venäläisen etunimen ja isännimen tarkoituksellinen toistelu on lähinnä puistattavaa.

Lukemiseen kului aikaa kolmen työmatkan verran. Ajoittain torkahtelin. Onneksi liikuin linja-autolla.

Nenä (Нос), vuodelta 1836, on ensimmäinen kirjan kolmesta pietarilaisnovellista, jotka kaikki on kääntänyt Esa Adrian ehkä vuonna 1972. Heti alusta lähtien kertomuksen imu on aivan toista luokkaa kuin edeltävässä maaseututarinassa. Johtuneeko se siitä, että Gogol itse ei kenties tuntenut vahvaa vetoa maalaismaiseen elämäntapaan? Ehkäpä kaupunki on ollut hänelle kiehtovampi tarinoinnin tapahtumapaikka kuin seisahtunut maaseutu. Kaupungin dynaamisuusko sen saa aikaan, että kolmisenkymmentä sivua riittää Gogolille mainiosti vahvan taiteellisen vaikutelman luomiseen. Välillä on käytetty eräänlaista kirjallista häivytystä tyyliin tässä tapahtumat peittyvät sumuun... Ikäänkuin kirjailija haluaisi sanoa, ettei tämä kohtaus vatkuttamalla parane. Kahteen keväiseen viikkoon ajoittuvat absurdit ja surrealistiset tapahtumat paitsi riemastuttavat myös mietityttävät minua.

Luin novellin töihin matkatessa ja töistä tullessa loput. Välillä tein aivan hitonmoisen työpäivän eräässä valtion virastossa.

 

Päällystakki (Шинель), vuodelta 1842, sekin pituudeltaan noin kolmenkymmenen sivun novelli, kertoo surullisen, hauskan, säälittävän, ivallisen ja osin todenmukaisenkin tarinan köyhästä, yksinelävästä valtion viraston nimineuvoksesta, jonka vanha päällystakki kaipaa uusimista. Kuvaus virkamiehistön arjesta ja vapaa-ajanvietosta tuo mieleen Dostojevskin kertomukset Heikko sydän (vuodelta 1848) ja Herra Prohartšin (vuodelta 1847). Dostojevski kuuluukin pitäneen Gogolia suuressa arvossa.

Perjantaiaamun alkajaisiksi luin Päällystakin alkupuolen työmatkalla, loppupuolen iltapäivällä kotimatkalla ja pari viimeistä sivua kotona – pieni tekstinäyte tuli luettua ääneen vaimollekin. Tämän jälkeen vaimo pesi päällystakkini ja illalla aloin miettiä pitäisiköhän minun hankkia itselleni ihan uusi, kunnollinen sinelli.

Pari poimintaa tekstistä:

Ovi oli auki, sillä emäntä oli jotakin kalaa valmistaessaan päästänyt keittiöön niin sakealti käryä, ettei torakoitakaan erottanut.

Tuuli puhalsi häntä vastaan joka suunnalta, jokaiselta sivukadulta, niin kuin Pietarissa aina.

Hullun päiväkirja (Записки сумасшедшего), vuodelta 1835, on reilut parikymmentä sivua pitkä novelli, joka koostuu päiväkirjamerkinnöistä, alkuosaltaan parin kuukauden ajalta ja loppuosaltaan tarkemmin määrittymättömältä ajalta. Päiväkirjaa pitää virastossa nimineuvoksena toimiva köyhä aatelismies. Hänen tärkein työtehtävänsä kynien teroittamisen ohella on vahvistaa allekirjoituksellaan asiakirjojen aitous. Nimineuvos kokee epäonnistuneensa virkaurallaan, myös hänen hellimänsä lemmenunelmat murskautuvat. Kenties jo kauankin piilevänä kytenyt hulluus saa vallan hänen sisimmässään ja murtautuu näkyville. Nimineuvos nauttii taiteista, hän käy teatterissa aina kun mahdollista. Ehkä sitä kautta myös hänen harhainen maailmansa on varsin taiteellinen kudelma, hulluus on hänen taideteoksensa. Olen kuullut, että Suomen mielisairaaloissa saattoi 1900-luvun alkupuolella ja sen jälkeenkin olla useampiakin Kiinan keisarina tai vastaavana itseään pitäviä hoidokkeja. Verrattuna novellissa kuvailtuihin karunpuoleisiin hoitomenetelmiin sellaiset suuruusharhat tuntuvat varsin viattomilta. Minusta vaikuttaa kuin nimineuvos Poprishtshin huutaisi hulluudellaan: ”Huomatkaa minut, arvostakaa minuakin!”

Luin tätä pientä suurta novellia kolmena päivänä. Enimmin maanantaina linja-autossa. Ajattelin myös tätä blogiani. Eikö siinä liene jotain samaa kuin nimineuvoksen hulluudessa? Luen suurten kirjoittajien tekstejä ja sanomalla niistä jotakin voin kuvitella itsenikin suuremmaksi.