Espanjalainen kesä – koin sen näin

Ylellä vietettiin espanjalainen kesä eli esitettiin radiossa ja tv:n Teema-kanavalla Espanjaa käsittelevää tahi espanjalaista ohjelmaa. Itse katselin muutaman elokuvan.

Alkusoittona nähtiin kauniisti jalostunut El sur, suomeksi Etelä. Elokuvassa seurattiin nuoren tyttösen varttumista isän pitkän varjon suojista omaan ja itselliseen elämän tarkasteluun. Minä katselin loppusoitoksi peliculan nimeltä Cinco lobitos, suomennettu nimellä Tyttäreni laulu. Alkuperäinen nimi viittaa tuutulauluun, jota äiti ja tytär esittävät. Laulu kertoo viidestä sudenpennusta. Elokuvan ohjasi Alauda Ruiz de Azúa ja se valmistui vuonna 2022. Goya-palkintojakin ropisi.

Siinä missä El sur esittää asiansa siistiksi siintyneenä, toimii Cinco lobitos arkisemmin ja realistisemmin. El sur kertoo tyttären lisäksi isästä, jonka taustalla häärää äiti. Cinco lobitos kertoo tyttärestä, jolla on hyvin käytännönläheinen, paikoin lujanuottinen äiti, perheen naarassusi. Isä on hienotunteinen taustahahmo. El sur kuvaa tyttären kasvamista alle kouluikäisestä teini-ikään, Cinco lobitos kuvaa tyttären äitiyttä tuskastuttavasta alusta alkaen. Koliikkilapsia kasvattaneelle vauvan yöllinen itku ja rauhoittelu eri keinoin tuntuvat kiusallisen tutuilta. Nämä elokuvat toimivat hienosti toistensa vastapareina tai sulkevat saman ympyrän muutoinkin kuin sen suhteen mitä tässä olen kehdannut paljastaa.

Cinco lobitos on katseltavissa Areenassa vielä muutaman päivän. Sen kesto on 104 min.

Varsinainen Suomi

 

Turussa aurani kahlasi sumussa –

Surussa? Ehkäpä siinäkin, juu.

 

 

 

Pienenä sienenä taapersin torilla

kakkua sisällä, etteks’ tajuu?

 

 

 

 

 

Olikin puolikas Suomea istuttu,

tattina ratissa rekeä ohjattu.

Päättäjätasoja syrjästä seurasin

aikojen kulua arvotellessani.

 

Jellonan hännän ja kielenkin kuvasin

aamulla Turkua jolkotellessani.

”Kielen näytän, hännän nostan,

sillä maammon maion kostan!”

Syyskuun kuvia

Marjatta blogissaan esittelee kolmen kuvan kautta näkymiä syyskuuhun. Minä ajattelin matkia Marjattaa tältä osin. 

Ensimmäinen kuva on Siilinjoesta vuodelta 2012. Se on otettu syyskuun 15. päivä. Kuva tuo minun mieleeni Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris, jonka alussa kuvataan verkkaisesti liikehtivää vettä vesikasveineen. Valokuva on tietenkin tapahtumiltaan pysäytetty tallenne, mutta saa siinä riittävässä määrin liikkeenkin näkymään. Solaris on elokuva, joka mainitaan suomenkielisessä wikipediassa hakusanan hiljaisuus kohdalla. Elokuvan teho perustuu hitaaseen etenemiseen – katsoja haluaa toisaalta päästä selville Solaris-planeetan mysteeristä ja toisaalta säilyttää unenomaisen kohtaamisen rakastettujen välillä. Molempia ei kuitenkaan voi saada. Jos sitten kumpaakaan.

Viime yönä näin unen, jossa olin jollain mökillä. Oli talvi, olimme menneet mökille kelkalla, sellaisella pienellä vetokelkalla, sellaisella Rosebudilla, jonka minä lapsena pudotin veljelleni parvekkeelta ja särin sen, koska en tajunnut, ettei kelkka kestäisi pudotusta kolmannen kerroksen parvekkeelta jäiselle pihamaalle. Unessa oli oma hätänsä ja lohduttomuutensa. Syttyi sota tai ainakin jonkinmoinen sekamelska, jota meidän piti paeta mökiltä. Autoimme muita, jotka olivat huonommassa asemassa. Jostain syystä toistuvasti soitettiin sävellystä Kimalaisen lento. Unen lopulla tuumasin, että tuota piisiä ei viitsisi ihan heti uudelleen kuunnella.

Toinen kuva kertoo minulle kovin lyhyen kokemuksen Kiihtelysvaaran kirkosta, jonka luona kävin vaimoni kanssa 13.9.2015. Teimme pienen kierroksen pohjoisessa Karjalassa. Näimme neljä kirkkoa, joista mihinkään emme päässeet sisään, sillä Kiihtelysvaarassa kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet ja Pyhäselässä, Rääkkylässä ja Liperissä ne olivat jo ohi, kun me paikalle ennätimme. Pyhäselän kirkon pihalla oli runsaasti maamyyrän koloja. Kiihtelysvaaran kirkko joutui kärsimään myyräntyöstä myöhemmin, kun syyskuussa 2018 joku poltti sen.

Kolmas kuva olkoon nimeltään Pelikenttä. Se näytää joltakin valokuvataiteen teokselta, josta ei ota pirukaan selvää mitä se mahtaa tarkoittaa. Ehkä nelikenttää, maaleja näkyy olevan kahdeksan. Otin kuvan Siilinjärven kunnan Harjamäen kylässä. Kenttä sijaitsee muinoin Harjamäen mielisairaalan päärakennuksena toimineen komean pytingin läheisyydessä. Kuva on otettu syyskuun 24. päivänä vuonna 2020. Oikeastaan tästä kuvasta tulee mieleeni kaverini Olli, joka harrasti valokuvausta. Hän myös käytti minua kerran merkillisessä valokuvanäyttelyssä, jossa oli kuva lumisesta tenniskentästä. Ehkä olin tavoitellut jotain samanlaista tähän otokseen.

Miesnäkökulmia mielisairaaloihin

Claes Andersson: Kuvien takana. Alkuteos romaani Bakom bilderna, 1972, luin Pentti Saaritsan tekemän suomennoksen vuodelta 1973. Aiheesta valmistui vuonna 1975 samanniminen tv-elokuva, jonka tuolloin katselin.

Sivulta 13 alkaen löytyy kohta, jonka tahdon tähän tallentaa, vaikka se aika pitkä onkin:

Hän oli yhtä valtarakenteen kanssa, hän oli yhtä Sokkelon kanssa. Hänen avainnipussaan oli avaimet sen moniin lukkoihin, mutta hän ei käyttänyt niitä lukkojen avaamiseen, hän ei käyttänyt niitä vapauttamiseen vaan osallistui ovien sulkemiseen, telkeämiseen, riistoon, ulkopuolelle jättämiseen. Ja hän suoritti usein työtään tuntien tekevänsä jotain oikeaa, merkityksellistä ja vapauttavaa. Jotta voisi itse säilyttää vapauden illuusion täytyy toisia pitää vangittuina. Jotta tuntisi itsensä voimakkaaksi täytyy pitää heikkoja vallassaan. Jotta kokisi itsensä terveeksi täytyy tuntea hallitsevansa toisten sairaus. Toisten. Pois suljettujen ja erilaisten.

Kuvauksen kohteena on Carl, Sokkeloksi kutsuttavan sairaalan lääkäri. Carl on nuori psykiaatteri, jossain työtehtävien lomassa hän lopettaa suhteen naisystäväänsä ja alkaa kohtapuoliin uuden suhteen Sokkelossa työskentelevän psykologin, Bettyn, kanssa. Carl ja Betty ovat idealisteja, vankan vasemmistolaisesti suuntautuneita. He pistävät pystyyn oman hoitokokeilun. Vastalauseena sairaalan lääkityskeskeiselle hoidolle, heidän pienryhmähoitonsa perustuu yksilölliseen potilaitten kanssa vuorovaikuttamiseen. Toiminta, tekeminen ovat tärkeä osa hoitoa.

Romaanissa kuvataan puolta tusinaa hoidossa olevaa ihmistä, heidän taustojaan, heidän sairauttaan. Carl ja Betty haluavat nämä ihmiset ulos sairaalasta, elämään muitten parissa. Heistä sairaalajärjestelmä pyrkii vain putsaamaan sairaat pois katukuvasta. Onnistuminen uudella hoitomenetelmällä ei ole helppoa, Carl arvelee, että sairaus on osa yhteiskunnan rakennetta.

Romaani julkaistiin Suunta-sarjassa, joka oli kuulemma pamfletti-tyylisten kirjojen julkaisualusta. Paikoin romaanin pamflettikenttä on sen verran tiheästi miinoitettu, että väisteleminen vei mehuja lukemisesta. Siinä vaiheessa, kun kirjailija palaa romaanikerrontaan yhteiskunnallisesta latingistaan, luettava on sujuvaa ja kiinnostavaa. Yhteiskunnalliset väitteet sujahtavat ajatteluni läpi kuin armeijassa harrastetut tähdätyt heittolaukaukset ilmaan.

Sivuja kirjassa on vain 162, mutta lukeminen kesti viikkokausia.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan 2009. Siilinjärvi.

Lauri Törhösen elokuva Palava enkeli valmistui vuonna 1984. Käsikirjoituksen laati ohjaajan kanssa Claes Andersson psykologi Hannele Törrösen alkuperäisidean pohjalta.

Elokuvan keskushenkilönä on vastavalmistunut sairaanhoitaja Tuulikki (Riitta Viiperi), joka saa ensimmäiseksi työpaikakseen Kaiholan mielisairaalan suljetun osaston. Tuulikki täyttää työpaikassaan 21 vuotta, joten avo-osasto olisi varmasti soveltunut paremmin alkuvaiheessa. Työyhteisö on varsin itseensä sulkeutunut, liikepaikoille on pisempi matka. Nuori Tuulikki alkaa oirehtia.

Oma kokemus: Olin syksyllä 1981 lyhyen aikaa vipparihoitsuna Niuvassa avo-osastolla, en oikein sisäistänyt minkä olisi pitänyt olla tehtäväni, joten hoiturin ura jäi lyhyeksi. Avo-osastolla olivat ovet lukossa ja muutoinkin touhu aika tukossa. Jos olisin työskennellyt siellä kauemmin olisin varmaan alkanut purnata työn vähyydestä ja potilaitten elämän tuhlaamisesta. Parempi että laittoivat minut sieltä pois. Olin tuolloin 20 v.

Tuulikki sotkeentuu toisaalta omaan kasvuunsa ja toisaalta riittämättömyyteensä, hänen kapinansa suuntautuu naisille tyypillisesti sisäänpäin.

Oma kokemus: Minä pääsin laitoksesta ulos vähäisemmin vaurioin. Viimeisenä päivänä riisuin valkoisen takin yltäni ja nautin kahvit potilaitten pöydän ääressä. Hyväkuntoinen vanhempi setä, jota ei kirjoitettu sairaalasta ulos, koska ei ollut enää jäljellä paikkaa mihin hän olisi mennyt, sanoi minulle, kun olin lähdössä pois: ”Olehan kilttinä poikana, ettet joudu meidän kanssa tänne piinapenkkiin.” Hän vaikutti tyyneltä, mutta tuska painoi sanoissa.

Näyttelijäntyö on valitettavan epätasaista, lisäksi aiheen työstäminen tarinaksi vaikuttaa jääneen puolitiehen. Kaihola viitannee Joensuun lähellä sijaitsevaan Paiholaan.

Kesto 101 min.

Naisnäkökulmia mielisairaaloihin

Inkeri Kilpinen: Tuntematon potilas. Näytelmä vuodelta 1964. Tarina oli minulle tuttu puolen vuosisadan takaisena MTV:n tv-näytelmänä. Voi olla, että muistoni ovat muuttuneet, sillä hieman erilaisilta tapahtumat tuntuivat.

Keskushenkilönä näytelmässä on kokousneuvos Egolin, joka yhdessä näytelmän neljän muun erilaisissa lautakunnissa istuvan jäsenen kanssa päättää mutu-tuntumalta monenmoisista asioista. Asiantuntijoitakin kokouksissa vierailee, tässä tapauksessa mielisairaalan ylilääkäri, mutta vaikka hän saakin esittää asiansa, on lautakunta jo mielenpuolensa valinnut – päätökset noudattelevat aikaisemmin valittuja linjauksia.

Näytelmän aiheena on mielisairaanhoidon tulevaisuus. Sairaalan ylilääkäri ehdottaa osittaista luopumista kaukana asutuksesta sijaitsevasta laitoksesta, kun taas lautakunnan jäsenet eivät tahtoisi potilaita ihmisten ilmoille. Lautakunnan aika kuluu suun pieksemiseen ja talouspuolen neuvonantajan puunivahan käyttöä koskevan tutkimuksen esittelyyn.

Kohtalon sorkka puuttuu tapahtumiin: mielenterveyspotilas ryövää Egolinin vaatteet hänen ollessaan avantouinnilla ja potilaan vaatteisiin verhoutunut Egolin toimitetaan puheena olleeseen Myttylän sairaalaan. Sairaalassa Egolinin väitteitä henkilöydestään ei uskota, vaan hänen katsotaan kärsivän suuruusharhoista. Hoitolaitoksen käytäntöihin uutta potilasta koulii vuosikausien kokemuksella vanhempi potilas, riski ja isokokoinen mies, joka tunnetaan nimellä Euroopan Keisari.

Oli kiva lukea näytelmää, kun sain käyttää apunani näytelmäteoksen alusta löytyvää Kansallisteatterin vuoden 1964 esityksen roolitusta. 107 sivua, luin parissa päivässä.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan vuonna 2009. Siilinjärvi.

Sina Kujansuun ohjaama tv-näytelmä Poltettu oranssi vuodelta 1980 perustuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään lisänimeltään: balladi sanan ja veren ansoista. Pääosassa nuorena Marina-neitosena Anne Nielsen, tohtori Frommina Göran Schulman. Tallenne on MTV:n teatteritoimituksen tuotantoa.

Elellään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, paikka on suomalainen pikkukaupunki, joskus nähdään tsaarillinen kotkankuva. Ajasta kertoo myös kepeä viihteellinen musiikki. Psykiaateri Fromm puhuttaa Marinaa yksityisvastaanotollaan. Kerronta on runollista, hevonen sumussa, puutarha. Hevosen nimi on Poltettu oranssi. Myöhemmin se on Marinan uusi nimi. Siinä seuduin tohtori toteaa: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” Itseensä sulkeutuneesta nuoresta neidosta kasvaa tohtorin hoidossa tai siitä riippumatta jokseenkin lukkiutunut ja avun ulottumattomissa oleva mielisairaalan potilas. Loppuvaiheisiin maallikon juurevaa näkemystä tuo tohtorin avustaja, jota esittää Katriina Rinne. Muistaakseni hän esiintyy myös Tuntematon potilas- tv-näytelmässä.

Vaikka kuvaus onkin kaunista ja runollista, on pohdiskelu mielen sairauksista ja niitten hoidosta välillä sen verran koukeroista, etten jaksanut sitä seurata. Sitä paitsi tieteen kyky tunnistaa ja selittää saatikka sitten hoitaa asioita asetetaan näytelmässä kyseenalaiseksi, mikä ei varsinaisesti lisää kiinnostusta tekstin syvempään ymmärtämiseen. Tohtori tuntuu pitävän yhtenäiskulttuuria kaikenlaisen pahan alkuna, ihmisten originelliys ei ole muodikasta vaan kaikkien pitäisi olla tavallisia ja samanlaisia. Tämä tekee poikkeavan ihmisen elämästä erityisen raskasta.

Hevonen, Poltettu oranssi, lentää Marinan kertomuksen mukaan ulos ikkunasta punainen harja hulmuten. Tämä toi mieleeni Pentti Saarikosken loppuvaiheen runosarjan, jossa harjalintu käväisee pihalla ja myöhemmin joku lintu lennähtää ikkunasta sisään. ”Että auttaa sen ulos, on runo.”

Asteroidi tulloo kohta

Asteroid. (2021) Dylan Averyn ohjaama ja yhdessä Korey Rowen kanssa käsikirjoittama komedia kertoo perheestä, joka muuttaa isän (Cuyle Carvin) johdattamana Oneontan pikkukaupunkiin. Isä on kyllästynyt suurkaupungin eloon ja tahtoo rauhaan. Rauhallinen talo on löytynyt loitolla taajamasta – niin loitolla, ettei siellä toimi edes internet. Teini-ikäinen tytär (Miley Rose) ei tykkää. Äiti (Mattie Jo Cowsert) suostuttelee isän hankkimaan internetin tyttären mieliksi. Isä suostuu ja reissulla Oneontan kauppoihin paljastuu seudun palvelurakenteen ero suurkaupunkiin verrattuna. Samalla isä tapaa muutamia paikkakuntalaisia ja kuulee ensimmäiset uutiset Maata lähestyvästä asteroidista, jonka arvellaan iskeytyvän Yhdysvaltoihin parin vuorokauden kuluttua.

Löysin elokuvasivustoilta tietoja tästä komediasta. Ilmeisesti sinne kirjoittelevat ihmiset ovat nuoria katastrofielokuvien ystäviä ja heidän käsityksensä katastrofista vaatii enemmän kuin avaruudesta laskeutunutta nokea – moukaria on tultava ihan kunnolla. Kuusikymppisenä olen nähnyt inhimillisiä tragedioita omassa elämässäni sen verran usein, että yksi asteroidi tuntuu vain räpsäkältä pierulta. Elokuvan komediallisuus aukenee minulle omakotitaloasukkina (”Get off my property!”) sen verran helposti, että nautin katselusta peräti tukevasti, samalla nautin hyviä sipsejä ja muita pikku herkkuja.

Kesto 84 min.

Things to Come. (1936) William Cameron Menzies ohjasi tämän H. G. Wellsin romaaniin perustuvan englandilaisen scifi-elokuvan. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Tulevia aikoja. Minä katselin sen youtubesta enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea, mutta pääasia taisi kumminkin tulla selväksi. Isompi sota käynnistyy 1940 ja jatkuu 1970-luvulle asti. Ennen sotaa pohdiskellaan kiihdyttäisikö sota kehitystä vai lopettaisiko se sen. Tämä kiteytyy elokuvan sanomaksi. Sota vie yhteiskunnan aluksi rappiolle, polttoaineen loppu merkitsee sotakoneiston loppua, siirrytään käyttämään hevosajoneuvoja, yksinvaltainen heppu ottaa komennon rähjäisessä palatsissaan. 

Elokuvan tehokeinona ovat näyttävät kuvat, lavasteet ovat teatterimaisen komeita, näyttelijäntyö tehostaa vaikutelmaa. Kun kehittyneempi yhteiskunta valloittaa seudut, on heidän tekniikkansa niin ylitsekäypää, ettei vastaan ole sanomista. Syntyy jonkinlainen tuhatvuotinen valtakunta, jonka upean futuristiset kaupungit ovat kuin porsliinikauppa odottamassa härkää. Löytyykö ihmiskunnan pelastus sitten Kuusta vai demagogisen puhujan suusta tai onko kehitys välttämätöntä jää enemmäkseen katsojan itsensä pohdittavaksi.

Kesto 96 min.

From Other Worlds. (2004) Barry Strugatzin käsikirjoittama ja ohjaama komediallinen scifi-elokuva kertoo Brooklynissa asuvasta perheenäidistä Joannesta (Cara Buono), jota avaruuden muukalaiset lähestyvät yhtenä yönä. Nainen ahdistuu ja alkaa toimia oudosti, hän etsii apua niinkin epätoivoisesti, että osallistuu UFO-ryhmän kokoukseen. Siellä hän tapaa toisen ensikertalaisen, Norsuunluurannkolta kotoisin olevan komean miehen nimeltä Abraham (Isaach de Bankolé). Heitä kumpaakin vaikuttavat lähestyneen öiseen aikaan samat muukalaiset, jotka ovat jättäneet heihin merkkinsä. Tämä näennäisen epäsopiva, vaikka oikeastaan tosi näyttävästi yhteensopiva pari alkaa selvitellä mikä yhteydenoton takana mahtaa olla. Selkiytyäkseen elämän on sekoituttava ja niin myös käy. 

Elokuva ei sisällä mitään suurempaa sanomaa tai erityisen yliviritteistä jännitystä ja pauketta, komediallisten ainesten lisäksi juuri sopiva hippunen romantiikkaa piristää katselijaa. Mukana on sivumennen myös kivaa kuvausta metropolin katujen vilinästä.

Kesto 88 min.

Elo ja Varkaus

Punaisten muistomerkki. Varkaus.

Joitakin vuosia sitten synnyin Varkaudessa. Muutimme sieltä Kuopioon ja yksi veljistäni pelasi Kuopion Elossa junioritasolla. Minä pelasin Kopareissa vielä juniorimmalla tasolla. Maailma meidät vieroitti ja nyt veljeni on ollut jo vuosikausia kokonaan toisella tasolla. Sen sijaan Kuopion Elo on noussut jostain syövereistä ja pelaa virkeästi kakkosdivisioonan C-lohkossa. Kävin asioikseni katselemassa kun Elo päihitti keskuskentällä OTP:n. Teki mieli huutaa kesken pelin, että TUL – hei, hei, hei! Mutta enpäs kumminkaan huutanut. Kiva oli nähdä että Elolla elonpäiviä riittää, kuten myös OTP:llä.

"Porukkoo on kun Elon pelissä."

Anoppini sen sijaan sai elonpäivilleen viimeisen kirjauksen kevättalvella. Hän oli jo päivitellyt eloa likemmäs yhdeksänkymmentä vuotta. Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan, totesi Pekka Kejonen. Anopin jälkeen on tehty loppulitviikkiä monenmoista. Eilen tyhjennettiin vanhaa pientilaa, jossa anoppi oli nuoruutensa viettänyt. Anopin isän kaaduttua talvisodassa, oli anopin äiti löytänyt uuden miehen ja pyöräyttänyt tälle kaksi poikaa – tähän uuteen mieheensä hän viittasi myöhemmin sanoilla poekiin isä.

Anoppi kuoli suunnilleen samanikäisenä kuin äitinsäkin. Heidän entistä kotiaan eilen tyhjennettiin. Kokonainen jätelava tuli täyteen eikä riittänytkään. Entinen perunamaa kasvoi horsmikkoa ja monenmoiset lehtipuut rehottivat talon takana lupia kyselemättä. Tyhjensin vanhaa saunaa polttopuiksi varatuista hirsistä, joitten lahonpöly sumensi ilmaa, kun mätin hirrenpokaleita ulos. Kotona mietin oliko nekin hirret veistetty Venäjän vallan aikaan, kun ne kerran oli puretusta myllystä 1940-luvulla rakennettuun taloon hankittu. Polttopuuvarastossa niistä oli tullut pahvin painoisia.

Pahvin painoiset hirret.

Viime viikonloppuna kävin vaimoni kanssa Varkaudessa. Varkaus oli kauppala, kun synnyin, mutta asia korjattiin ja Varkaus on ollut kaupunki jo niin pitkään, että sen selkäranka on alkanut painua köyryyn. Väkiluku on kääntynyt laskuun, vanhoja taloyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, kerrostalojakin on purettu. Minä asuin Varkaudessa Savontien varressa, 1920-luvulla rakennetun puutalon hellahuoneessa, tehtaan työläisten vuokra-asunnossa. Varkauden Konsti-museossa on näytteillä sellainen hellahuone, taisi olla noin 20 neliömetriä. Meitä asui semmoisessa pienessä asunnossa vanhemmat ja viisi poikaa. Omakohtaisia muistoja minulla ei siitä ole, koska muutimme Kuopioon, kun olin kaksivuotias.

Sen sijaan mummoni, joka oli hänkin saman tehtaan työntekijöitä, pääsi asumaan tehtaan vanhainkotiin, joka sijaitsi vanhassa kartanossa hyvän matkaa kaupungista. Mummon asunto oli sivurakennuksessa ja se oli hellahuone. Siellä vietin usein öitäkin lattialla maaten. Mummolassa oli oma tuoksunsa ja kartanon puutarhassa kasvoi pieni kirsikkapuu. Laiturin lautojen raoista tarkkailin veljeni kanssa miten salakat uivat laiturin alla.

Paatit.

Menin vaimoni kanssa Varkauteen, jotta saisimme jonkinmoisen kesälomareissun. Siilinjärveltä Varkauteen matkaa kertyy vain karvan verran yli sata kilometriä, joten kohtuuden rajoissa pysyttiin. Olin laatinut tarkan suunnitelman missä kävisimme ja ihmetykseni oli melkoinen, kun huomasin, että olimme unohtaneet vierailla naivistien kesänäyttelyssä. Eikä kirkkoonkaan ehditty. Sen sijaan piipahdimme hautuumailla, ruokailimme kuunnellen kevyttä klassillista musiikkia ja museossakin käväistiin. Erikoisin osuus oli risteily kahdella höyrypaatilla, jotka oli kiinnitetty toisiinsa, jotain vanhoja hinaajia vissiin. Matkan kestäessä saattoi vapaasti siirtyä aluksesta toiseen. Reitti oli minulle ihan tuntematon, taisivat paikalliset puhua Lehtoniemestä. Välillä satoi ja tuuli, mutta paistoi siellä aurinkoinenkin. Maihin tultuamme saimme nähdä ohikulkiessamme varkautelaisnuorison katselemassa katusählyturnausta. Oikein fiksuja nuoria, eivät alkaneet meille vanhoille räksyttää.

Oltiin hotellissa yötä, siellä ei ollut kenkälusikkaa eikä jääkaappia, mutta ilmainen parkkipaikka kyllä löytyi, vähän kuten meille kaikille joskus. Iltaravintolakin sulkeutui jo kymmeneltä, niin että yö oli rauhaisa.