Powered By Blogger

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Arvid Järnefelt: Valitut teokset



Nautiskelin tuhdin lukupaketin verran suomalaisen Arvid Järnefeltin (1861 – 1932) tuotannosta. Valitut teokset on koottu vuonna 1953. Kirjan alkusanoissa kirjailijan elämää ja tuotantoa kuvailee Lauri Viljanen.

Arvid Järnefelt oli kuuluisaa kulttuurisukua ja hänestä muodostui tärkeä vaikuttaja nuoren Suomen kirjallisuudelle. Viljanen tuo esille Arvid Järnefeltin aatelisen sukutaustan. Järnefeltien suku oli ”suomenmielistä”, millä lienee tarkoitettu pyrkimystä nimenomaan suomenkielisen väestön olojen kohentamiseen. Tärkeänä vaikuttajana perheessä oli äiti, Elisabeth Järnefelt, joka suhtautui iloisen luontevasti kansanihmisiin. Arvid Järnefeltin näkemyksiin vaikuttivat suuresti myös kirjalliset esikuvat, kuten amerikkalainen Henry George ja myöhemmin varsinkin venäläinen kirjailija ja suuri ajattelija Leo Tolstoi. Kirjailija Järnefeltin tarinoissa yhtyvät toisaalta sukupolvien yli ulottuvan henkilöhistorian ja toisaalta ajan ilmiöitten merkitys päähenkilön omien mielenliikkeitten kaarroksiin. Viljasen esipuheessa on mielestäni varsin nappiin osuva lause:

Järnefelt esiintyy ihmisen kohtalon raskasmielisenä lyyrillisenä miettijänä.”

Romaani Isänmaa on Arvid Järnefeltin esikoisteos vuodelta 1893. Se on kertomus ison talon perillisen, Heikki Vuorelan, elämänuran kehittymisestä. Heikki lähetetään opiskelemaan Helsinkiin. Pääkaupungissa hän innostuu suomalaisuusaatteesta, jota kuvataan hyvin aidontuntuisesti. Heikki saa nähdä suuren esikuvansa Snellmanin, mutta isä tulee ja hakee poikansa kotiin oppimaan maanviljelystä. Illuusiot kaatuilevat, eikä suuntaa elämälle meinaa löytyä. Heikki palaa Helsinkiin ja pettyy niin rakkaudessa kuin ravintoloissa. Siinä sivussa opinnot kuitenkin etenevät menestyksellisesti.

Isänmaassa kuvataan yhtä hyvin aikakautta (1870 – 1880 -luku) kuin Heikin tuskaista ja hapuilevaa oman linjansa hakemista. Järnefelt esittää romaanissaan ihanteita uhkuvan suomalaisuusaatteen sekä uljaimmillaan että uinahtaneena. Maaseutu näyttäytyy uuden ja vanhan ajan kamppailukenttänä siinä missä kaupunkikin. Heikki Vuorela kasvaa tarinan lopussa näkemään itsensä osana sukupolvien ketjua laajassa, koko kotiseudun ja kansan käsittävässä merkityksessä löytäen juuri siitä tarkoituksen elämäänsä.

Elämän meri on lyhyt, kuuden novellin kokoelma vuodelta 1904. Kokoelma sisältää kertomuksen koiran sielunelämästä, metsähiirien yhteisöstä sekä vesipisaran elämänkaaren hänen itsensä kuvailemana. Nämä kertomukset ovat kyllä vertauskuvallisia, mutta en niistä erityisemmin viehättynyt. Sen sijaan jo aiemmin lukemani novelli ”Hän ja minä”, joka käsittelee ison talon isännän rakastumista torpan emäntään, on aivan huippu. Novellissa nousee kuin sivumennen esiin pienviljelijöitten oikeus omaan maahansa. Torpparien heikko asema vaivasi Järnefeltiä. Tässä novellissa asia tuodaan esille rakastumisen myötä henkilöityneenä, mikä on hieno lähestymistapa. Ehkäpä Järnefeltille ominaista onkin henkilökohtaisen kokemuksen yhtyminen yhteiskunnalliseen aiheeseen.

Romaani Maaemon lapsia, vuodelta 1905, paneutuu torpparien ja maataloustyöläisten kehnoon asemaan Järnefeltille tyypilliseen kuvailevaan, runolliseen sävyyn. Tarinassa ovat sivuosassa mukana myös jumalat, niin valtaapitävien kristittyjen Jumala kuin kansan vanhat kalevalaiset haltiatkin, jälkimmäiset Totuuden Hengen enkelin tehtäviin värvääminä. Tarinan ydin keskittyy kuitenkin kaupungista maalle tulevan nuoren, älykkään mutta juopumushakuisen herrasmiehen tekemiin pöyristyttäviin havaintoihin, jotka polkaisevat liikkeelle yllättävän kehityskulun. Kuvaus on karrikoitua ja tyylilaji taitaa olla jokseenkin satiirinen. Kertomuksessa voi nähdä enteitä pahenevasta, sisällissotaan johtaneesta vastakkainasettelusta, niin selvästi kuin kirjailijan haluna olisikin tällaisen epäkohdan purkaminen.

Greeta ja hänen Herransa (1925) on romaani ruotsinkielisen Nyholmin perheen vaiheista 1800-luvun lopulta vuoden 1920 paikkeille. Tapahtumapaikkana on suomenkielinen Uusimaa, jonne Nyholmit ovat muuttaneet asumaan omaan rauhaansa. Tositapahtumiinkin osaksi perustuva tarina jää jotenkin sinne omaan rauhaansa – ainakin mitä minuun tulee. Muutamia harvoja koskettavia kohtia lukuunottamatta romaani oli tosi pitkästyttävää luettavaa, enkä usko palaavani sen pariin.

Vanhempieni romaani on kolmiosainen romaanimainen muistelmateos joka ilmestyi vuosina 1928, 1929 ja 1930. Siinä Arvid Järnefelt kertoo vanhempiensa tarinan. Kirjasarjasta on Valituissa teoksissa mukana pieni katkelma (neljä lukua) osasta Elisabethin usko. Otteessa käsitellään Elisabeth Järnefeltin elämää hänen jäätyään leskeksi kenraalimiehensä kuoltua. Kenraalska oli muuttanut Arvid-poikansa naapuriksi Lohjalle ja alkanut poikansa tavoin viettää yksinkertaista tolstoilaista elämää pienviljelijänä. Ihan sympaattinen katkelma.

Kaiken kaikkiaan aikamoinen määrä Arvid Järnefeltiä tuli luetuksi. Valituissa teoksissa on 525 sivua ynnä Viljasen alkusanat. Luin kirjaa kymmenisen päivää.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Leo Tolstoi: Polikuška


Suuren venäläisen kirjailijan ja ajattelijan Leo Tolstoin (1828 - 1910) lyhyt tarina Polikuška lienee ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1863. Kirjan suomensi Juhani Konkka ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1957. Tosin lukemani versio kuuluu kielentarkastuksen läpäisemään toiseen painokseen vuodelta 1980.

Kirjan takakannessa kerrotaan Tolstoin kuulleen tarinan Brysselissä eräältä venäläiseltä aatelisrouvalta. Polikei Iljitš, hellittelynimeltään Polikuška, on kartanon vähäpätöinen, mutta kiistelty työmies, joka oppimattomana hoitaa konitohtorin tehtäviä. Asuntonaan väentuvan nurkkaus Polikei elättää vaimoaan Akulinaa ja lapsikatrastaan puoskaroimalla vaivaisia hevosparkoja itse umpimähkäisesti keksimillään hoidoilla. Polikei on taipuvainen kajoamaan toisen omaisuuteen. Tästä heikkoudesta miekkosen parantaakseen asettaa kartanonrouva hänet suorittamaan tehtävää, joka kenen tahansa silmin tarkasteltuna on Polikeille ylimitoitettu. Kartanonrouva on asemassa, jossa hänen sanansa on laki, ellei peräti Jumalan sana. Tällä kertaa rouvan hyvä tarkoitus menee hänen realiteetintajunsa edelle aiheuttaen tuhoa ja murhetta.

Tolstoin kuvaus maalla asuvien työläisten ja talonpoikien elämästä kartanon alamaisina antaa varmaankin hyvän kuvan siitä epäinhimillisestä asemasta, jossa köyhä kansa joutui elämäänsä viettämään. Tolstoin kerronta taas onnistuu mainiosti kuvaamaan sitä monimutkaista prosessia, jonka lävitse päätökset ihmisten välisessä kanssakäymisessä syntyvät. Varsinkin kylän miesten kokous kartanon edustalla asiainkäsittelyn ja sosiaalisten suhteiden osalta tuo mieleen kotoisten taloyhtiöitten yhtiökokoukset tai tiekokoukset, joissa jokainen yrittää parhaansa mukaan vierittää epämieluisaa maksumiehen paikkaa jollekulle toiselle. Polikuška on pieni kertomus, joka laajenee kuvaukseksi kartanon mailla asuvan väen elämäntilanteesta: köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja niitten synnyttämästä kurjuudesta, keskinäisestä kilpailusta ja epätoivosta.

– Hyvä, lähetä vain, sanoi kylänvanhin, nousi ja kiipesi uunille. – Mitä rahoista! Rahat ovat tomua.
– Kunpa olisikin rahaa, ei tarvitsisi ketään säälitellä, virkkoi kauppiaan työmies kohottaen päätään.
– Raha, raha! Se saa aikaan paljon pahaa, Dutlov vastasi. – Ei mikään aiheuta tässä maailmassa niin paljon syntiä kuin raha, niin sanotaan jo pyhässä kirjassakin.

Tässä kirjassa on 117 sivua ja luin sen päivässä.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Juhani Aho: Rautatie



Suomen kirjallisuuden suuren nimen Juhani Ahon (1861 – 1921) romaani Rautatie ilmestyi vuonna 1884.

Ensimmäiset suomenkieliset romaanit kuten Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä olivat ilmestyneet viitisentoista vuotta Rautatietä aikaisemmin. Tarinana Rautatie on minusta selvästi Seitsemää veljestä yhtenäisempi ja kerronnaltaan selkeämpi luettava. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että lukukokemukseni Seitsemästä veljeksestä on kouluajoilta reilun kolmenkymmenen vuoden takaa. Rautatien olen katsellut Kari Franckin vuonna 1973 ohjaamana tv-elokuvana useita kertoja. Lukemani perusteella tv-elokuvan poikkeamat kirjan tekstistä eivät ole merkittäviä, eivätkä ne juurikaan muuta kirjasta syntyvää vaikutelmaa.

Mistä Rautatie sitten kertoo? Se on fiktiivinen kertomus syrjäisen Korventaustan mökin asukkaitten, Matin ja Liisan, ensikosketuksesta uuden aikakauden joukkoliikenteeseen: junaan, rautatiehen, lennättimeen ja niillä työskentelevään virkamieskuntaan. Mökkiläiset kuulevat rautatiestä lähiseudun asukkailta ja päättävät lopulta uteliaisuuttaan lähteä katsomaan millaisesta ihmeestä onkaan kysymys. Kertoessaan Matin ja Liisan ajatuksista ja odotuksista kuvailee kirjailija heidän luonnonläheistä elämänmuotoaan pilke silmäkulmassa, mutta selvästi kunnioittaen. Epäilys teknistä kehitystä ja luonnon tasapainon horjuttamista kohtaan nousee varoittavana esiin jo kirjan alkutaipaleella ja säilyy mukana tarinan loppuun saakka. Matti ja Liisa suhtautuvat epäluuloisesti rautatiestä kuulemiinsa kertomuksiin ja heidän avoin pelkonsa junassa matkustamista kohtaan on sitä samaa pelkoa, jota ihmiset edelleen tuntevat vaikkapa tietokoneita ja internettiä kohtaan – syystäkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kirjan ilmestymisvuonna Savon rata ei ulottunut etelästä vielä edes Kuopioon, johon johtava rautatie vihittiin käyttöön vasta vuonna 1889. Wikipedian kertoman mukaan Lapinlahden rautatieasema otettiin käyttöön vuonna 1902.

Kirjassa on 166 sivua. Koska olin katsellut tarinan tv-elokuvana niinkin usein, ei lukemiseen kulunut kuin nelisen tuntia. Lisäksi söin maittavan pääsiäisaterian, joka oli kokoonpantu eilisen tähteistä. Lukurupeaman jälkeen kävin vaimon kanssa kävelylenkillä.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Elokuvia Raymond Carverin novellien pohjalta


Semmosta vaan, että ensi yönä, huomisen puolella 7.4.2012 klo 01:10-04:15 esitetään leffakanavalla Robert Altmanin ohjaama, Raymond Carverin novelleihin perustuva elokuva Short Cuts (Oikopolkuja) vuodelta 1993. Leffakanava on maksullinen kanava, joka näkyy samalla kortilla kuin formulat.

Viikon päästä perjantaina 13.4.2012 klo 21.30 esitetään teema-kanavalla australialainen elokuva Jindabyne, joka pohjautuu Carverin novelliin So Much Water So Close to Home (Niin paljon vettä niin lähellä kotia). Elokuva on vuodelta 2006.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Mies, nainen ja rakkaus – Maailmankirjallisuudesta valikoituja rakkausnovelleja



Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki toimittivat vuonna 1947 kirjaksi joukon maailmankirjallisuudesta valikoimiaan rakkausnovelleja. Kirjasta löytää seuraavat novellit:

H. E. Bates: Kimono
Hjalmar Bergman: Kaksi nuorta ja yksi vanhus
Erskine Caldwell: Lämmin virta
Charles Dickens: Kellonsoittaja
Anatole France: Hyvin opittu läksy
Aldous Huxley: Ihmeellinen hymy
Maria Jotuni: Oliivia
Arvid Järnefelt: Hän ja minä
Aino Kallas: Häät
Pär Lagerkvist: Hissi joka vajosi helvettiin
Guy de Maupassant: Oljenpunojatar
Aksel Sandemose: Tulipunainen tukka
Runar Schildt: Mies ja hevonen
Rabindranath Tagore: Onnea tuottava katse
Miguel de Unamuno: Rakkauden yllättämä
Mika Waltari: Puhtain nuoruus
Stefan Zweig: Tuska

Valitsin tämän kirjan luettavakseni, kun halusin lyhyesti tutustua Stefan Zweigin tuotantoon. Hänen viimeiseksi aakkosjärjestyksen perusteella sijoitettu novellinsa ”Tuska” onkin tästä novellikatraasta pisin, kokonaista 43 sivua. Minusta vähän vähempikin tuska olisi riittänyt, kun novellin loppuratkaisu vilkutti minulle silmää jo puolen välin paikkeilla. Ei tarinaa silti huonoksikaan voi sanoa.

Ajattelin jo lähtökohtaisesti, että taiteelliset rakkausnovellit käsittelisivät aika lailla tuskaisia aiheita, enkä väärin arvannutkaan. Etsimälläkään ei yhtäkään novelleista voi kutsua onnellisen rakkauden kuvaukseksi – ainakaan pelkästään. Useimmissa novelleisssa on kyse jonkinlaisesta yhteensopimattomuudesta lemmenparin välillä, toisinaan kertomus keskittyy tietyn rakastavaisten suhteeseen kehittyneen kriisin käsittelyyn, usein on kyse pettämisestä ja pettymisestä. Kaikista novelleista löytyy omat hyvät puolensa, joskin monessa on myös ennalta-arvattavuutta. Huumoria olisi minun mielestäni mahtunut joukkoon enemmän – tosin huumoria on monenlaista ja ehkäpä joku toinen pitää hupaisana sellaista, missä minä en mitään huvittavaa näe. Tietenkään novellit eivät tuntuneet erityisen uudenaikaisilta, mutta se nyt ei ole mikään ihmeempi rasite. Sitä paitsi tykkäsin kovasti parista vanhempaan aikaan sijoittuvasta tarinasta.

H. E. Batesin kuuluisin kirjallinen teos lienee ”Oi ihana toukokuu” jatko-osineen. Ne tarinat tunnen vain sivumennen vilkuiltujen tv-sarjojen osalta, mutta tämän kirjan ensimmäisenä oleva novelli ”Kimono” on kyynisellä tavalla hauskakin, osaksi aidon tuntuinen rakkauskertomus Lontooseen työhaastatteluun lähtevästä miehestä. Mies eksyy reitiltään ja ajautuu pientä tee- ja makeispuotia pitävän rouvan ja etenkin hänen lumoavan tyttärensä pauloihin. Novellille myönnän katselmuksessani pronssisijan.

Hopeasijalle näitten novellien joukosta nostaisin Erskine Caldwellin pienen novellin ”Lämmin virta”. Kerronta lähenee jo uudenaikaista tyyliä ja tuo mieleeni Hemingwayn. Tässä novellista löytyikin yllättäen toinen aito syvän rakkauden kuvaus.

Ykkössijan maailmankirjallisuudesta poimittujen rakkausnovellien valikoimassa saa minun lukemiseni perusteella suomalaisen Arvid Järnefeltin lyhyt, mutta todella paljon kertova ja äärimmäisen todentuntuinen novelli ”Hän ja minä”. Tätä lukiessani aivan hurmioiduin. Tulin siihen päätelmään, että ehkä juuri tämänkaltainen maaseutukuvaus on (tai on ainakin ollut) suomalaisen kirjallisuuden tärkein annettava lisä maailmankirjallisuuteen. Miten onnistuneesti kirjailija kuvaakaan koulutetun ja järkevän tilanomistajan ajatuksia, jotka alkavat pyörähdellä maatilatalouden lisäksi nuoren torpanemännän ympärillä. Novelli keskittyy ennen muuta kertojaminän pohdintaan siitä, saako hän rakkauteensa vastakaikua.

Kirjassa on 227 sivua ja luin sitä sanotaan vaikka neljä päivää.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Isaac Asimov: Robotit


Isaac Asimov (1920 – 1992) syntyi Neuvosto-Venäjällä, josta muutti vanhempiensa mukana jo vuonna 1923 Yhdysvaltoihin. Hän opiskeli kemiaa, mutta tuli kuuluisaksi scifi-kirjoittajana. Luin hänen novelleistaan kootun teoksen Robotit (The Complete Robots), joka on julkaistu vuonna 1982. Kokoelma sisältää scifi-tarinoita vuosilta 1941 – 1976. Kirjan suomensi Matti Kannosto ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1985.

Heti kärkeen sanon, että lukukokemukseni scifialueelta olisi jäänyt kulmakiveä vaille, ellen olisi tutustunut Asimovin tuotantoon. Suosittelen tätä kirjaa kaikille scifistä kiinnostuneille! Kirjan takakansitekstissä puhutaan satiireista, mutta lukemani perusteella Asimovin satiiri, jos se ylipäätään sitä on, toimii lempeän sadunomaisen kertomuksen tavoin. Robotit ja muut kuvatut mekaaniset laitteet muodostavat peilin ihmisen käyttäytymiselle. Mielestäni se peili ei heijasta mitenkään erityisen järkyttävää tai pelottavaa ja vastenmielistä kuvaa vaan ihminen näyttäytyy Asimovin tarinoissa lähinnä itseensä keskittyvänä höpsönä. Joiltain osin kuvaus on vanhahtavaa ja minua se viehättää suuresti. En tosin toivo kylmän sodan paluuta, enkä piipun polttamisen renessanssia, mutta näitten tarinoitten henkinen säädyllisyys ihastuttaa minua. Siinä on vanhan, hyvän ajan (kertomusten) meininkiä, jota ikävöin.

Tarinoiden robotit ovat yleensä puhuvia ja ihmistä puhtoisempia. Asimovin kehittämät robotiikan kolme pääsääntöä esitellään samanmuotoisena luettelona useammassa novellissa. Ne muodostavat tarinoitten kuvaaman ihmisen ja robotin välisen pelin säännöt. Koska sääntöjä on vain kolme ja ne ovat varsin selkeitä, pysyy minunlaisenikin lukija vaikeuksitta mukana esilleasetettuja ongelmia ratkottaessa. Roboteille tällainen kolmen säännön noudattaminen ei useimmiten aiheuta hankaluuksia. Sen sijaan ihmisen mukanaolo lisää kuvioihin odottamattomuutta, joka asettaa toisinaan robotitkin tiukan paikan eteen.

Pidän novelleista, joissa kuvataan lasten ja robottien kohtaamisia. Myös naishahmot robottien seurassa vaikuttavat hienosti kuvatuilta. Eräs Asimovin tarinoitten sankareista on Susan Calvin, robopsykologi, ihminen, joka on erikoistunut robottien psykologiaan. Hän on läsnä eri tavoin viidessä kirjan yhdestätoista novellista. Mukana on myös toinen Asimovin tunnetuista hahmoista – tai oikeastaan parivaljakko – etsivä Elijah Baley ja hänen ”peilinään” humanoidirobotti R. Daneel Olivaw. Yhdessä he ratkaisevat hankalan tekijänoikeusriidan kuin jonkinlaiset avaruusajan columbot. Novelli ”Peilikuva” (Mirror Image) on kokoelman parhaita.

Toinen huipputarina on sijoitettu kokoelman viimeiseksi, mikä on mielestäni erittäin tyylikästä. ”Kaksisataavuotias ihminen” (The Bicentennial Man) on tullut minulle tutuksi pitkänä elokuvana ”Robotin elämää”, jonka olen katsellut jo pariin kertaan. Netistä löytämieni tietojen mukaan elokuvaa pidetään kovin sentimentaalisena, joten ehkäpä minäkin sitten olen sellainen, kun minua elokuva miellyttää aivan tavattomasti. Itse novellille myönnettiin scifi-kirjallisuuden Hugo-palkinto pitkien novellien sarjassa vuonna 1976. Täytyy sanoa, että kun elokuva on niin tuoreessa muistissa ja minusta niin koskettava, oli vähän hankala lukea tätä novellia, jossa käydään Andrew-robotin elämä läpi aika kursorisesti. Lisäksi rakkaus-teema, joka valloittaa koko elokuvan, puuttuu novellista. Tärkeämmälle sijalle nousee kysymys ihmisyyden rajoista, voiko robotista tulla ihminen?

Kirjassa on 277 sivua. Lukemisen liikkeellelähtö kesti kovin pitkään. Toinenkin lainakuukausi menee loppuun tiistaina. Varsinainen lukeminen kesti neljä päivää. Nyt kun olen saanut ne muutamat harvat työntapaiset tehtävät hoidettua, luulisin voivani paremmin keskittyä lukemiseen.