Mies, nainen ja rakkaus – Maailmankirjallisuudesta valikoituja rakkausnovelleja

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki toimittivat vuonna 1947 kirjaksi joukon maailmankirjallisuudesta valikoimiaan rakkausnovelleja. Kirjasta löytää seuraavat novellit:

H. E. Bates: Kimono

Hjalmar Bergman: Kaksi nuorta ja yksi vanhus

Erskine Caldwell: Lämmin virta

Charles Dickens: Kellonsoittaja

Anatole France: Hyvin opittu läksy

Aldous Huxley: Ihmeellinen hymy

Maria Jotuni: Oliivia

Arvid Järnefelt: Hän ja minä

Aino Kallas: Häät

Pär Lagerkvist: Hissi joka vajosi helvettiin

Guy de Maupassant: Oljenpunojatar

Aksel Sandemose: Tulipunainen tukka

Runar Schildt: Mies ja hevonen

Rabindranath Tagore: Onnea tuottava katse

Miguel de Unamuno: Rakkauden yllättämä

Mika Waltari: Puhtain nuoruus

Stefan Zweig: Tuska

Valitsin tämän kirjan luettavakseni, kun halusin lyhyesti tutustua Stefan Zweigin tuotantoon. Hänen viimeiseksi aakkosjärjestyksen perusteella sijoitettu novellinsa ”Tuska” onkin tästä novellikatraasta pisin, kokonaista 43 sivua. Minusta vähän vähempikin tuska olisi riittänyt, kun novellin loppuratkaisu vilkutti minulle silmää jo puolen välin paikkeilla. Ei tarinaa silti huonoksikaan voi sanoa.

Ajattelin jo lähtökohtaisesti, että taiteelliset rakkausnovellit käsittelisivät aika lailla tuskaisia aiheita, enkä väärin arvannutkaan. Etsimälläkään ei yhtäkään novelleista voi kutsua onnellisen rakkauden kuvaukseksi – ainakaan pelkästään. Useimmissa novelleisssa on kyse jonkinlaisesta yhteensopimattomuudesta lemmenparin välillä, toisinaan kertomus keskittyy tietyn rakastavaisten suhteeseen kehittyneen kriisin käsittelyyn, usein on kyse pettämisestä ja pettymisestä. Kaikista novelleista löytyy omat hyvät puolensa, joskin monessa on myös ennalta-arvattavuutta. Huumoria olisi minun mielestäni mahtunut joukkoon enemmän – tosin huumoria on monenlaista ja ehkäpä joku toinen pitää hupaisana sellaista, missä minä en mitään huvittavaa näe. Tietenkään novellit eivät tuntuneet erityisen uudenaikaisilta, mutta se nyt ei ole mikään ihmeempi rasite. Sitä paitsi tykkäsin kovasti parista vanhempaan aikaan sijoittuvasta tarinasta.

H. E. Batesin kuuluisin kirjallinen teos lienee ”Oi ihana toukokuu” jatko-osineen. Ne tarinat tunnen vain sivumennen vilkuiltujen tv-sarjojen osalta, mutta tämän kirjan ensimmäisenä oleva novelli ”Kimono” on kyynisellä tavalla hauskakin, osaksi aidon tuntuinen rakkauskertomus Lontooseen työhaastatteluun lähtevästä miehestä. Mies eksyy reitiltään ja ajautuu pientä tee- ja makeispuotia pitävän rouvan ja etenkin hänen lumoavan tyttärensä pauloihin. Novellille myönnän katselmuksessani pronssisijan.

Hopeasijalle näitten novellien joukosta nostaisin Erskine Caldwellin pienen novellin ”Lämmin virta”. Kerronta lähenee jo uudenaikaista tyyliä ja tuo mieleeni Hemingwayn. Tässä novellista löytyikin yllättäen toinen aito syvän rakkauden kuvaus.

Ykkössijan maailmankirjallisuudesta poimittujen rakkausnovellien valikoimassa saa minun lukemiseni perusteella suomalaisen Arvid Järnefeltin lyhyt, mutta todella paljon kertova ja äärimmäisen todentuntuinen novelli ”Hän ja minä”. Tätä lukiessani aivan hurmioiduin. Tulin siihen päätelmään, että ehkä juuri tämänkaltainen maaseutukuvaus on (tai on ainakin ollut) suomalaisen kirjallisuuden tärkein annettava lisä maailmankirjallisuuteen. Miten onnistuneesti kirjailija kuvaakaan koulutetun ja järkevän tilanomistajan ajatuksia, jotka alkavat pyörähdellä maatilatalouden lisäksi nuoren torpanemännän ympärillä. Novelli keskittyy ennen muuta kertojaminän pohdintaan siitä, saako hän rakkauteensa vastakaikua.

Kirjassa on 227 sivua ja luin sitä sanotaan vaikka neljä päivää.