Leo Tolstoi: Polikuška

Suuren venäläisen kirjailijan ja ajattelijan Leo Tolstoin (1828 - 1910) lyhyt tarina Polikuška lienee ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1863. Kirjan suomensi Juhani Konkka ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1957. Tosin lukemani versio kuuluu kielentarkastuksen läpäisemään toiseen painokseen vuodelta 1980.

Kirjan takakannessa kerrotaan Tolstoin kuulleen tarinan Brysselissä eräältä venäläiseltä aatelisrouvalta. Polikei Iljitš, hellittelynimeltään Polikuška, on kartanon vähäpätöinen, mutta kiistelty työmies, joka oppimattomana hoitaa konitohtorin tehtäviä. Asuntonaan väentuvan nurkkaus Polikei elättää vaimoaan Akulinaa ja lapsikatrastaan puoskaroimalla vaivaisia hevosparkoja itse umpimähkäisesti keksimillään hoidoilla. Polikei on taipuvainen kajoamaan toisen omaisuuteen. Tästä heikkoudesta miekkosen parantaakseen asettaa kartanonrouva hänet suorittamaan tehtävää, joka kenen tahansa silmin tarkasteltuna on Polikeille ylimitoitettu. Kartanonrouva on asemassa, jossa hänen sanansa on laki, ellei peräti Jumalan sana. Tällä kertaa rouvan hyvä tarkoitus menee hänen realiteetintajunsa edelle aiheuttaen tuhoa ja murhetta.

Tolstoin kuvaus maalla asuvien työläisten ja talonpoikien elämästä kartanon alamaisina antaa varmaankin hyvän kuvan siitä epäinhimillisestä asemasta, jossa köyhä kansa joutui elämäänsä viettämään. Tolstoin kerronta taas onnistuu mainiosti kuvaamaan sitä monimutkaista prosessia, jonka lävitse päätökset ihmisten välisessä kanssakäymisessä syntyvät. Varsinkin kylän miesten kokous kartanon edustalla asiainkäsittelyn ja sosiaalisten suhteiden osalta tuo mieleen kotoisten taloyhtiöitten yhtiökokoukset tai tiekokoukset, joissa jokainen yrittää parhaansa mukaan vierittää epämieluisaa maksumiehen paikkaa jollekulle toiselle. Polikuška on pieni kertomus, joka laajenee kuvaukseksi kartanon mailla asuvan väen elämäntilanteesta: köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja niitten synnyttämästä kurjuudesta, keskinäisestä kilpailusta ja epätoivosta.

– Hyvä, lähetä vain, sanoi kylänvanhin, nousi ja kiipesi uunille. – Mitä rahoista! Rahat ovat tomua.

– Kunpa olisikin rahaa, ei tarvitsisi ketään säälitellä, virkkoi kauppiaan työmies kohottaen päätään.

– Raha, raha! Se saa aikaan paljon pahaa, Dutlov vastasi. – Ei mikään aiheuta tässä maailmassa niin paljon syntiä kuin raha, niin sanotaan jo pyhässä kirjassakin.

Tässä kirjassa on 117 sivua ja luin sen päivässä.