Isaac Asimov: Robotit

Isaac Asimov (1920 – 1992) syntyi Neuvosto-Venäjällä, josta muutti vanhempiensa mukana jo vuonna 1923 Yhdysvaltoihin. Hän opiskeli kemiaa, mutta tuli kuuluisaksi scifi-kirjoittajana. Luin hänen novelleistaan kootun teoksen Robotit (The Complete Robots), joka on julkaistu vuonna 1982. Kokoelma sisältää scifi-tarinoita vuosilta 1941 – 1976. Kirjan suomensi Matti Kannosto ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1985.

Heti kärkeen sanon, että lukukokemukseni scifialueelta olisi jäänyt kulmakiveä vaille, ellen olisi tutustunut Asimovin tuotantoon. Suosittelen tätä kirjaa kaikille scifistä kiinnostuneille! Kirjan takakansitekstissä puhutaan satiireista, mutta lukemani perusteella Asimovin satiiri, jos se ylipäätään sitä on, toimii lempeän sadunomaisen kertomuksen tavoin. Robotit ja muut kuvatut mekaaniset laitteet muodostavat peilin ihmisen käyttäytymiselle. Mielestäni se peili ei heijasta mitenkään erityisen järkyttävää tai pelottavaa ja vastenmielistä kuvaa vaan ihminen näyttäytyy Asimovin tarinoissa lähinnä itseensä keskittyvänä höpsönä. Joiltain osin kuvaus on vanhahtavaa ja minua se viehättää suuresti. En tosin toivo kylmän sodan paluuta, enkä piipun polttamisen renessanssia, mutta näitten tarinoitten henkinen säädyllisyys ihastuttaa minua. Siinä on vanhan, hyvän ajan (kertomusten) meininkiä, jota ikävöin.

Tarinoiden robotit ovat yleensä puhuvia ja ihmistä puhtoisempia. Asimovin kehittämät robotiikan kolme pääsääntöä esitellään samanmuotoisena luettelona useammassa novellissa. Ne muodostavat tarinoitten kuvaaman ihmisen ja robotin välisen pelin säännöt. Koska sääntöjä on vain kolme ja ne ovat varsin selkeitä, pysyy minunlaisenikin lukija vaikeuksitta mukana esilleasetettuja ongelmia ratkottaessa. Roboteille tällainen kolmen säännön noudattaminen ei useimmiten aiheuta hankaluuksia. Sen sijaan ihmisen mukanaolo lisää kuvioihin odottamattomuutta, joka asettaa toisinaan robotitkin tiukan paikan eteen.

Pidän novelleista, joissa kuvataan lasten ja robottien kohtaamisia. Myös naishahmot robottien seurassa vaikuttavat hienosti kuvatuilta. Eräs Asimovin tarinoitten sankareista on Susan Calvin, robopsykologi, ihminen, joka on erikoistunut robottien psykologiaan. Hän on läsnä eri tavoin viidessä kirjan yhdestätoista novellista. Mukana on myös toinen Asimovin tunnetuista hahmoista – tai oikeastaan parivaljakko – etsivä Elijah Baley ja hänen ”peilinään” humanoidirobotti R. Daneel Olivaw. Yhdessä he ratkaisevat hankalan tekijänoikeusriidan kuin jonkinlaiset avaruusajan columbot. Novelli ”Peilikuva” (Mirror Image) on kokoelman parhaita.

Toinen huipputarina on sijoitettu kokoelman viimeiseksi, mikä on mielestäni erittäin tyylikästä. ”Kaksisataavuotias ihminen” (The Bicentennial Man) on tullut minulle tutuksi pitkänä elokuvana ”Robotin elämää”, jonka olen katsellut jo pariin kertaan. Netistä löytämieni tietojen mukaan elokuvaa pidetään kovin sentimentaalisena, joten ehkäpä minäkin sitten olen sellainen, kun minua elokuva miellyttää aivan tavattomasti. Itse novellille myönnettiin scifi-kirjallisuuden Hugo-palkinto pitkien novellien sarjassa vuonna 1976. Täytyy sanoa, että kun elokuva on niin tuoreessa muistissa ja minusta niin koskettava, oli vähän hankala lukea tätä novellia, jossa käydään Andrew-robotin elämä läpi aika kursorisesti. Lisäksi rakkaus-teema, joka valloittaa koko elokuvan, puuttuu novellista. Tärkeämmälle sijalle nousee kysymys ihmisyyden rajoista, voiko robotista tulla ihminen?

Kirjassa on 277 sivua. Lukemisen liikkeellelähtö kesti kovin pitkään. Toinenkin lainakuukausi menee loppuun tiistaina. Varsinainen lukeminen kesti neljä päivää. Nyt kun olen saanut ne muutamat harvat työntapaiset tehtävät hoidettua, luulisin voivani paremmin keskittyä lukemiseen.