Amerikkalainen Edgar Allan Poe (1809 –
1849) kirjoitti proosaa ja lyriikkaa. Luin Kirjallisuutta
kouluille -sarjaan kuuluvan vuonna 1970 julkaistun teoksen, joka sisältää hänen
tunnetuimman runonsa ja viisi novellia. Kaikki noudattavat
romanttisen tyylisuunnan piirteitä, ainakin minun mielestäni.
Novellit suomensi Yrjö Kivimies, paitsi novellin Kurimus,
jonka suomensi Eero Ahmavaara. Kirjan alusta löytyvät V.
A. Koskenniemen Alkusanat, joissa hän kuvailee Poen elämää ja
hänen kirjoittamisensa tyyliä sekä esikuvia (mm. E. T. A.
Hoffmann) ja vaikutusta (etenkin Charles Baudelaire). Koskenniemen
runollinen kuvailu Poen keskeisestä lahjasta ja kertomusten aiheista
ylittää kertakaikkisesti sen mihin minä pystyisin, joten lainaan
siitä tähän pienen katkelman:
… hän esittää pettämättömän
taitavasti kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja
mielentiloja, oopiumihumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, jonka
kiihottuneet, sairaat aivot voivat kuvitella ja joka Poella muodostaa
eräänlaisen todellisuuden symbolisen peilikuvan.
Koskenniemi viittaa myös Poen taitoon
rakentaa tarinoihinsa loogisesti avautuva arvoitus.
Korppi (The Raven,
vuodelta 1845). Runo kertoo miehestä, joka on jäänyt leskeksi ja
kaipaa vaimoaan Lenorea. On synkkä ja tuulinen yö. Ovelta kuuluva
koputus saa miehen havahtumaan, mutta oven takana pimeässä ei näy
ketään. Sisään lennähtää korppi, jonka kanssa miehelle
sukeutuu keskustelu. Korpin yksitotisen tylyt vastaukset lyövät
leskimiestä yksinäisyyden lekalla. Suomentaja Niilo Idman
onnistuu suomennoksessaan ylistettävällä tavalla. Säkeitten
väliin rakennetut riimit soivat sulokkaasti ja klassinen trokee
hoitaa loput.
Kultakuoriainen
(The Gold-Bug, 1843). Kirjan pisin novelli sijoittuu
Charlestonin lähelle, South Carolinaan. Erakkomainen, köyhtynyt
mies löytää kuoriaisen, jonka kitiinikuori on kullanhohtoinen.
Seuraa erikoinen seikkailu, joka tuntuu enteilevän
salapoliisikirjallisuuden mysteerinratkaisuja.
William Wilson (1839).
Kirjailijan kanssa samana päivänä syntynyt kertoja kuvailee
elämäänsä englantilaisissa varakkaan väen sisäoppilaitoksissa.
Erityinen huomio keskittyy kertojan kanssa samannimiseen ja -ikäiseen
hahmoon, joka aloitti koulunsa samana päivänä, muistuttaa häntä
ulkonaisesti ja matkii kertojan puhetyyliä ja käyttäytymistapaa
korjaillen hänen käytöstään moraalisemmaksi. Sanonko että
doppelgänger-tarina.
Kuilu ja heiluri (The Pit and
the Pendulum, 1842). Inkvisiittion käsistä ei noin vain
livahdeta. Baudelairen viljelemä sana ”kuilu” on tässä Poen
novellissa kahdessakin merkityksessä, se on tietoisuuden sammumisen
hämärä kohde ja toisaalta osa kidutuskammiota. Heiluri on varmaan
peräisin James Bond-tarinoista. Tai Indiana Jonesista. Muah-muah...
Tohtori Tarrin ja professori
Fetherin menetelmä, (The System of Doctor Tarr and Professor
Fether, 1845). Mielisairaanhoidon maailmoissa piipahtava novelli,
jossa on kafkamainen tunnelma, joskin tapahtumille tarjotaan
jonkinmoinen loogillinen selitys.
Kurimus (A Descent into the
Maelström, 1841). Pohjanmeren kurimuspyörre vie nieluunsa kolme
Lofoottien kelpo kalastajaveljestä, joista yksi palaa kertomaan
näkemästään, mutta uskookohan kukaan?
Novelleissa seikkaillaan ympäri
Eurooppaa ja Pohjois-Amerikassa. Nämä novellit ovat lähinnä
mielenkiintoista luettavaa, koska niillä on ollut aikanaan oma
annettavansa maailmankirjallisuudelle. Lukeminen kesti ehkä muutaman
päivän, mutta monta päivää sain houkutella itseäni kirjan
ääreen. Sivuja ei ole kuin 169, mikä riemulla todettakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti