sunnuntai 25. elokuuta 2019

Edgar Allan Poe: Novelleja

Amerikkalainen Edgar Allan Poe (1809 – 1849) kirjoitti proosaa ja lyriikkaa. Luin Kirjallisuutta kouluille -sarjaan kuuluvan vuonna 1970 julkaistun teoksen, joka sisältää hänen tunnetuimman runonsa ja viisi novellia. Kaikki noudattavat romanttisen tyylisuunnan piirteitä, ainakin minun mielestäni. Novellit suomensi Yrjö Kivimies, paitsi novellin Kurimus, jonka suomensi Eero Ahmavaara. Kirjan alusta löytyvät V. A. Koskenniemen Alkusanat, joissa hän kuvailee Poen elämää ja hänen kirjoittamisensa tyyliä sekä esikuvia (mm. E. T. A. Hoffmann) ja vaikutusta (etenkin Charles Baudelaire). Koskenniemen runollinen kuvailu Poen keskeisestä lahjasta ja kertomusten aiheista ylittää kertakaikkisesti sen mihin minä pystyisin, joten lainaan siitä tähän pienen katkelman:

… hän esittää pettämättömän taitavasti kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, oopiumihumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, jonka kiihottuneet, sairaat aivot voivat kuvitella ja joka Poella muodostaa eräänlaisen todellisuuden symbolisen peilikuvan.

Koskenniemi viittaa myös Poen taitoon rakentaa tarinoihinsa loogisesti avautuva arvoitus.

Korppi (The Raven, vuodelta 1845). Runo kertoo miehestä, joka on jäänyt leskeksi ja kaipaa vaimoaan Lenorea. On synkkä ja tuulinen yö. Ovelta kuuluva koputus saa miehen havahtumaan, mutta oven takana pimeässä ei näy ketään. Sisään lennähtää korppi, jonka kanssa miehelle sukeutuu keskustelu. Korpin yksitotisen tylyt vastaukset lyövät leskimiestä yksinäisyyden lekalla. Suomentaja Niilo Idman onnistuu suomennoksessaan ylistettävällä tavalla. Säkeitten väliin rakennetut riimit soivat sulokkaasti ja klassinen trokee hoitaa loput.
Kultakuoriainen (The Gold-Bug, 1843). Kirjan pisin novelli sijoittuu Charlestonin lähelle, South Carolinaan. Erakkomainen, köyhtynyt mies löytää kuoriaisen, jonka kitiinikuori on kullanhohtoinen. Seuraa erikoinen seikkailu, joka tuntuu enteilevän salapoliisikirjallisuuden mysteerinratkaisuja.
William Wilson (1839). Kirjailijan kanssa samana päivänä syntynyt kertoja kuvailee elämäänsä englantilaisissa varakkaan väen sisäoppilaitoksissa. Erityinen huomio keskittyy kertojan kanssa samannimiseen ja -ikäiseen hahmoon, joka aloitti koulunsa samana päivänä, muistuttaa häntä ulkonaisesti ja matkii kertojan puhetyyliä ja käyttäytymistapaa korjaillen hänen käytöstään moraalisemmaksi. Sanonko että doppelgänger-tarina.
Kuilu ja heiluri (The Pit and the Pendulum, 1842). Inkvisiittion käsistä ei noin vain livahdeta. Baudelairen viljelemä sana ”kuilu” on tässä Poen novellissa kahdessakin merkityksessä, se on tietoisuuden sammumisen hämärä kohde ja toisaalta osa kidutuskammiota. Heiluri on varmaan peräisin James Bond-tarinoista. Tai Indiana Jonesista. Muah-muah...
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä, (The System of Doctor Tarr and Professor Fether, 1845). Mielisairaanhoidon maailmoissa piipahtava novelli, jossa on kafkamainen tunnelma, joskin tapahtumille tarjotaan jonkinmoinen loogillinen selitys.
Kurimus (A Descent into the Maelström, 1841). Pohjanmeren kurimuspyörre vie nieluunsa kolme Lofoottien kelpo kalastajaveljestä, joista yksi palaa kertomaan näkemästään, mutta uskookohan kukaan?

Novelleissa seikkaillaan ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikassa. Nämä novellit ovat lähinnä mielenkiintoista luettavaa, koska niillä on ollut aikanaan oma annettavansa maailmankirjallisuudelle. Lukeminen kesti ehkä muutaman päivän, mutta monta päivää sain houkutella itseäni kirjan ääreen. Sivuja ei ole kuin 169, mikä riemulla todettakoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti