Charles Baudelaire (1821 – 1867)
sepitti vuosina 1855 – 1867 aikakauslehdissä julkaistuja
proosarunoja, jotka sitten julkaistiin yhtenä kirjana vuonna
1869 nimellä Petits Poèmes en Prose. Runoilija itse oli
kutsunut kirjeissään teostaan nimellä Le Spleen de Paris.
Vuonna 2000 ilmestyi teos Kolme ranskalaista klassikkoa, jonka
aloittavan Baudelairen proosateoksen suomensivat vuonna 1963 Väinö
Kirstinä ja Eila Kostamo nimellä Pariisin ikävä.
Mukana on myös Väinö Kirstinän laatima jälkilause Baudelairen
proosarunous.
Baudelairen Pariisin ikävän runot
ovat siis proosarunoja. Yhtä hyvin voisi mielestäni puhua
runollisesta lyhytproosasta. Asiaa on ihmetelty virkistävän
hauskalla tavalla Morren blogissa. Olen pääosin samaa mieltä
siellä esitetyn kanssa. Väinö Kirstinän mukaan Baudelairen
proosarunoissa on runollisuutta sekä rakenteessa että
soinnillisuudessa.
Koska en tiedä, miksi Pariisin
ikävästä on tullut niin suosittu teos, voin esittää vain
aloittelijan arvauksia asiasta. Runomitan täydellisesti teoksessaan
Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat, hallitseva
Baudelaire heittää tässä mielestäni runon rakennetta kiveävän
jokivallin pois ja antaa runon virrata vapaammin, välillä tosiaan
ajatuksenjuoksua muistuttavalla tavalla. Tämä on saatettu nähdä
helpotuksena runonsepittäjien keskuudessa. Riimit ja runoraamit on
pian käytetty, kun satoja vuosia on runoa väännetty.
Toisaalta monessa kohdin hän
Baudelaire vain kertoo tarinoita, joissa saattaa olla fantastisia
yksityiskohtia tai villejä ajatuskuvioita. Runot käsittelevät
ihmisenä elämisen raskautta, joka välillä lietsoo taiteilijan
mielen liekkeihin ja toisinaan saa hänet tuijottamaan kuiluihin
(hautaan). Runoilija on näkijä, joka katselee myötätuntoisin
silmin yhteiskunnan heikompiosaisia, kuten köyhiä, vanhuksia,
naisia. Myös eläimet saavat runoilijalta myötätuntoa, viimeinen
runo on nimeltään Kunnon koirat. Koirien joukossakin eniten
sympatiaa kettävät kulkukoirat.
Takannen mukaan Baudelairen runoissa
soi suurkaupungin sävel. Jonkin verran käväistään kyllä
muuallakin, runossa Any where out of the World piipahdetaan
lyhykäisesti Torniossa (Tornéo). Se mainitaan paettaessa kohti
Kuoleman kaltaisia maita. Ilmeisesti Baudelaire ei ollut
kuullut Siilinjärvestä? Laitan tähän pienen näytteen runojen
kielestä ja asiain käsittelytavasta. Baudelaire tunnetaan
tyyliniekkana ja siitä esimerkkinä katkelma proosarunosta Antelias
peluri. Runoilija lähtee ohikulkevan Olennon
peljhelevettiin maan alle ja pelaa siellä panoksena sielunsa:
Sielu on niin tuntumaton, usein niin
hyödytön ja toisinaan niin harmillinen kapine, etten kokenut tästä
menetyksestä edes sen vertaa mielenliikutusta kuin jos olisin
kävelyretkellä hukannut käyntikortin.
Välillä runoilija on niin pettynyt
elämään, ettei se pettymys enää edes tunnu missään, mutta
toisinaan hän ylistää naisten kauneutta tai pilvien kulkua tai
liikuttuu kanssakulkijain kärsimyksistä. Enimmäkseen vallalla on
jonkinsortin Pariisin ikävä – ellei peräti ikävystyminen,
kuten proosarunossa Rakastajattarien muotokuvat. Neljä
mieshenkilöä jakaa mielipiteitään naisista. Pettymykset
huuhdellaan alas tuttuun tapaan:
Sitten pyydettiin lisää pulloja,
jotta tapettaisiin Aikaa, jossa henki on niin lujassa, ja jotta
saataisiin kiitämään Elämä, joka virtaa niin vitkaan.
Pariisin ikävässä on selityksineen
132 sivua. Luin sitä noin viikon.
Väinö Kirstinä (1936 –
2007) kirjoitti siis jälkilauseen Baudelairen proosarunous
suomentamaansa Pariisin ikävään. Hän kertoo monenmoista
kokoelman synnystä. Puutun tässä siihen, mikä vajaan
kahdenkymmenen sivun jälkilauseessa minun huomiotani herätti.
Ensinnäkin proosarunoissa Kirstinä
kertoo Baudelairen tavoitelleen musikaalista proosaa, joka soisi
ilman riimejä ja rytmiikkaa. Muut tavoitteet ovat minun
kielikorvalleni sen verran vierasta kieltä, että sivuutan ne siinä
missä tavoiteltu soinnillisuus sivuuttaa minut.
Sen sijaan että Baudelaire olisi
vastustanut mitallisen runouden sääntöjä, hän lausui ystävälleen
sonetista sen lainomaisen muodon pakottavan mielikuvan kumpuamaan
esiin intensiivisemmin. Haluan tulkita tämän samaan tapaan kuin
joskus esittämässäni runoteoriassa, jossa väitin runoilijan
joutuvan ilmaisemaan itseään suoremmin mitallisessa runossa kuin
vapaamittaisessa esityksessä. Mitallinen runo on mielestäni
runoilijalle kuin vieras kieli, jonka hän kyllä hallitsee, mutta
jonka vivahteitten suojiin hän ei pääse yhtä sukkelaan piiloon
kuin äidinkielensä pusikoihin. Mitallinen runo ”paljastaa”
runoilijan sanomaan, mitä runoilija tarkoittaa.
Toiseksi minun huomiotani kiinnitti
Kirstinän poimima hieno lainaus Baudelairen omasta esseestä:
”koska kaikilla vuosisadoilla ja
kaikilla kansoilla on ollut oma kauneutensa, meillä on
väistämättömästi omamme.”
Tässä on kyse siis
taide-estetiikasta, siitä mitä on kauneus. Kreivi Leo
Tolstoi yritti sittemmin saada selvää siitä, mikä on
länsimaisen, hänen mielestään ”huonon taiteen” määritelmä
kauneudesta, jota nämä taiteet palvovat (sen sijaan että
taiteilijat taiteellaan ylistäisivät Jumalaa). Baudelaire jakaa
esseessään kauneuden kahteen tekijään:
1) ikuiseen, muuttumattomaan
alkutekijään, jota on vaikea määritellä ja
2) suhteelliseen ja olosuhteista
riippuvaan alkutekijään, kuten aikakausi, muoti ja ympäristö.
Avasin jotain mehevää jutunjuurta
tavoitellen Tolstoin teoksen Mitä on taide? ja kuinka
ollakaan satuin juuri sivuille, jossa Tolstoi näitä Baudelairen
proosarunoja ihmettelee. Hän toteaa, että Baudelairen mitallisesta
lyriikasta saa kyllä ajan ja vaivan kanssa selvää, mutta mitään
hänen mieleistään sanomaa sieltä ei ilmoille käkeä. Tolstoi
esittelee esimerkkeinä muutamia Baudelairen runoja, mm. Pariisin
ikävän aloittavan proosarunon Muukalainen, jossa mieshenkilö
tunnustaa rakastavansa vain pilviä, ihmeellisiä pilviä. Pilvet
oikeesti ovatkin kauniita ja uskon tämän runon kostuttaneen
muutakin kuin posket monilta runollisilta sieluilta. Tolstoi ei
kumminkaan lämpene ajatukselle. Minusta Tolstoi etsii kauneudelle
jotain niin teräskuulamaista määritelmää, ettei sellaista voi
löytää. Kauneus koostuu kuten Baudelaire minusta ihan oikein
määrittelee, vähintäänkin noista kahdesta tekijästä –
katsojan silmää unohtamatta. Tolstoi taas saattaa unohtaa, että
jos pitäisi määritellä Jumala, eivät ihmisen kyvyt mitenkään
siihen voisi riittää ja silti sitäkin monet ovat jo usejamman
vuojen yrittäneet.
Sitten olisi ollut vielä Baudelairen
suhteesta luontoon Schillerin runoestetiikan puitteissa (eräitä
vastaväitteitä ja muuan huomio), mutta olihan tätä jo tässäkin.
Arvaa vaan, oliko upeaa olla kuulemassa Nylenin viimeisiä suomennoksia, niitä jotka ovat tähän päivään olleet kiellettyjä. Hän jopa luki ne vielä ranskaksi...finaalissa♥ Se on siinä Vakiopainejutussa...Muistan aina, että sinä pidät Baudelairesta, sillä toinen kuvani Pahan kukkiin oli sinulta luvalla♥
VastaaPoistaTunnen aitoa iloa siitä, että sain olla myötävaikuttamassa sinun kiinnostumiseesi Baudelairea kohtaan. En tiedä olenko itse niin innostunut hänen runoistaan, mutta ihan selvästi todella monet ovat. Tämäkin Spleen de Paris taitaa olla jonkinlainen kulttiteos joillekin runoilijoille. Hienoa, että Nylén pitää yllä elävää kiinnostusta Baudelaireen. Kuvaan olet luvan pyytänyt ja saanut luvan, olen iloinen, että olet sen kuvan blogiisi kelpuuttanut!
PoistaKiitokset kommentistasi!