Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti
vuonna 2017 julkaistun kirjan Elämää Pietarissa 1917 – 2017.
Kirjan alaotsikkona on Tanjan katu. Kirjassa kerrotaan
Pietarin keskustassa sijaitsevan Vasilin saaren ihmisten
elosta noin sadan vuoden ajalta, tsaarin vallan lopulta sosialistisen
kokeilun kautta Putinin päiviin. Haastatteluihin ja kirjallisiin
lähteisiin perustuvien arkisten kertomusten keskiössä on Toinen
linja -niminen katu, jonka varrella Leningradin piirityksen
aikaan (1941 – 1943) asui nuorenTanja Savitševan
perhe.
Minulle
syntyy lukijana tästä alaotsikon valinnasta kuva tuntemattomista
kaupunkilaisista, heistä,
jotka eivät selvinneet kertomaan tarinaansa itse, heistä, joita
historiankirjoista ei oikein löydä edes rivien välistä. Kniivilä
kertoo, että tosiasiassa Tanja Savitševa,
jolle hänen entisen asuintalonsa seinään on kiinnitetty
muistolaatta, oli jo neuvostoaikana surullisesta kohtalostaan
tunnettu ja hänen kotikadullaan pysähtyivät turistibussit. Tanjan
koruton päiväkirja kertoo hänen perheenjäsentensä kuolleen yksi
kerrallaan, kunnes jäljelle jäi yksin Tanja. Hänkin menehtyi jo
14-vuotiaana.
Kirjaansa
haastateltavaksi Kniivilä on löytänyt Tanjan entisen
luokkatoverin, joka kertoo hyvin uskottavia, arkisia muistoja
Tanjasta sekä omasta elämästään Vasilin saarella. Kniivilä on
tavannut myös Venäjän saksalaisiin kuuluvan naisen, jonka
vanhemmat vuonna 1937 on noudettu yöllä kotoa kuulusteluihin ja
sittemmin ammuttu. Vanhempien maine on myöhemmin palautettu, mutta
vaikeampi lienee ollut palauttaa hengissä selvinneitten saksalaisten
uskoa neuvostojärjestelmään.
Vaikka
näitten kertomusten kuvaamat tapahtumat ovat tulleet tutuiksi
tunnettujen henkilöitten kohtaloista, on tietenkin aina oma lukunsa
saada tietää niistä ihmisiltä, jotka ovat kaiken tämän itse
kokeneet. Ihmeellistä on myös se, miten ihmiset ovat kaikkea
kamalaa koettuaan kyenneet viettämään jokseenkin normaalia elämää.
Kirjassa käydään läpi Leningradin asumisoloja, auton hankkimista,
inflaatiota, television hankintaa, jne. Tietenkin poliittinen kehitys
vaikuttaa myös ihmisten arkeen, mutta aina niistä töyssyisistäkin
reiteistä monet selviävät. Tavallisen kansalaisen tasolla elämä
on ruuan hankkimista, koulunkäyntiä ja työn tekoa, lastenhoitoa,
asunnon valintaa ja naapureitten kanssa elämistä. Neuvostoajan
yhteisasunnot, kommunalkat, mainitaan usein.
Kniivilä
on toimittaja, kirjassa tämä näkyy helppolukuisuutena. On kuin
lukisi pitemmänpuoleista reportaasia asiapitoisesta
aikakauslehdestä. Teksti on palasteltu pieniin, kiinnostaviin osiin,
väliotsikotkin houkuttavat lukemaan. Kuvia kirjassa ei ole,
lopputekstissään Kniivilä kertoo kuvia löytyvän hänen
nettisivuiltaan, samoin kuin kirjassa esiintyvien henkilöitten
haastattelujen näytteitä.
Olen
lukenut Kniivilän kirjoista aikaisemmin Baltian venäläisistä
kertovan Neuvostomaan
lapset. Hyllyssä odottaa
vielä Putinin väkeä.
Ehkäpä sen aika vielä koittaa, seuraavaksi ajattelin kokeilla
jotain vallan muuta. Tässä kirjassa on 221 sivua. Hankin sen kuitin
mukaan Kuopion kauppahallista 17.7.2019. Luin sitä tässä jonkin
aikaa.
Mielenkiintoista! Sinä löydät aina valtavirrasta poikkeavaa luettavaa.
VastaaPoistaKniivilän kirjat ovat tainneet saada myönteistä huomiota muiltakin. Leena Donna Mobile on ainakin lukenut hänen kirjojaan. Ja Sheferijm Aino on lukenut juuri tämän noin vuosi sitten.
PoistaAloittelin jo vähän seuraavaa kirjaa, jonka ensimmäinen teksti taitaa olla tietynlaisen valtavirran alkulähteitä, nimittäin Baudelairen proosarunoteos Pariisin ikävä.