Menandros: Viisi komediaa

Antiikin kreikkalaiskirjailija Menandros (342 – 291 eaa.) kirjoitti toista sataa komediaa. Kaarle Hirvonen suomensi niistä viis – sikäli kuin niitten osia oli säilynyt – vuonna 1977 julkaistuun kirjaan Viisi komediaa. Alussa on Hirvosen kirjoittama kuvaus Menandroksen elämästä, hänen näytelmiensä katoamisesta ja onnellisesta uudelleen löytymisestä papyrukselle kirjoitettuina sekä tietenkin Menandroksen komedioista ja niitten merkityksestä. Kirjassa on Jorma Klemin hieno, oivaltava kuvitus.

Ärmätti. (Dyskolos. Kantaesitys 316 eaa.) Viisinäytöksinen komedia pienviljelijästä, joka on kyllästynyt ihmisiin ja ihmisistä hänen ympärillään eli riesoinaan. Ärmätti on parhaiten säilynyt Menandroksen näytelmistä, Hirvonen on merkinnyt suomennokseen puuttuvat kohdat, joihin on kyllä lukijan pähkäilemisen vähentämiseksi tarjottu toimivan tuntuiset täydennysehdotelmat. Niitä ei ole vetäisty hatusta, selvästikään. Suomennos on tehty runomittaan, Aristoteleen Runousopissaan suosittelema jambinen trimetri on ollut pohjana ja tarvittaessa sitä on venytetty pitemmäksi ja käytettynnä myös anapestia, ettäs sen tiedätte. Runomuodon varjopuolena sujuvuus tuppaa kärsimään. Juoni on selostettu jo selitteessä näytelmän alussa. Tämä on kuulemma ollut tapana antiikissa. Sitä edeltävissä esitystiedoissa kerrotaan näytelmälle Lenaia -juhlassa myönnetystä palkinnosta, myös pääosan esittäjän nimi mainitaan. Äreää, erakkomaista Ärmättiä, ärsytetään ja lopussa läksytetään. Näytelmän nimenä on ollut myös Ihmisvihaaja. Hirvonen arvelee lopun ylenpalttisen höykytyksen johtuvan näytelmäkilpailuun liittyneestä yleisönkosiskelusta. Myös Pentti Saarikoski suomensi Ärmätin viimeisen näytöksen. Sujuvuus on kieltämättä parempi. On Saarikoskellakin mitallisuutta tekstissään vaikka hän muuta väittääkin.

Samoksen nainen. (Samia) Tässäkin näytelmässä päädytään häihin (näytelmän toinen nimi on Avioliitto), joskin värikkään sanailun jälkeen. Ateenalaismiehellä on jalkavaimona samoslainen nainen, jolle syntyi lapsi. Ottopojan häitten valmistelun yhteydessä mies kuulee vahingossa, että lapsi, jota imetetään onkin hänen ottopoikansa siittämä. Kyse on eri lapsesta ja eri äidistä, mikä miehelle vasta viime hetkellä valkenee. Näytelmän juoni on kovin kapea, eivätkä tapahtumat vaikuta hauskoilta. Sitä paitsi tästä komediasta puuttuu aika paljon säkeitä tai säkeen osia (toistakymmentä peräkkäistä säettä sieltä täältä).

Kilpi. (Aspis) Sotaisa kehittelyjakso tempaa mukaansa, jopa Onnettaren esittämä prologi (1. kohtauksen jälkeen!) nostattaa tunnelmaa, vaikka se latistaakin sotaisan jännitteen. Traagillisen ensimmäisen kohtauksen jälkeen näytelmä näet kääntyy juonitteluhupailuksi, jossa orja järjestää asiat parhain päin. Kyse on pohjimmiltaan jälleen naimakaupoista, joista miehet sopivat enemmän tai vähemmän sujuvasti naisia kuulematta. Myös perimysoikeuteen liittyvä juridiikka näyttelee merkittävää osaa. Näytelmän kaksi viimeistä näytöstä ovat lähes täysin kadonneet, mutta asia tulee kyllä selväksi vähemmälläkin.

Keritty kaunotar. (Perikeiromene) Näytelmien muinaiskreikankieliset nimet eivät merkitse minulle mitään, mutta näyttävät hauskoilta, joten otan ne tähän mukaan. Koska tästäkin näytelmästä puuttuu melkoinen määrä tekstiä, on sen tapahtumia täytynyt valistunein arvailuin rekonstrueerata. Kaarle Hirvonen viittaa kerimisen suhteen siihen, miten sodassa vastustajan heilana toimineille naisille on käynyt. Näytelmän pääjuoni vaikuttaa kuitenkin olevan se, että vauvana heitteille jätetyt ja sittemmin erilleen joutuneet sisarukset kohtaavat toisensa ja ainakin poika ihastuu sisareensa. Sisarusten välinen sukurutsa oli kuulemma kammoksuttua helleenien kulttuurissa. Lopussa tapahtuu ajoissa tunnistaminen, kuinkas muuten.

Välitystuomio. (Epitrepontes) Tämä osoittautui sofistikoituneen arvioni mukaan kypsimmäksi näistä Menandroksen näytelmistä. Siitä arvioidaan säilyneen vain kaksi kolmannesta. Lisäksi näytelmän huipentava Pamfileen vastauspuheenvuoro isälleen ei kuulemma ole tästä näytelmästä(!), ei ehkä edes Menandroksen tekstiä, mutta Hirvonen kirjoittaa, että on syytä otaksua tämäntyylisen ja -sävyisen puheenvuoron näytelmään sisältyneen (pari antiikin kirjoittajaa on tehnyt komedian tämän näytelmän pohjalta).

En tiedä onko näytelmälle olemassa toisintonimiä, mutta minusta sellaisia voisivat olla Sormus tai Tauropolia-juhla. Liikkeelle lähdetään omistusoikeudellisesta kiistasta, joka koskee löytölapsen mukaan uskottujen tunnusesineitten jakoa. Eräs esineistä on näytelmän nuoren aviomiehen kadottama sormus. Jatkossa esiintyy lyyransoittajattaren juonittelua ja näytelmä huipentuu nuoren aviovaimon ja hänen isänsä käymään vuoropuheluun, jossa molemmat saavat esittää vankasti perustellut mielipiteensä. Vaimon puheenvuorossa korostuu aihe, jonka olemme tottuneet ilmaisemaan muodossa ”itte mä ristini kannan”. Myöhemmin Onesimos-orja huomauttaa vielä ihmisen luonteesta hänen elämänsä määrääjänä. Kaikkea ei voi sysätä jumalten tiliin.

Sikäli kuin näytelmässä komediallisia aineksia havaitsin, vaikuttivat ne liittyvän oman ajan tapojen, uskomusten ja ajattelun esittämiseen epätyypillisessä valossa, esim. orja, joka siteeraa näytelmiä tai tunnettuja puhujia tahi Tauropolia-juhla, jonka meiniki on mennyt ronskiksi tai ”oikeudenkäynti” siitä, kenelle löytölapsen vierelle jätetyt tavarat kuuluvat, ikään kuin lapsi olisikin sivuseikka. En tiedä oliko noitakaan kohtia tarkoitettu huvittaviksi, enkä minäkään naurullani naapureita häirinnyt.

Ylipäätään Menandroksen komediat eivät herättäneet minussa ihmeempää hilpeyttä. Toisaalta lienee ihan sama käsittääkö ne komedioiksi vai harvinaisiksi vanhoiksi näytelmiksi, jotka kertovat ihmisten elämänmenosta pari vuosituhatta sitten. Kaarle Hirvosen kommentit kirjan lopussa tuovat esiin yllättäviä huomioita tekstiin liittyen. Erityisesti haluan mainita näytelmässä Kilpi esiintyneen maininnan sanonnasta ”Tunne itsesi!” Kirjoitan sen tähän lainauksena jotten syyllistyisi tahattomaan vääristelyyn:

Antiikin ja vastaavasti Uuden testamentin lauseille on myöhemmin pyritty antamaan peräti syvällisiä tulkintoja. ”Tunne itsesi!” käsitettiin kai lähinnä niin, että olet vain ihminen, tässä siis: että olet vain vanha ukko!

Pätee minuunkin. Kirjassa on 182 sivua. Lukeminen sujui noin viikossa.

Aristoteles: Runousoppi

Luin Pentti Saarikosken tekemän suomennoksen antiikin aikain kreikkalaisen tiedemiehen Aristoteleen (384 eKr. - 322 eKr.) kuulemma paikoin hajanaisesti säilyneisiin teksteihin perustuvasta kirjasesta nimeltä Runousoppi. Tekstit ovat peräisin Aristoteleen elinajoilta. Vaikka kirjan nimenä on Runousoppi, puhutaan siinä pääosin tragedianäytelmistä, koska näytelmäin vuorosanat sepitettiin tuolloin runomuotoon.

Suomentajan alkusanoissa Saarikoski kertoo, että antiikin näytelmät oli tarkoitettu tasapainoisille ihmisille, jotta he voisivat käydä tragediassa puhdistamassa säälin ja pelon tunteensa näytelmän aiheuttaman järkytyksen avulla. Aristoteles käsittelee teoksessaan tragediaa eli murhenäytelmää. Hänen arvellaan mahdollisesti kirjoittaneen myös komediasta, mutta sitä tekstiä ei ole löytynyt.

Aristoteles arvioitsee, että tragediassa näytelmän laatija pyrkii kuvaamaan ihmiset parempina kuin he ovatkaan, komediassa huonompina kuin ovatten. Runomitoista näytelmiin soveltuu kuulemma parhaiten jambinen trimetri, koska se on lähinnä puhekieltä. Puhekielenomaisuus on kelpo tavoite, mutta ei saa kirjoittaa liian arkisesti.

Tärkein näytelmän osatekijöistä on juoni. Tragedialla on oltava alku, keskikohta ja loppu. Muodon on oltava niin selkeä, että katsoja tunnistaa näytelmän ydinaiheen. Näytelmän tulee olla fiktiota, siinäkin tapauksessa, että se käsittelisi tunnettuja henkilöitä tai tapahtumia. On jäljiteltävä elämää, mutta ei suoranaisesti todellisuutta. Juonet voivat olla yksinkertaisia tai monisäikeisiä, jolloin niissä on oltava juonenkäänteitä ja tunnistamisia, jossa outona pidetty osoittautuu tutuksi. Peripetia, juonenkäänne tarkoittaa toiminnan kääntymistä vastakkaiseksi. Juonen kolmas osatekijä on kärsimys.

Hahmojen tulee olla luonteeltaan jaloja (meitä parempia), soveliaita (sovinnaisia?), totuudenmukaisia ja johdonmukaisia. Hahmon epäjohdonmukaisuudenkin on oltava johdonmukaista. Näytelmässä käsiteltävän ongelman ratkaisun tulisi kestää koko näytelmän loppuun saakka. Jo tuolloin oli ilmennyt näytelmissä hyviä kehittelyjaksoja, jotka eivät purkautuneet napakkaan loppuratkaisuun.

Aristoteles ylistää Homerosta kertojana, joka on opettanut runoilijat valehtelemaan oikealla tavalla. Aristoteleen mukaan:

Todennäköinen mahdottomuus on parempi kuin epäuskottava mahdollisuus.

Kertomukseen ei silti saisi sisältyä järjenvastaisuutta.

Aristoteles neuvoo miten kirjailija voi vastata teoksesta esitettyyn kritiikkiin. Esimerkkinä hän esittää Sofokleen kertoneen kuvaavansa tragedioissaan ihmisiä sellaisina kuin heidän pitäisi olla, kun taas Euripides on kuvannut heitä sellaisina kuin he ovat.

Lopuksi Aristoteles pohtii kumpi ompi parempi: tragedia vai eeppinen runoelma? Ilmeisesti eeppisellä runoudella on ollut vähemmän seuraajia kuin tragedialla, mikä Aristoteleen mielestä viittaisi siihen, jotta epiikka olisi arvokkaampaa. Sitten hän kuitenkin vetäisee peripetiat ja väittää, jotta tragediassa sentään asia esitetään tiiviimmässä muodossa, joten nautintoa ei tarvitse odottaa niin pitkään kuin epiikan saralla. Ja edelleen Aristoteles sekoittaa omaa lapskoussiaan toteamalla, jotta eeppisesti (kertovan runouden keinoin) esitetty lyhyt yksittäinen tarina saattaa vaikuttaa liian lyhyeltä ja ohuelta.

Aristoteleen Runousopissa on esipuheineen, selitteineen päivineen 78 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolme päivää. Muistiinpanojen tiivistäminen otti aikansa.

Grossmaniana

Voitin Margitin noopeli-arvonnassa arvotun kirjapalkinnon. Pääsin ekana valitsemaan ja sain omakseni David Grossmanin romaanin Hevonen meni baariin. Kiitos kirjasta! Minulla oli jo tässä vaiheessa hyllyssäni Vasili Grossmanin romaani Kaikki virtaa. Sen olin hankkinut kierrätyksestä eurolla. Kaikki virtaa oli noussut esiin jo muutama vuosi sitten, kun luin sosialistimaitten kirjailijain teoksia. Kun se sattui käsiini kierrätyksessä, oli vain ajan kysymys milloin sen lukisin. Aika koitti kun Hevonen meni baariin.

Päätin lukaista molemmat teokset samaan syssyyn ja kirjoittaa niistä yhteisen blogeerauksen. Blogeeraus on minusta viehättävämpi sana kuin postaus, jota koetan välttää kuin armeijaslangia.

Onko näillä kahdella romaanilla sitten mitään muuta yhteyttä kuin kirjailijain sama sukunimi? Molemmissa romaaneissa puhutaan jonkin verran juutalaisuudesta, joten arvaan molemmilla kirjailijoilla olevan juutalainen tausta. David Grossmanilla nyt ainakin, onhan hän syntynyt Jerusalemissa. Juutalaisuus ei kuitenkaan ole mikään erityisen kantava teema kummassakaan romaanissa. Sillä on oma merkityksensä, mutta kirjailijat kiinnittävät huomionsa etupäässä muihin seikkoihin.

Vasili Grossman, ukrainalaistaustainen neuvostokirjailija, isolta osin arvostelee Stalinin ja Leninin luomaa hirviövaltiota, joka kohteli kansalaisiaan vielä pahemmin kuin se tsaarien Venäjä, jota vastaan neuvostovaltio oli synnytetty. Hän tuo esiin kohta kohdalta sitä hirmuvaltaa, jolla ihmisistä tehtiin tottelevaisia olentoja, jotka eivät halunneet kapulaksi valtion rattaisiin. Lopulta Vasili Grossmanin ote siirtyy fiktiosta mielipidekirjallisuuden puolelle, suoraksi arvosteluksi, joka vain vähäisesti peitellen siirretään romaanin päähenkilön nimiin.

Israelilaisen David Grossmanin arvostelu kotimaataan kohtaan vaikuttaa siten paljon vähäisemmältä, vaikka sympatiat tuntuvat paikoin asettuvan alistetun arabiväestön puolelle. Ennen muuta David Grossman kertoo nuorten harjoittamasta väkivallasta, jota Suomessa vieläkin nimitetään kiusaamiseksi. Kiusaaminen ei ole mielestäni juuri postaamista osuvampi termi, joukkovaino on vähän parempi, mutta sekään ei iske niin munille kuin pitäisi.

Siinä missä Kaikki virtaa kertoo koko maailmaa – mukaan lukien omat kansalaiset – vastaan taistelevan diktatuurin karmeista väkivallanteoista, on Hevonen meni baariin kuvaus hyvinvoivan yhteiskunnan sisällä toimivasta epävirallisesta väkivallasta, jonka tarkoitus on huvittelu rääkättävän yksilön kustannuksella. Neuvostoliitossa ihmiset halusivat uskoa ihmiskunnan kehittymiseen paremmaksi, länsimaissa ihmisen on liityttävä susilaumaan ja elettävä elukkana organisaation ehdoilla. No, ehkä tuossa tuli vähän omaakin sappea pulautettua ruudulle, mutta ymmärtäähän lukija...

Eivät nämä kaksi Grossmania ihan minun teekupposiani ole, vihiriä tee sitruunalla maistuu minulle parhaiten, mutta hyvä se on joskus kokeilla Mustan meren ja itäisen Välimeren hornimansseja itse kunkin.

Vasili Grossman: Kaikki virtaa

Neuvostoliittolainen kirjailija Vasili Grossman (1905 – 1964) kirjoitti vuonna 1961 valmistuneen romaanin Всё течёт... Saksankielisen wikipedian mukaan romaani takavarikoitiin, mutta Grossman kirjoitti sen uusiksi vuonna 1963. Romaani julkaistiin eka kerran Saksan liittotasavallassa vuonna 1970 venäjäksi. Luin vuonna 1991 julkaistun suomennoksen nimeltä Kaikki virtaa, jonka teki Esa Adrian.

Vasili Grossmanin romaani kertoo Ivan Grigorjevitšistä, joka palaa vapauteen noin kolmenkymmenen vuoden ojennusleiriputkelta jostain Siperian suunnalta. Eletään ehkä vuotta 1955. Stalinin kuoltua Ivanin kaltaisia tekaistuin poliittisin perustein vangittuja alettiin vapauttaa. Ivan on oppinut mies, mutta rankat työt rankoissa oloissa ovat saaneet hänet suuntautumaan enempi ruumiillisen työn puoleen. Niinpä tavattuaan lyhyesti entisen elämänsä hahmoja, hän hakeutuu johonkin pienempään kaupunkiin työhön lukkosepän apuriksi. Siellä hän tutustuu itseään nuorempaan naisimmeiseen, jonka kanssa orastaa pian lupaava ystävyys.

Vaikka kirjassa on tämmöinen juonentapainenkin, menee suurin osa sivumäärästä neuvostovaltion pohtimiseen. Ensin keskitytään juutalaisten tiedemiesten epäsuosioon joutumiseen ennen sotia, sitten vangitsemisiin, kuulusteluihin ja kyydityksiin, sitten ojennusleirioloihin parinkin esimerkkitapauksen kautta. Lopulta kirjassa mietitään mikä oikein mahdollisti sen, että työläisten vapauttamista tavoitelleesta neuvostovaltiosta muodostuikin karmaiseva väkivaltakoneisto, jossa ihmisiä pidettiin jatkuvan pelon vallassa vangitsemalla, kiduttamalla, pakkotyöllä ja nälällä uuvuttamalla ja tappamalla heitä. Kaameimpia kuvauksia on Ukrainan nälänhätää käsittelevä jakso.

Kirjan loppupuolella Grossman ei oikein taida jaksaa enää upottaa ajatuksiaan henkilöittensä vuoropuheluun vaan kertoo, että Ivan alkoi kirjoittaa mietteitään kouluvihkoon ja sitä tehen sitten niitä mietteitä riittääkin kymmeniä sivuja ihan solkenaan. Masentava alku- ja loppupäätelmä on suunnilleen, että Venäjän historia mahdollisti ihmisten orjuuttamisen, koska Venäjän historia on maaorjuuden historiaa. Lenin puhui vapauden puolesta, mutta toteuttaakseen ihanneyhteiskuntansa hän valtaan päästyään ensi töikseen teki neuvostomaasta saman vapaudettomuuden yhteiskunnan, jota vastaan oli vallankumouksellisena toiminut. Stalin ei siis kirjoittajan mukaan muuttanut Venäjän suuntaa vaan vahvisti Leninin sisimpiä pyrkimyksiä. Stalin vei huippuunsa kansan vuosisataisen orjuuttamisen Venäjällä.

Kuten edellä kerrotusta määttiijjä käy ilmi on romaanin rakenne hieman oikukas, paikoin tuntuu siltä, että joitakin seikkoja on saattanut unohtunut kertomatta. Kirjan nimi viittaa kreikkalaisen antiikin filosofin Herakleitoksen pähkäilyyn, jonka mukaan Kaikki virtaa ja jotta ihminen ei voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Mikäli saksalaista wikipediaa on uskominen, on Grossman joutunut jälkimmäistä romaaninsa suhteen yrittämään ja vaikkei kerronta mitään isompaa uraa-huutoa ilmoille virittäisikään, niin asia tulee kyllä selväksi. Virrassa on käyty ihan kylpemässä. Ennen juonenkuljetuksen loppuhuipennusta Ivan muistelee leirillä tutuksi tullutta viisasta heppua, jonka mielestä historia on muodoton tai sitä ei ole olemassakaan tai sitten elämän historia on voittamattoman väkivallan historiaa.

Kirjassa on 250 sivua, se on ladottu kiitettävän isoilla kirjasimilla. Lukeminen vei minulta pari päivää.

David Grossman: Hevonen meni baariin

Israelilainen David Grossman (s. 1954) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun romaanin Sus echad nichnas lebar. Luin siitä vuonna 2018 julkaistun suomennoksen, jonka teki englanninnoksen pohjalta Arto Schroderus. Suomennos ilmestyi nimellä Hevonen meni baariin.

Romaanin tapahtumat sijoittunevat ajallisesti jokseenkin kirjoitusajankohdan tietämille. Tosin runsaasti mukana vaikuttavien muisteloitten kautta mennään aikoihin toisen maailmansodan päivistä arviolta jonnekin 1970-luvun alkuun ja paikoitellen myös myöhemmille vuosikymmenille. Tapahtumapaikkana on israelilaisen rannikkokaupungin Netanyan (n. 200 000 asukkaan taajama) ravintola, jossa alkavaa stand up -koomikon esitystä tarinan pääaihe kuvaa. Muisteloissa siirrytään Jerusalemiin sekä Eilatin pohjoispuolella sijaitsevaan syrjäiseen Be'er Oran leirille, jossa nuorille opetetaan sotilastaitoja. Myös sota-ajan Puolassa piipahdetaan.

Päätarinassa stand up -koomikko Dovaleh kutsuu nuoruudenystävänsä Avishain, jota ei ole tavannut sitten nuoruutensa päivien, seuraamaan esitystään Netanyaan. Avishaista on sukeutunut tunnettu tuomari ja Dovaleh kutsuu leikillisesti hänet jakamaan tuomiota esityksestään. Stand up -illasta on pääosin leikki kaukana, kun lavalla kekkaloiva rikkirevitty ihmisraunio alkaa purkaa sisäistä painolastiaan mustan huumorinsa keinoin. Siten romaanin tärkein sanottava sisältyykin sekä koomikon että hänen tuomarinsa muisteloihin. Dovaleh esittää muistelonsa lavalla, kivikasvoinen Avishai tekee omaa tilitystään sisimmässään. Romaani kertoo kärsimyksistä, jotka on lukittu tiukasti muitten näkyvistä. Stand up -komiikka sopii kuvastamaan sitä, miten kevyeltä ihminen tahtoo saada elämänsä näyttämään. Varsinaisia vitsejäkin kirjasta löytyy, mutta ne eivät pääse oikeuksiinsa ahdistavan tunnelman sisällä.

Joitakin vuosikymmeniä sitten kuulin radiosta vitsin, jossa hevonen menee baariin, asettuu baaritiskille ja tilaa kuivan martinin. Baarimestari kaataa juoman lasiin ja tarjoilee sen hevoselle, joka kysyy: ”Eikö teitä ollenkaan kummastuta, että minä – hevonen – tulen baariin, asetun baaritiskille ja tilaan kuivan martinin?” Baarimestari vastaa: ”Eipä oikeastaan, aika monet tahtovat nykyään martininsa kuivana.”

Romaanissa vitsi alkaa toisenlaisena ja se jää kesken, joskin olisi melko helppo johdatella se samantapaiseen loppuiskuun. Ravintolan yleisöstä suurin osa ei pidä Dovalehin esityksestä. Eräs kuulija syyttää häntä harhaan johtavasta mainonnasta ja sekeliensä valumisesta hukkaan. Yleisö saapui paikalle kuulemaan vitsejä eikä elämäntilitystä.

Vaikka romaanin päätarinassa kuvattava esitys kestää vain pari tuntia, tuntui itse kirjan lukeminen minusta melko raskaalta. Minulta kului aikaa 4 – 5 päivää lukemiseen. Tavan takaa katkeileva esitys ja koomikon liikehdinnän ja eleitten sanallinen kuvaus eivät oikein maistuneet minulle. Romaanin pituus on vain 196 sivua (tosin melko pienellä kirjasimella), mutta sanottava vaikutti välillä piiloutuvan sanailun varjoon. Varmaan osaksi näin oli tarkoituskin, mutta itse pidän suoremmasta ilmaisusta. Siinä ikään kuin tuntee tajuavansa mitä lukee. Alkupuolella kerrottua papukaija-vitsiä minun piti miettiä pari minuuttia ennen kuin sen tajusin. Yleisö sen sijaan räjähtää nauruun sen kuullessaan. Onneksi sentään yleisön joukosta löytyy ainakin yksi ihminen, joka ei heti ymmärrä koomikon sanailuja. Ja se yksi tuntuukin kaikkein sydämellisimmältä.

Konstantinos Kavafis: Runoja

Teksti kirjan takakannesta:

Konstantinos Kavafis (1863 – 1933) on kreikkalainen runoilija, jonka runouden kohteina ovat Aleksandrian kaupunki sekä mytologian ja historian henkilöiden kohtalot.

Aapo Junkola suomensi kreikan kielestä Kavafisin runoja kirjaan, joka ilmestyi vuonna 1987. Kirjan alusta löytyvissä lyhyissä lukijalle suunnatuissa saatesanoissa Junkola kertoo, että Kavafisin runouden ”kaanonin” muodostaa 154 Kavafisin itsensä julkaistavaksi hyväksymää runoa. Niitten lisäksi hän kirjoitti noin 70 muuta runoa ja saan sen käsityksen, että tämä kirjanen sisältää (pääosin?) niitä kaanonin ulkopuolisia tekstejä. Ainakin kirjan kannessa kerrotaan: Julkaisemattomat runot valikoinut ja suomentanut Aapo Junkola. Eniveikkari, lyhyen ja pintapuolisen tarkastelun perusteella tässä kirjassa on puolen tusinaa sellaista runoa, jotka on julkaistu Tuomas Anhavan englannin- ja ranskankielisistä käännöksistä suomentamina teoksessa Barbaarit tulevat tänään vuonna 2005. Anhavan suomennoksessa kuuluu olevan mukana sekä kaanoniin kuuluvia että sen ulkopuolisia runoja. Ettäs tiedätte. Vai tiedättekö?

Joka tapauksessa takakannen teksti kertoo olennaisen. Kavafis sepitti runoja, joissa historiasta (tai mytologiasta) tutut henkilöt tai historiasta tunnetut paikat ja niissä toimivat yksilöt ovat pääosissa. Runot ovat kertovia, ne asettavat lukijan katselemaan historian tapahtumia odottamattomista näkökulmista. Henkilöhahmoista ei useimmiten nosteta esiin sitä, mistä heidät historiallisina henkilöinä muistetaan, vaan runot toimivat yllättävien yksityiskohtien kautta. Ne ovat kuin kappale historiallista näytelmää tai kuin spektaakkelielokuvan fragmentteja, niitä pieniä kohtauksia, joissa historia näyttää pulpahtavan elävänä katselijan eteen. Muistaakseni kirjoitin tämän saman jo silloin, kun olin lukenut sen Anhavan suomennoksen. No, laitetaan tähän makupalana pieni ote runosta, jonka Junkola on suomentanut nimellä Pakolaiset (Anhavan suomennos on nimeltään Maanpakolaisia). Runo kuuluu olevan Anhavan suomennoksen selitteitten perusteella vuodelta 1914. Luulin sen kuvaavan Aleksandrian kreikkalaisten sen hetkistä eloa, mutta sen kerrotaankin sijoittuvan 800-luvun loppupuoliskolle. Aleksandrian kreikkalaiset kokoontuvat keskustelemaan rannalle:

Joskus puhumme kirkon asioista (täkäläiset

muistuttavat vähän latinalaisia), joskus kirjallisuudesta.

Toissapäivänä luimme Nonnoksen runoja.

Mitkä kuvat, mikä rytmi, mikä kieli, harmonia.

Innostuneina ihailimme Panopoliin miestä.

Panopoliista puheen ollen tässä kirjassa on joitakin runoja, joista voi asian etukäteen kuulleena arvata Kavafisin taipumuksen homosuhteisiin. Eroottiset tunteet tuodaan esille, mutta verhotusti, niin ettei kohdetta saa selville, ilotalossa vieraillaan salaisissa huoneissa, kadulla ostetaan siveetön valokuva salaa poliisilta jne. Näitten runojen osuus on aika vähäinen, ellei sitten oma herkkyyteni ole taas kerran sarvikuonon luokkaa, niin että hienovaraiset vihjaukset jäävät huomaamatta. Pääosassa ovat kumminkin historialliset kuvat, joskin omakohtaisissa runoissa Kavafis puhuu uskostaan, halustaan hakeutua asumaan vaikka sitten maalle ja muita tavanomaisia latteuksia.

Kirjassa on 80 sivua. Lukaisin sen tänään pikalukuna.

Aleksis Kivi: Kanervala & Lea

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti monenmoista. Koska on Aleksis Kiven päivä, lukaisin pikku näytteenä hänen tuotannostaan runokokoelman Kanervala ja näytelmän Lea. Ne löytyvät kahdella eurolla kierrätyksestä ostamastani Aleksis Kiven mestaristeokset osa I -kirjasta.

Kanervala ilmestyi wikipedian mukaan runokokoelmana vuonna 1866. Se sisältää useamman runon, joista osa on pisempiä, mutta silti kokoelma ei ole kovin pitkä, hallussani olevasta teoksesta se käsittää vain 45 sivua. Lukaisin sen läpi puolessatoista tunnissa. Suurimmaksi osaksi runot on sepitetty trokeemittaisina, tosin pitkien ja lyhyitten tavujen suhde ei vaikuta olleen Kivelle mitenkään sitova. Daktyylimittaakin lyötyy, runossa Keinu on käytetty mittaa, jota olen tottunut nimittämään köyhän miehen anapestiksi, mutta ketä kiinnostaa. Runot ovat mitallisia, sillä kussakin runossa säkeitten pituus säkeistöittäin säilyy vakiona. Loppusointuja ei ole edes kaavailtu, silti Kivi on saanut paikoitellen runot soimaan aika jännästi.

Aihepiiriltään ja kuvaustavaltaan nämä runot edustavat hyvin myöhäistä romantiikkaa tai ehkä mieluummin varhaista kansallista romantiikkaa. Usein runot linkittyvät tavalla tai toisella tiettyyn paikkaan, joka ei ole missään Hellaassa tai olemattomissa satumaailmoissa vaan kotomaan metsissä ja niituilla. Runojen hahmot ovat vereviä, voimakkaasti eläviä ihmisiä, jotka raatavat korvessa ja kaskimailla, pelloilla ja metsäretkillä, mitä nyt tietyin ajoin juhlivat joulua, pääsevät ripille tai polttavat helavalkeita. Tätä romantiikka suunnilleen tarkoittaa.

Parhaat sävärit sain runoista Anjanpelto ja Äiti ja lapsi. Anjanpellossa runoilijaminä piipahtaa markkinoilla, kuulee saksalaista harpunhelinää sekä pohjalaisnaisen kanteleen soittoa. Naisen arvellaan mahdollisesti olleen Kreeta Haapasalo. Runoilija näkee markkinoilla kauniin hämäläisnaisen, jota sitten muistelee pitkään. Runossa Äiti ja lapsi taas eletään viimeisillä rajoilla, ankara talvi nietostaa lumen pienen asumuksen ympärille ja lattialla istuu nälkäinen poika, jonka äiti lähettää mieron tielle. Kivi on rakentanut tähän runoon lopun, jossa tuoni armollisesti korjaa molemmat mahdottomaan tilanteeseen joutuneet huomaansa ja antaa heidän katsella elämää taivaasta käsin.

Lea on yksinäytöksinen näytelmä, joka wikipedian mukaan julkaistiin vuonna 1869. Jos Kiven runot ovat karun romanttisia – ihminen vastaan luonnonvoimat – toimitaan tässä näytelmässä kaukana kotimetsistä, nimittäin raamatullisessa eksotiikassa, Jerikon kaupungissa, jonne on saapunut erikoinen puhujavieras. Näytelmän pääosissa telmee kumminkin Sakeuksen kotiväki. Publikaanien pomo Sakeus on itara mies, joka on naittamassa tytärtään Leaa ja mieluiten miehelle, jota kiinnostaa pitää huolta hänen rahavaroistaan, ettei vain puute pääse puseroon hänen rakkaalla tyttärellään. Siinä mielessä romantiikka kyllä kapsahtaa mieleen, että rahoja tavoitteleva kosija Joas muistuttaa etäisesti Spiegelbergiä, joka juonittelee Schillerin näytelmässä Rosvot. Mutta häliäkös vällä, oikeus voittaa, Jeesus piipahtaa Sakeuksen luona eineellä ja parannushan siitä seuraa. Näytelmä on erittäin lyhyt, vain parikyt sivua, sen vuoksi sen luinkin.

Hyvää Aleksis Kiven päivää! Vaikka johan nyt on ilta... Lean sanoin:

Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!

Maarit Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä

Maarit Verronen (s. 1965) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun novellikokoelman nimeltä Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä. Luin sen ja luonnehdin erittäin lyhyesti kutakin kirjan kahtakymmentä novellia.

Vapaus. Empimistä ja epäilyä vereksen vapauden kynnyksellä.

Pieni pyöreä kaupunki. Armin äkkää rahastusraon kotikaupunkinsa pienenemässä. 

Peli. Pelittely vie miehen jos toisenkin. 

Tarkkailija. Peräkylän majoitusliikkeessä tapahtuu. Tuo etäisenä mieleen Thomas Bernhardin novellin Puurajalla. 

Kaunis talo. Vallan ihastuttava erakkotarina. 

Rangaistus. Oi, mistä sa karkuri keksit vesipullot, energiakeksit?

Unelma riittävästä levosta. Elo Ellenin huolineen ja murheineen muuttuu pitkäaikaiseksi lepoiluksi.  

Palkkasoturi. Leipiintyneen soturin kotiinpaluu. 

Karannut poika. Karkulainen lähtee merille ja löytää sieltä vihalleen yhteiskuntakelpoisen kohteen. 

Keijukaisten maa. Erityisherkkä heppu eristäytyy erityisyyteensä. 

Eloonjäänyt. Nälkä (luola-)miehen tekee. 

Pelot. Joittenkin pelkoihin tepsivät vartijat, joillekin he aiheuttavat painajaisia. 

Papin vaimo. Helvetillä pelottelu päästää pedon irti pappisperheessä. 

Nikolai. Sotavanki Nikolai vyöräytyy vanhan pariskunnan väliin eikä lähe pyhäkskään pois.

 Löytöretkeilijä. Meriaiheinen novelli, jossa loppu on ainut paras osa. 

Seikkailija. Kunniakierros Laatokan ympärijuoksun jälkeen olisi pikku juttu tälle seikkailijalle. 

Delina. Kiintoisa fiktiivinen tarina, joka voisi vaikka viitata tiettyyn Albanian reissuun. 

Heinäkuun viidennen päivän hölmö. Yhdessä ollaan ja ympäri mennään. 

Runoilijan lapsi. Vahvat balkanilaiset vaikutelmat tästäkin lehahtavat.

Tomumaa. Tomun taikurit jäljentävät kirjoituksia ja istuvat varjossa unennäkijän nenän eissä.

Syrjään sysättyjä ja erakoituneita, karkureita ja oman tiensä kulkijoita, ihmisiä oudoissa paikoissa, syrjäseuduilla ja työtehtävissä, jotka eivät muita houkuta. Minusta nämä ovat oikein kivaa luettavaa, eivät turhan pitkästi kuvailtuja. Mikäli elän ja muuten vireänä pysyn, saatan lukea Verrosen novelleja vielä lisääkin.

Tässä kirjassa on 127 sivua. Luetuksi kirja tuli parissa päivässä.

Martin Luther King: Tästä eteenpäin – sekasorrosta yhteyteen

Amerikkalainen ihmisoikeusihminen Martin Luther King (1929 – 1968) kirjoitti vuonna 1965 julkaistun teoksen Where Do We Go from Here – Chaos or Community. Sen suomenti Tuulikki Palomurto ja suomennos ilmestyi vuonna 1967 otsikossa mainitun nimisenä. Luin sen näytteeksi Kingin teksteistä ja ajattelusta. Käytän paikoitellen kirjan terminologiaa sellaisena kuin se on suomennettu.

Kirjassa puhutaan rotuerottelusta ja sitä vastaan nousseesta neekereitten kansalaisoikeusliikkeestä. King kertoo Yhdysvaltain eteläisten valtioitten tapahtumista, jossa mustien rauhanomaiset, väkivallasta pidättäytyvät mielenosoitukset olivat saanut konkreettisia muutoksia aikaiseksi. Tämä oli saanut myös monet valkoiset innostumaan mustien tasa-arvon edistämisestä. King kuvaa kehitystä X-kuviolla, jossa aluksi valkoiset ja mustat lähenivät toisiaan, ottivat yhdessä vastapuolen iskuja vastaan Selman mielenosoituksissa, mutta alkoivat eriytyä toisistaan, kun mustat vastasivat omilla väkivallanteoillaan (Musta valta). Ylipäätään King kuvaa valkoisen Amerikan tarkoittavan tasa-arvolla vain tiettyjä parannuksia, ei täyttä tasa-arvoa.

King kuvaa Yhdysvaltain mustan väestönosan tilannetta orjuuden perintöön vahvasti viitaten. Mustat oli vuosisatojen aikana alistettu olemaan ilman omaa päätäntävaltaa, koulutusta jne. Kaiken tämän lukeminen tuntui melko puuduttavalta, kun on jo katsellut kyseisistä asioista tv:stä monenmoista ohjelmaa, kuten vaikkapa sellaisia tv-sarjoja kuin Juuret ja Kauas pois (I'll Fly Away), joten rotuajattelun vastainen taivuttelu ei ollut tarpeen. Tietenkään vuonna 1967 niitä ohjelmia ei ollut vielä saatavilla.

Mielenkiintoisin jakso kirjassa on osio Mustien amerikkalaisten ongelma. Siinä King ei enää kuvaile tapahtuneita, vaan alkaa jakaa helppotajuisia neuvoja ja ohjeita, määrittelemään oikeanlaista asennetta. Yksi teema on taistelu pahuutta vastaan:

Jos historiasta mitään oppii, niin ainakin sen, että paha on vastahakoinen ja päättäväinen eikä koskaan vapaaehtoisesti hellitä otettaan, vaan nousee miltei yltiöpäiseen vastarintaan. Pahaa vastaa täytyy hyökätä samanlaista itsepintaisuutta osoittaen, panna oikeuden muurinmurtajat joka päivä hyökkäämään sitä vastaan.

Hän jatkaa vielä ajatustaan toteamalla, ettei aika korjaa vääryyksiä, vaan porhaltaa ohi, ellei sitä käytä rakentavasti. King korostaa tässäkin väkivallasta pidättäytymistä.

Kirjan loppupuolella King kuvailee köyhyyttä mustan väestön pahimmaksi ongelmaksi. Sen karkottamiseksi hän ehdottaa kaikille Yhdysvaltain köyhille jonkinlaista perustuloa tai kansalaispalkkaa, joka olisi maan keskipalkkojen suuruinen. Kenneth Galbrightin hän väittää arvioineen, että hommaan riittäisi 20 miljardia dollaria, sama summa käytettiin kuulemma tuolloin Vietnamin sotaan (?).

Lopuksi kirjasta löytyy tulevaisuusvisiointia, jossa maailma kuvataan kotina, jossa kaikkien tulisi kyetä asumaan yhdessä. Koskettavaa on se, miten King kuvailee kuinka köyhien maitten pahin ongelma ei ole väestönkasvu, vaan se, että kasvava väestö haluaa itselleen kaiken saman sälän, mitä rikkaissa maissa asuvillakin on. Ja siihen eivät köyhien maitten rahkeet riitä. Hän puhuu kehitysavun puolesta, eikä tarkoita sillä 0,7 prosenttia bkt:sta. Ja tässäpä se homma kaatuukin kirjoittajan syliin. Miten tarjota samat luksukset koko porukalle? Eipä riittäisi 20 miljardia dollaria.

Kirjassa on 238 sivua. Sen lukeminen tuntui aika raskaalta ja kesti ainakin viikon tai pari.