Powered By Blogger

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Konstantinos Kavafis: Runoja

Teksti kirjan takakannesta:

Konstantinos Kavafis (1863 – 1933) on kreikkalainen runoilija, jonka runouden kohteina ovat Aleksandrian kaupunki sekä mytologian ja historian henkilöiden kohtalot.

Aapo Junkola suomensi kreikan kielestä Kavafisin runoja kirjaan, joka ilmestyi vuonna 1987. Kirjan alusta löytyvissä lyhyissä lukijalle suunnatuissa saatesanoissa Junkola kertoo, että Kavafisin runouden ”kaanonin” muodostaa 154 Kavafisin itsensä julkaistavaksi hyväksymää runoa. Niitten lisäksi hän kirjoitti noin 70 muuta runoa ja saan sen käsityksen, että tämä kirjanen sisältää (pääosin?) niitä kaanonin ulkopuolisia tekstejä. Ainakin kirjan kannessa kerrotaan: Julkaisemattomat runot valikoinut ja suomentanut Aapo Junkola. Eniveikkari, lyhyen ja pintapuolisen tarkastelun perusteella tässä kirjassa on puolen tusinaa sellaista runoa, jotka on julkaistu Tuomas Anhavan englannin- ja ranskankielisistä käännöksistä suomentamina teoksessa Barbaarit tulevat tänään vuonna 2005. Anhavan suomennoksessa kuuluu olevan mukana sekä kaanoniin kuuluvia että sen ulkopuolisia runoja. Ettäs tiedätte. Vai tiedättekö?

Joka tapauksessa takakannen teksti kertoo olennaisen. Kavafis sepitti runoja, joissa historiasta (tai mytologiasta) tutut henkilöt tai historiasta tunnetut paikat ja niissä toimivat yksilöt ovat pääosissa. Runot ovat kertovia, ne asettavat lukijan katselemaan historian tapahtumia odottamattomista näkökulmista. Henkilöhahmoista ei useimmiten nosteta esiin sitä, mistä heidät historiallisina henkilöinä muistetaan, vaan runot toimivat yllättävien yksityiskohtien kautta. Ne ovat kuin kappale historiallista näytelmää tai kuin spektaakkelielokuvan fragmentteja, niitä pieniä kohtauksia, joissa historia näyttää pulpahtavan elävänä katselijan eteen. Muistaakseni kirjoitin tämän saman jo silloin, kun olin lukenut sen Anhavan suomennoksen. No, laitetaan tähän makupalana pieni ote runosta, jonka Junkola on suomentanut nimellä Pakolaiset (Anhavan suomennos on nimeltään Maanpakolaisia). Runo kuuluu olevan Anhavan suomennoksen selitteitten perusteella vuodelta 1914. Luulin sen kuvaavan Aleksandrian kreikkalaisten sen hetkistä eloa, mutta sen kerrotaankin sijoittuvan 800-luvun loppupuoliskolle. Aleksandrian kreikkalaiset kokoontuvat keskustelemaan rannalle:

Joskus puhumme kirkon asioista (täkäläiset

muistuttavat vähän latinalaisia), joskus kirjallisuudesta.

Toissapäivänä luimme Nonnoksen runoja.

Mitkä kuvat, mikä rytmi, mikä kieli, harmonia.

Innostuneina ihailimme Panopoliin miestä.

Panopoliista puheen ollen tässä kirjassa on joitakin runoja, joista voi asian etukäteen kuulleena arvata Kavafisin taipumuksen homosuhteisiin. Eroottiset tunteet tuodaan esille, mutta verhotusti, niin ettei kohdetta saa selville, ilotalossa vieraillaan salaisissa huoneissa, kadulla ostetaan siveetön valokuva salaa poliisilta jne. Näitten runojen osuus on aika vähäinen, ellei sitten oma herkkyyteni ole taas kerran sarvikuonon luokkaa, niin että hienovaraiset vihjaukset jäävät huomaamatta. Pääosassa ovat kumminkin historialliset kuvat, joskin omakohtaisissa runoissa Kavafis puhuu uskostaan, halustaan hakeutua asumaan vaikka sitten maalle ja muita tavanomaisia latteuksia.

Kirjassa on 80 sivua. Lukaisin sen tänään pikalukuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti