Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti monenmoista. Koska on Aleksis Kiven päivä, lukaisin pikku näytteenä hänen tuotannostaan runokokoelman Kanervala ja näytelmän Lea. Ne löytyvät kahdella eurolla kierrätyksestä ostamastani Aleksis Kiven mestaristeokset osa I -kirjasta.
Kanervala ilmestyi wikipedian mukaan runokokoelmana vuonna 1866. Se sisältää useamman runon, joista osa on pisempiä, mutta silti kokoelma ei ole kovin pitkä, hallussani olevasta teoksesta se käsittää vain 45 sivua. Lukaisin sen läpi puolessatoista tunnissa. Suurimmaksi osaksi runot on sepitetty trokeemittaisina, tosin pitkien ja lyhyitten tavujen suhde ei vaikuta olleen Kivelle mitenkään sitova. Daktyylimittaakin lyötyy, runossa Keinu on käytetty mittaa, jota olen tottunut nimittämään köyhän miehen anapestiksi, mutta ketä kiinnostaa. Runot ovat mitallisia, sillä kussakin runossa säkeitten pituus säkeistöittäin säilyy vakiona. Loppusointuja ei ole edes kaavailtu, silti Kivi on saanut paikoitellen runot soimaan aika jännästi.
Aihepiiriltään ja kuvaustavaltaan nämä runot edustavat hyvin myöhäistä romantiikkaa tai ehkä mieluummin varhaista kansallista romantiikkaa. Usein runot linkittyvät tavalla tai toisella tiettyyn paikkaan, joka ei ole missään Hellaassa tai olemattomissa satumaailmoissa vaan kotomaan metsissä ja niituilla. Runojen hahmot ovat vereviä, voimakkaasti eläviä ihmisiä, jotka raatavat korvessa ja kaskimailla, pelloilla ja metsäretkillä, mitä nyt tietyin ajoin juhlivat joulua, pääsevät ripille tai polttavat helavalkeita. Tätä romantiikka suunnilleen tarkoittaa.
Parhaat sävärit sain runoista Anjanpelto ja Äiti ja lapsi. Anjanpellossa runoilijaminä piipahtaa markkinoilla, kuulee saksalaista harpunhelinää sekä pohjalaisnaisen kanteleen soittoa. Naisen arvellaan mahdollisesti olleen Kreeta Haapasalo. Runoilija näkee markkinoilla kauniin hämäläisnaisen, jota sitten muistelee pitkään. Runossa Äiti ja lapsi taas eletään viimeisillä rajoilla, ankara talvi nietostaa lumen pienen asumuksen ympärille ja lattialla istuu nälkäinen poika, jonka äiti lähettää mieron tielle. Kivi on rakentanut tähän runoon lopun, jossa tuoni armollisesti korjaa molemmat mahdottomaan tilanteeseen joutuneet huomaansa ja antaa heidän katsella elämää taivaasta käsin.
Lea on yksinäytöksinen näytelmä, joka wikipedian mukaan julkaistiin vuonna 1869. Jos Kiven runot ovat karun romanttisia – ihminen vastaan luonnonvoimat – toimitaan tässä näytelmässä kaukana kotimetsistä, nimittäin raamatullisessa eksotiikassa, Jerikon kaupungissa, jonne on saapunut erikoinen puhujavieras. Näytelmän pääosissa telmee kumminkin Sakeuksen kotiväki. Publikaanien pomo Sakeus on itara mies, joka on naittamassa tytärtään Leaa ja mieluiten miehelle, jota kiinnostaa pitää huolta hänen rahavaroistaan, ettei vain puute pääse puseroon hänen rakkaalla tyttärellään. Siinä mielessä romantiikka kyllä kapsahtaa mieleen, että rahoja tavoitteleva kosija Joas muistuttaa etäisesti Spiegelbergiä, joka juonittelee Schillerin näytelmässä Rosvot. Mutta häliäkös vällä, oikeus voittaa, Jeesus piipahtaa Sakeuksen luona eineellä ja parannushan siitä seuraa. Näytelmä on erittäin lyhyt, vain parikyt sivua, sen vuoksi sen luinkin.
Hyvää Aleksis Kiven päivää! Vaikka johan nyt on ilta... Lean sanoin:
Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti